Hunis 1

Täällä ei ole mitään nähtävää, jatkakaa eteenpäin

2011-05-27T11:42:00.004+03:00

Vannoutuneista lukijoistani tarkkasilmäisin on saattanut havaita, että tämä blogi on viime aikoina ja jo hetken ennen sitä ollut sangen kuollut. Vieläkin tarkkasilmäisempi on kenties omin voimin pistänyt merkille, että olen sittemmin jatkanut blogin kirjoittamista toisaalla, mutta sille ensimmäiselle väijyjälle tiedoksi: uusi blogini Valtakunnan vuoksiaalloilla elää voi paksusti osoitteessa http://iki.fi/arto.kekkonen/blogi/. Suuntaa siis sinne, mikäli haluat lukea kirjoituksiani jatkossa.

Keskittymishäiriöisemmille sekä muuten vain kiireisemmille seuraajilleni tarjoilen maistiaisia maailmastani myös Twitterissä. Lähinnä mielenkiintoisia linkkejä jaan ja kommentoin niin suomeksi kuin englanniksikin.

Tämän blogin tekstit säilyvät täällä varmaankin ainakin toistaiseksi, mutta saatan jossain vaiheessa poistaa ne näkyvistä. Hukkaan en niitä silti heitä, vaan arkistoin ne taatusti johonkin ja laitan mahdollisesti näkyviinkin.

Kuulemiin!

Tänään budjettirahoitus onkin jees

2010-03-18T19:27:00.003+02:00

Vaalivääntö on vissiin alkassa, sillä mediamaksutapauksen saralla on alkanut eteen tulla yhä nopeampia ja tiukempia käännöksiä. Ensin takkiaan kieputtelu Suvi Lindén, nyt koko sosialidemokraattinen puolue Jutta Urpilaisen ilmoitettua, että sdp haluaakin Ylelle rahoituksen valtion budjetista.

Ei ole poliitikolla helppoa. Jos ajaa härkäpäisesti asiaa läpi vastoin kansan etua ja tahtoa, on yleisesti ottaen syvältä. Jos sitten vaihtaakin toiselle puolelle, on takinkääntäjä, populisti ja poliittinen peluri. Itse en olisi varma, että on väärin olla jotain noista, jos oikeasti päätyy lopultakin asiassa järkevälle kannalle ja linja pitää. Tällä hetkellä en tosin ole turhan toiveikas senkään suhteen.

Kimmo Sasihan tästä näemmä sitten älähti. Muutamia hupaisia otteita:

Sasin mukaan budjettirahoitus ei ole hyvä malli, koska siitä syntyy linkki hallituksen ja yleisradioyhtiön välille.

Tähänhän aina vedotaan. Pidän kyllä ajatusta vähän hämäränä, määritteleväthän poliitikot - tässä tapauksessa valtioneuvosto - televisiomaksun suuruuden nytkin. En sitä paitsi jaksa uskoa, että maitokauppauutisilla kuitenkaan saataisiin valtavaa heilahtelua aikaiseksi Ylen rahoitukseen. Sitä paitsi päätti Ylen rahoituksesta sitten hallitus tai eduskunta, siitä joka tapauksessa päättää hallitus. Eiköhän pääasiallinen "ongelma" olekin tämä seuraavaksi mainittu:

Sasi kertoi haluavansa myös nähdä, mistä demarit ottavat Ylen tarvitseman rahoituksen eli noin 480 miljoonaa euroa vuodessa.

Noh, jos Yle rahoitettaisiin verovaroin, niin tämä summa otettaisiin varmaankin verovaroista. Jos kansakunta ei maksa 480 miljoonaa euroa veroluontoisena maksuna, sillä on varaa maksaa 480 miljoonaa euroa veroina. Se onnistuu esimerkiksi korottamalla joitakin veroja. Käytännössä toiset maksavat sitten enemmän kuin ennen, toiset vähemmän, mutta yhtä kaikki maksu jakautuu varmasti oikeudenmukaisemmin kuin tilanteessa, jossa kaikki Tokoinrannan Reijosta Eiran Anneliin joutuvat pulittamaan saman könttäsumman.

Älkääkä nyt jumaliste tehkö siitä Lindénistä mitään messiasta, tahvot.

Teilatkaa Yle-maksu, säästäkää Yle

2010-03-11T15:59:00.003+02:00

Suvi Lindén, viestintäministeri Jyrki Kataisen (vaikkakaan ei ehkä kansan) armosta, teki vaihteeksi verrattain hyvän päätöksen ja törppäsi Yle-maksun toistaiseksi ja jättää asian näin ollen seuraavan hallituksen läpi runnottavaksi.

Vaikka vaara näyttää siis toistaiseksi olevan hetkellisesti ohi, nyt on entistä enemmän syytä olla skarppina: vajaan vuoden päästä pidettävissä eduskuntavaaleissa ratkennee Yle-maksunkin lopullinen kohtalo. Pitäkää korvat höröllä sen suhteen, mitä ehdokkaat asiasta puhelevat.

"Verrattain hyvä" Lindénin päätös oli sikäli, että Yle-maksusta olisi ollut syytä luopua kokonaan - ja ryhtyä kehittelemään tilalle jotain parempaa. Kansan ja eduskunnan parissa laajamittaista närää ei kuitenkaan ole aiheuttanut ensisijaisesti niinkään se tosiseikka, että Ylen toiminta täytyy rahoittaa, vaan pääasiassa rahoitustavaksi kaavaillun Yle-maksun monenlaiset epäkohdat, joita en enää tässä jaksa alkaa listata.

Sen sijaan totean, että Yle-maksua vastustavana mutta Ylen toiminnan jatkumista erittäin suotavana ja tärkeänä pitävänä minua on ajoittain melko raskaasti ärsyttänyt Yle-maksun tiimoilta käydyn keskustelun luonne. Joka ikinen Yle-maksua käsittelevä ketju joka ikisellä forumilla täyttyy välittömästi vaatimuksista Ylen lakkauttamisesta, ja ilmeisesti jonkinlaiseksi Yle-maksun vastustajien pesäpaikaksi aikoinaan suunniteltu mediamaksu.info-saittikin sisältää oikeastaan vain äkäisen Yle-vastaisen manifestin.

Väitökset, joiden mukaan Yle ei kiinnosta ketään tai on muuten vain turhake nykymaailmassa, ovat nimittäin puutaheinää. Finnpanelin mittausten mukaan Ylen televisio-ohjelmat oikeuttavat nimittäin katsojamäärissä mitattuna itsensä aika hyvin: esimerkiksi viime viikolla viidenkymmenen katsotuimman ohjelman listalle pääsivät paitsi itsestäänselvät Ylen uutiset ja sää, myös muun muassa mainio kotimainen komediasarja Mooseksen perintö, ajankohtaisohjelma A-studio, itsepintaisesti suosionsa säilyttävä Kotikatu, ja jopa sellainenkin ohjelmahirvitys kuin Tartu mikkiin. Hannu Niemisen ja Mervi Pantin Media markkinoilla -teoksesta repäisemäni tilaston mukaan Ylen osuus television katsojista oli itse asiassa vuonna 2007 likimain puolet, suurimman kaupallisen kanavan eli MTV3:n kerätessä vasta 26% katsojista. Tehtävä johtopäätös on melko selkeä: Ylen ohjelmilla on kysyntää, sanoivat vastustajat mitä tahansa.

Tältä pohjalta on yritetty ehdotella Ylen muuttamista mainos- tai maksukorttirahoitteiseksi. Ehdotuksilla on kuitenkin ongelmansa, sillä katsojat eivät ole markkinoiden kannalta tasa-arvoisia. Ainakin mainosrahoitteisuus tuhoaisi Ylen nykymuodossaan: vaikka Maalaiskomedia kerääkin huomattavan yleisön, onko tuo yleisö riittävän maksukykyinen ja johdateltavissa oleva, että mainostajat ovat halukkaita maksamaan apajille pääsystä? Tai entä jos se ei keräisikään - olisiko parempi kuitenkin ostaa tilalle jenkeistä tosi-tv:tä, joka riskittömästi kerää ainakin jonkinlaisen yleisön? Samankaltaisia ongelmia on maksukorttirahoituksessakin, ja sitä paitsi, maksaisiko kukaan esimerkiksi Elävän arkiston kaltaisesta palvelusta kanavapakettinsa yhteydessä, vaikka olisikin sitä mieltä, että on välillä hauska kuunnella esimerkiksi Ahti Karjalaisen tankerointia ETYKin avauspuheenvuorossa?. On järkevintä, että tarjolla on kaupallisten toimijoiden ohella myös markkinoista riippumaton julkisesti rahoitettu media. Ylen julkisen palvelun sisältöä on toki aika ajoin syytä puntaroida.

Joka tapauksessa Ylellä on yhä merkitystä skandaalinhakuisten juoruaviisien, tabloidilehtien ja tabloidisoituvien "laatulehtien", listajumputusta luupittavien radioasemien ja tosi-tv:llä kyllästettyjen televisiokanavien maailmassakin. Minusta median alusta asti tärkeänä pidettyä sivistävää tehtävää ei kannata nykyäänkään unohtaa, eikä sokeasti luottaa siihen, että kaupallinen media kykenee yksin hoitamaan vallan vahtikoiran pestin tehokkaasti ja puolueettomasti.

Pääasiassa olen tässä tekstissä pyrkinyt ilmaisemaan, että Yle-maksusta rähistäessä olisi mielestäni syytä erottaa toisistaan Yleen itseensä sekä pelkkään Yle-maksuun kohdistuva kritiikki, ja keskittyä yksinkertaisesti maksun kaatamiseen. Muuten erilaisilla näkemyksillä varustautuneiden ihmisten voi olla vaikea kokea asiaa täysin omakseen.

Minä muuten kannattaisin sitä budjettirahoitusta.

"Ja ruusukaalia EI SYÖTY!"

2010-02-24T12:44:00.006+02:00

Tämä tuli Facebookissa vastaan. Videon kyljessä Tuubissa on kommentti "kuin Helsingin kaupunginvaltuusto larppaisi hs.fi-keskustelijoita" - mitäpä tuohon lisäämään, kumman hyvin pistää Platonia ymmärtämään. Jaan täälläkin siltä varalta, että joku lukijoista on onnistunut missaamaan.

P.S. Tuukka Simoselta pätevämpää kommentointia.

Ihan vähän vaatimatonta itsekehua tähän väliin

2010-01-15T01:14:00.006+02:00

Hiljattaisen vuosikymmenen lähes vaihtumisen sekä viimeaikaisen äkillisen lukijamäärän moninkertaistumisen - kolme kommenttia alle viikossa kahdelta eri ihmiseltä! - havahduttamana tahtoisin esittää jo perinteeksi muodostuneet syvimmät pahoitteluni teille, rakkaat lukijani:

Anteeksi, rakkaat lukijani, että olen jo kahden vuoden ajan laiminlyönyt täysin Hunis 1:n - kuten myöskin muut blogini - olemalla erittäin laiska ja pessimistinen kirjoittaja. Pahoittelen myös, että olen laiminlyönyt laajemminkin koko suomalaisen yhteiskunnan epäämällä kansalaisilta elintärkeät kannanottoni päivän polttaviin puheenaiheisiin. Anteeksi, minä rukoilen; suokaa anteeksi! En silti lupaa parantaa tapojani.

Kaikki tämä johtuu oikeastaan kuitenkin vain siitä, etten ole alkuunkaan käsittänyt, kuinka painava minun sanani nykypäivän verkottuneessa maailmassa todella onkaan. Tästä on tietysti syyttäminen oman valveutuneisuuteni puutetta; en vain ole seurannut tarpeeksi tarkasti kannanottojeni ja keskustelunavauksieni herättämää mielenkiintoa.

Vai, miten on: kuinka moni teistä, arvoisat b-luokan blogistit, voi kerskailla keränneensä 81 (kahdeksan-vitun-kymmentä-jumalauta-yksi!) ääntä Vuoden pöntöin mokutus -kisassa? Häh? Niin, antaa tulla vaan? Sitähän minäkin. Selatkaa vain, siellä minä olen.

Mielenkiintoinen piirre sinänsä on, että hävisin kyseisessä kilpailussa näemmä tittelin tekstille, joka oli kirjoitettu jo vuonna 2007, kun taas omani on päivätty joulukuun 31. päivälle vuotta 2008. Hällä väliä, meriitti se on tämäkin - otetaanpa siis kertauksena vielä lausahdus, jolla hävittiin täpärästi Vuoden pöntöin mokutus 2007tai2008taiehkä2009 -skaba, mutta tultiin yhtä kaikki kunniakkaalle sijalle 472.

Ainakaan vähän tummempi pigmentti ei tunnu viimeaikaisten trendien valossa olevan kovin suureksi eduksi täälläkäänpäin. Meillä tämänvuotisia vaalivoittajia nimittäin olivat, ikävä kyllä, perussuomalaiset (pers.).
- Arto Kekkonen

Niinpä niin. En oikein tiedä, mistä päästä sitaatin nerokkuutta - saati sitten pönttöyttä! - pitäisi lähteäkään analysoimaan: aloittaako lopusta, pinokkiomaisen nokkelasta perussuomalaisen puolueen lyhenteellä leikittelystä, vaiko koko jöötin hälyttävän akuutista ajankohtaisuudesta. Niin tai näin, menestys Vuoden pöntöin mokutus -meriitistä mitellessä ei suinkaan ole ainoa indikaattori tämänhetkisestä statuksestani blogistanin presidentinvaalitaiston kärjessä: paitsi että menestystäni povaa testosteronia tihkuva kuvani miestenvaikenenlehden kannessa, on lisäksi äsken itsekin esittämäni sitaatti päätynyt myös taannoin leikkisästi propellipäiksikin nimitettyjen Homma-hemmojen HommaWikiin. Katsokaa vaikka, siellä minä olen, luokassa "Ihmisrodut" juuri ennen itseään hampaidenharjaus- ja kunto-opasministeri Alexander Stubbia. Huh-huh.

Tokkopa tätä asiaa siis osuvammin voisinkaan kiteyttää muuten, kuin siteeraamalla erästä kotimaista akateemikkoa:

oot suuri mielipidevaikuttaja
- Anna Mannila

Korvat höröllä ja muutkin elimet skarppina siellä sitten uusia väläyksiä odotellessa, kaverit.

Isä meidän?

2009-10-25T23:44:00.002+02:00

Huomattavan moniin maailman uskontoihin kuuluu tavalla tai toisella rukoileminen. Näin myös kotoiseen kristinuskoomme, ja ainakin yhden veikeän Wikipediasta löydetyn tilaston mukaan vielä viime vuosikymmenellä 41% suomalaisista rukoili vähintään kerran viikossa.

Isä meidän, muutama ruokarukous ja pari iltarukousta tulevat useimmille vekaroille tutuiksi vähintäänkin ala-asteen uskonnontunneilla. Eikä tässä kai nyt itsessään mitään niin pahaa - onhan esimerkiksi lämmin ateria maailmanlaajuisesti ajateltuna sellaista luksusta, että hyvähän siitä on jotakuta tajuta kiittää. Totta kai olisi hyvä muistaa kiittää myös kunnanisiä ja tätejä Arkadianmäellä, että tajuavat tämän luksuksen tarjota myös jatkossakin, mutta jos kokee myös jonkun yläkerrassa ansainneen pari kaunista sanaa, niin mikäs siinä.

Kuitenkin rukoilu kaiken kaikkiaan on viime aikoina alkanut hämmästyttää minua yhä enemmän ja enemmän. Oli Jumala sitten olemassa tahi ei, en oikein tajua, miten monien uskovaisten käsitys, jonka mukaan maailman asioihin voi hankkia parannusta supisemalla ristittyihin käsiin, voisi ylipäänsä pitää paikkansa.

Lojuessani eräänä päivänä äitimuorini sohvalla sattui korviini kantautumaan muutamat sanaset, jotka Irakin kurdialueilla lähetystyötä tekeviä uskovaisia käsittelevän Radio Dein ohjelma juontaja meni ja päästi suustaan. Vapaasti muistellen puhuja totesi Jumalan varmastikin "järjestävän heille [lähetystyöntekijöille] tarpeeksi esirukoilijoita".

Hetkinen - hän olettaa Kaikkivaltiaan siis pitävän huolen, että riittävän monet ihmiset rukoilevat häntä, jotta hän sitten voi laittaa asioita järjestykeen? Kuulostaako järkevältä? Miksei hän voisi vain suoraan lahjoittaa saarnamiehille maastureita, miksi hänen täytyy ensiksi kehottaa muutamia tosiuskovia rukoileman itseään? Eikö se sitä paitsi ole vapaaseen tahtoon puuttumista - jos on, niin mihin tarvitaan saarnamiehiä, miksei Jumala voi vain suoraan käännyttää kyseisiä kurdeja kristinuskoon? Häh?

Tätä nyt voisi pitää varsin harmittomana höpinänä, ellei maailma oikeasti olisi väärällään ihmisiä, jotka laskevat hieman kaiken rukoilemisen varaan. Hyöriessäni aiemmin kadulla värväämässä lahjoittajia eräälle hyväntekeväisyysjärjestölle törmäsin harva se päivä ihmisiin, jotka kokivat, ettei heidän tarvitse lahjoittaa rahaa kehitysmaihin, sillä he tekevät jo osansa - rukoilemalla. Usein mieleeni pulpahti jokin kysymys, jota en koskaan viitsinyt ilmoille heittää: "Kuinka monta rukousta Jumala tarvitsee, että hän estää lasta ripuloimasta itseään hengiltä?"

Tai, sen puoleen, esimerkiksi parantaa malarian? Tai estää lasta saamasta HIV:tä syntymälahjanaan? Tai jos kaikki maailman ihmiset rukoilisivat kolmesti päivässä kahden kuukauden ajan, voisiko minusta tulla viisitoista senttiä nykyistä pidempi ja tosi lihaksikas? Kaksi ensimmäistä on mahdollista hoitaa melko luotettavasti ihan maallisin keinoin, viimeisintä ei kai valitettavasti...

Kovin oikeudenmukaiseltahan se ajatus ei kuulosta, että rukoilemisella voisi vaikkapa pelastaa ihmishenkiä - se nimittäin asettaa ihmiset kovin tasa-arvoiseen asemaan. Helppohan Johanna Tukiaisen oli selvitä malariastaan, hän kun oli tunnettu henkilö jonka puolesta moni oli valmis supisemaan kauniita sanoja ennen nukahtamistaan. Mutta jos mattimeikäläisen tekstiviestinvaihtoa ulkoministerin kanssa ei ole julkaistu iltapäivälehdissä, hänen lienee huomattavasti hankalampaa selvitä edes jostain hieman lievemmästä taudista. Kodittomalle pultsarille saattaa ihan tavallinen flunssakin koitua kohtaloksi, jos vielä paras kaveri on vahingossa tullut puukotettua edellisyönä eikä kukaan muu muistakaan rukoilla.

Jos Jumala siis on oikeudenmukainen ja kohtelee kaikkia lapsiaan samanarvoisina, ei pitäisi olla eroa sillä, rukoileeko puolestasi yksi läheisesi vaiko jokainen kiinalainen. Tämä ei tosin tarkoita, etteikö yksittäisen ihmisen rukoilemisella silti voisi olla vaikutusta. Ehkä pitäisi siis tehdä jonkinlainen selkeä työnjako sen suhteen, kenen puolesta kukakin rukoilee? Jos Raimo rukoilee pitkää ikää Frederikille, kannattaa Liisan keskittyä sitten johonkin muuhun.

En sitten tiedä, onko minun käsitykseni koko touhusta jotenkin hieman pielessä, mutta ei tämä ihan hirveän järkevältä nyt kuulosta. Väittäkää toki vastaan.

Papinkaavussa parlamenttiin

2009-04-16T22:34:00.001+03:00

Ensi kesän europarlamenttivaaleista näyttää tulevan juhlava muistojuhla elokuussa pyöreää 686-vuotispäiväänsä viettävälle Pähkinäsaaren rauhan rajalle. Ensin Brysseliin ilmoitti haluavansa paavilta ehkäisyneuvoja ottava Timo Soini (pers.), nyt kisaan ilmoittautui kilpailevan kirkon Mitro Repo. Niin demareiden listalta läpipääsyä hakevan pastorin kuin vanhan vennamolaisenkin paikkahaaveet lienevät varsin realistisia.

Isä Mitro on, ainakin näin omasta näkökulmastani, melko hämmentävä tapaus. Luterilainen kirkko kamppailee epätoivoisesti pitääkseen kiinni toisaalta uskottavuutensa rippeistä vanhan konservatiivisemman väestön keskuudessa, toisaalta karkuun juoksevista nuorista maallikoista, joista kirkollisveron maksaminen tuntuu haaskuulta. Samaan aikaan ortodoksinen Mitro on median lellikki, hellyyttävä hymyileväinen isoisähahmo, joka voi asettaa kätensä Krissen polvelle parhaaseen katseluaikaan viisarin siitä värähtämättä.

Jos Mitro ei muistaisi pukeutua kaapuunsa ohjelmassa kuin ohjelmassa, saattaisi melkein unohtua, että mieshän on oikeasti pastori, ei vain kuka tahansa jumalallisuuksia puheleva mukava setä. Koska medialla ei ole ollut tapana tivata Mitrolta mitään turhan tiukasti, mies kerännee aika liudan ääniä paitsi oman kirkkonsa ulkopuolelta, myös täysin uskonnottomilta ihmisiltä - joiden näkemyksiä hän ei ehkä todellisuudessa jaa lainkaan.

Nähdessäni Mitron televisiossa tässä eräänä päivänä aloin miettiä, minkälaisia aivoituksia tämä mies oikeasti mahtaakaan kaljunsa alla hautoa. Pikainen googelointi ei juuri auttanut: uutisjutuissa tai haastatteluissa ei juuri näy Mitron kannanottoja niihin pulmallisiin kysymyksiin, johon nykyinen valtakirkkomme on kaatumassa. Siihenhän hänen kansansuosionsa perustunee.

Jotain voitaneen tietysti päätellä. Paitsi että erään Mitroon asiakaspalvelutyönsä kautta törmänneen ihmisen lausunnon mukaan pastori vaikutti elävässä elämässä huomattavasti jähmeämmältä persoonalta, huomion arvoista on sekin, että Mitro on tosiaan juuri ortodoksisen kirkon pastori.

Ainakaan Mitro ei ole mitenkään selkeästi irtisanoutunut julkisuudessa kirkkonsa näkemyksistä. Todennäköisesti ruudun ylälaidassa hymyilevä mies siis esimerkiksi vastustaa naispappeutta muiden ortodoksien tavoin. Joku saattaisi sanoa, että 2000-luvun sivistysmaassa toisen sukupuolen sulkeminen pois jostain virasta ikiaikaiseen traditioon - ei edes niinkään teologisiin seikkoihin tai pyhiin kirjoituksiin - vedoten tuoksahtaa ajatuksena hieman ummehtuneelta, mutta noh.

Niin ikään voinemme veikata Mitron suhtautumisen homoseksuaaleihin (kuten myöskin bi-, trans-, pan- ja kaikkiin muihinkin inheteroseksuaaleihin) olevan sangen vihamielinen. Olisi tietysti hieman vaikea kuvitella kuvitella Mitro saarnaamassa tulikivenkatkuista kohtaloa syntisten niskaan Sodoman ja Gomorran raunioihin osoitellen. Siksi hän on varmaan pidättäytynyt asiasta puhumastakin.

Ortodoksinen kirkko on vähemmistöasemansa ansiosta välttynyt luterilaisen kirkon "kärsimältä" arvojen pehmenemiseltä, maallistumiselta ja mediaryöpytykseltä. Sen vuoksi se onkin ainakin virallisilta opeiltaan edelleen paljon, noh, ortodoksisempi kuin moni ehkä arvaisikaan. Näin ollen ainakin itseäni arveluttaisi lähettää mantereen asioista päättämään henkilö, jonka monet näkemykset hänen syvästi tunnustamastaan uskosta päätellen lienevät väistämättä kuin suoraan keskiajalta - oli hänellä sitten miten nätti hymy ja loistavat mediapelaajan taidot hyvänsä.

Odotankin innolla, miten vallan vahtikoiramme tästä lähtien suhtautuvat tähän koko kansan lempipappiin. Viimeistään siinä vaiheessa, kun lähdetään mukaan politiikkaan, olisi kriittisyyttä syytä löytyä. Ennen kaikkea olisi oikeasti mielenkiintoista tietää, mitä Mitro asioista on mieltä ja räksytänkö tässä sittenkin täysin turhaan. Näinkin voinee hyvin olla.

Rakastavista roboteista ja tietoisista kivistä

2009-03-08T01:41:00.001+02:00

Scifin kuluneimpiin kliseisiin kuulunee tarina tekoälystä, joka riittävän inhimillisyyden tason saavutettuaan pistää ranttaliksi ja useimmiten miestä kumoon ihan urakalla. Terminaattori-elokuvien ydinasejärjestelmää hoitamaan kehitetty Skynet starttasi ensi töikseen aktivoiduttuaan ydinosan ja tappoi suurimman osan ihmiskuntaa. Harlan Ellisonin legendaarisen scifinovellin I Have No Mouth and I Must Scream arkkipahiksena heiluva supertietokone AM onnistui sekin mystisesti tuhoamaan koko ihmiskunnan viittä leluikseen jättämäänsä onnetonta sielua lukuun ottamatta. Animatrix taasen kertoo Wachowski-veljesten leffasarjan lähtötilanteeseen päädytyn, kun ihmiskunta teloitti isäntäänsä vastaan kapinoineen robotin, minkä johdosta masiinat ryhtyivät sotajalalle ja loppujen lopuksi näyttivät luojilleen kaapin paikan.

Toistaiseksi lähimmäksi skenaariota näyttää päässeen Kenji, robotti joka opetettiin rakastamaan, vaikka yhtäläisyyksiä on kaikeksi onneksi enemmän Steven Spielbergin ohjaamaan tieteispätkään A.I. - Tekoäly. Kenji, joka oli ohjelmoitu kiintymään näkemiinsä objekteihin sitä voimakkaamin, mitä useammin se (hän) niiden kanssa oli tekemisissä, rakastui lopulta erääseen teknikkoon niin silmittömästi, että se päätyi estämään tämän ulospääsyn konehuoneesta ihan vain saadakseen vähän halailla - hamaan ikuisuuteen asti. Sööttiä, eikö?

Teknikko sai kaikeksi onneksi hälytettyä apuun muutaman tohtorin, jotka sammuttivat Kenjin ja päästivät naisen pois rakastajansa syleilystä. Tohtori Takahashin mukaan tapaus oli vain pieni takaisku. Mies kuitenkin myönsi, etteivät Kenjin tunteet ehkä olleet ehdottoman rationaalisia tai, hmm, aitoja.

Kenjin tunne-elämä on taatusti alkeellista verrattuna ihmiseen. Käytännössä katsoen robotin koneaivoissa surrannee ohjelma, joka saa sen niin sanotusti rakastumaan vastaan tuleviin asioihin, minkä jälkeen jonkinlainen kiintymystasoa säätelevä laskuri surahtaa aina pykälän verran ylöspäin, kun sama asia tunnistetaan uudestaan. Erilaisia kiintymykseen ja sen ilmenemiseen vaikuttavia seikkoja on mitätön määrä siihen valtavaan informaatiotulvaan verrattuna, jota ihmisaivot prosessoivat. Silti perusperiaate ei taida poiketa kovinkaan paljon tavallisen ihmisapinan kiintymyksestä: monesti tuntuu, että ihmisetkin vain näennäisen sattumanvaraisesti ja usein täydellisen riittämättömin perustein luovat orastavan kiintymyssuhteen johonkin toiseen saman lajin edustajaan. Tästä luomaansa mielikuvaa päässään pyöritellen he sitten vahvistavat alkuperäisen ihastumisentunteen luomia hermoratoja ja kiintymyssuhde syvenee kuin itsestään.

Maailmassa riittänee, eh, sinkkumiehiä jos jonkinlaisten rakkausrobottien ostajakunnaksi. Nyt näyttääkin siltä, että tämänkaltaisen teknologian edistyessä ihmiskunnan pitää ihan oikeasti kohta ratkaista, missä vaiheessa tekoälyn kokemusmaailmaa voidaan alkaa pitää "todellisena" ja ehkä myös ihmisen tietoisuuteen rinnastettavana. Sitä ennen meidän varmaan pitäisi selvittää, mikä ihme tarina oman tietoisuutemme takana oikeastaan on.

Ennen vanhaan oli helppoa. Sielu oli jotain aineetonta, jonka viisas setä Descartes aikoinaan tajusi kiinnittyvän fyysiseen ruumiiseen käpyrauhasen kautta. Eläimillä moista ei ollut, eikä muita kuin valkoisia miehiä voinut juuri pitää eläimiä ylempinä. Vähitellen oli tunnustettava, että ehkä myös naisilla sittenkin on sielu, ja pikkuhiljaa että sellainen lienee myös ihonväriltään erisävyisillä. Eläimistä ei olla vielä ihan varmoja: nykyäänkin löytyy ihmisiä, jotka kirkkain silmin onnistuvat väittämään, ettei se kehräävä ja kivasti nappisilmillään tuijottava Aapo-katti mitään oikeasti tunne. Tulee vaan öisin nukkumaan tyynylle pään viereen, kun haluaa levittää geenejään ja silleen.

Ajattelussaan tietyn primitiivisen tason ylittäneet eivät enää toki puhu sielusta, vaan tietoisuudesta, tajunnasta tai sen sellaisesta. Kutsuttiin sitä sitten miksi tahansa, totuus on, ettei meillä ole vielä juuri aavistustakaan, miten se syntyy. Sitkeistä yrityksistä huolimatta aivoista ei ole löytynyt mitään tiettyä aluetta, joka näyttäisi synnyttävän tämän tietoisuuden. Jos sellainen onkin - otsalohkot ovat yksi mahdollisuus - sekään ei oikeastaan lainkaan selitä, miten subjektiivinen tietoisuus syntyy tai mitä sen syntyyn tarvitaan.

Itse olen viime aikoina alkanut mieltää tietoisuuden yhä enemmissä määrin pelkäksi aivojen toiminnan sivutuotteeksi. Jos heilautat kättäsi tai helikopteriasi, se kaikki on vain aivokemiaa, joka syystä tai toisesta jonkin omituisen emergentin mekanismin kautta synnyttää subjektiivisen kokemuksen, jolle vieläpä kehittyy illuusio siitä, että se itse on jollain tapaa tehnyt päätöksen näiden tekojen suorittamisesta. Luultavasti tietoisuuden rooli on kuitenkin olla pelkkä havainnoija: fyysinen maailma, myös aivot, toimii omien lakiensa mukaan, eikä tietoisuudella ole mitään todellista siitä erillistä "aineetonta" olemusta, joka jollain tapaa mind-body-ongelman kierrettyään kykenisi siihen vaikuttamaan. Se on yksi yhteen fyysistä aivokemiaa, omalla subjektiivisella tasollaan. Tietoisuus on varmaankin myös kehittynyt sattumalta. Filosofinen zombi on olento, joka käyttäytyy kuin se olisi kokeva ihminen ja näyttäytyy ulospäin sellaisena, mutta joka ei todellisuudessa koe mitään. Evoluution "tarkoituksena" lienee ollut kehittää juuri sellaisia: olentoja, jotka hyödyntävät entistä tehokkaampaa tiedonkäsittelyä, jonka ei ole kuitenkaan mitenkään olennaista olla tietoista. Universumin luonteesta johtuen tietoisuus vain sattui ilmaantumaan, kun monimutkaisuus lisääntyi tarpeeksi. Olisi se voinut olla ilmaantumattakin.

Koska on tietysti vallan mahdollista, että olen väärässä, paistattelen varmaankin jatkossakin kuitenkin siinä illuusiossa, että omaan jonkinlaisen valinnanvapauden ja mahdollisuuden vaikuttaa maailmaan ympärilläni. Kaikesta tästä seuraa kuitenkin yhtä kaikki se, ettei meillä ole oikein mitään mahdollisuutta sanoa, etteikö Kenjin kaltaisille roboteille voisi kehittyä tietoisuutta - tai etteikö niillä voisi olla sellainen jo nyt. Tietoisuus voinee periaatteessa nousta melkein mistä tahansa. Itse asiassa ylipäänsä ainoa rajoitus, jonka tietoisuudelle keksin, on se, että se vaatinee jonkinlaista liikettä. Liikkeen puuttuessa tietoisuus on ikuisesti jumiutuneena tiettyyn tilaan, eikä kykene kokemaan uusia asioita, joten kivet eivät siis liene tietoisia. Melkein kaikki muu voi olla - me voimme olla fysikaalisesti osa suurempaa tietoisuutta, ja myös aivoissamme voi olla lukuisia muita tietoisuuksia, joista emme ole, hehe, tietoisia. Sir Roger Penrosen teoksessaan the Emperor's New Mind esittämän teorian mukaan ihmisen tietoisuuden synnyttävät aivoissa tapahtuvat kvanttimekaaniset ilmiöt, joita tämän hetken ei-kvanttitietokoneilla ei vielä esiinny. Teoria on ihan kiva, mutta spekulaatiota siinä missä kaikki muukin aiheesta kirjoitettu.

Todennäköisesti ihmiskunta joutuu jossain vaiheessa yksinkertaisesti myöntämään, että riittävän monimutkaisuuden tason saavuttaneet tekoälyt on joka tapauksessa syytä ottaa huomioon tasavertaisina kumppaneina riippumatta siitä, ovatko ne filosofisia zombeja vai kokevia olentoja. Asian varmistaminen kun ei välttämättä ole mahdollista. Toivottavasti se ei vie yhtä kauan, kuin ihmisoikeuksien myöntäminen naisille tai Euroopan ulkopuolelta peräisin oleville.

Yle, Hallis ja eeppisten mittasuhteiden epäonnistumiset

2009-02-08T22:40:00.004+02:00

Onko tämän maan median tarkoituksen varmistaa ovelaa psykologiaa soveltaen Jussi Halla-ahon valinta europarlamenttiin ja todennäköisesti pian sen jälkeen pääministeriksi, vai feilaako meillä joukko epäpäteviä toimittajia nyt vain oikein raskaimman mukaan?

Perjantaina Ruben Stillerin juontamassa Pressiklubissa Helsingin Sanomien Saska Saarikoski ja vihainen vanha-anteeksi-entinen stalinisti Leif Salmén tekivät itsestään pellejä yrittäessään jyrätä vieraaksi saapuneen Halla-ahon epätoivoisella joukolla surkeita ad hominemeja. Malliesimerkkeinä mainittakoon Salménin lyömättömät verbaaliakrobatian tyylinäytteet "sinä olet vanha ja kuiva" sekä "oletko varma ettei se ollut unta?" Halla-ahon kertoessa kohtaamastaan homoseksuaalista.

Hitler-kortin esiin vetäisemisessä länsimaailman nopein on eittämättä yhä edelleen Nina Mikkonen, mutta kovin paljon ei vanhoilla päivillään Halla-ahoa ja siinä sivussa koko Pressiklubia fasistiseksi tölvinyt Salménkaan häviä.

Nyt eilen sitten Ylen uutisissa tituleerattiin laatujournalismin tyylinäytteenä Halla-ahoa "rotutohtoriksi". Halla-aho tarttui tilaisuuteen ja teki asiasta tutkintapyynnön.

Joku voisi tietysti sanoa, että Halla-aho ansaitsi mokoman tittelin. Oikeastaan tämän uuden tutkintonimikkeen loihtiminen ei tietysti ollut yhtään sen kummempi tempaus kuin se, että mies itse vertasi silloista vähemmistövaltuutettua, nykyistä apulaisoikeuskansleria Mikko Puumalaista Oskar Dirlewangeriin taannoin blogissaan. Mutta on kieltämättä vähän toinen juttu heitellä surkeita natsivertauksia blogissa kuin kyseenalaisia rinnastuksia Mengeleen ja kumppaneihin valtakunnan katsotuimmassa uutislähetyksessä, jonka oletettavasti pitäisi olla sävyltään neutraali ja objektiivinen.

Ihan oikeasti nyt arvon mediamogulit vähän yritystä tähän touhuun. Yhden vihaisen niin sanotun maahanmuuttokriitikon teilaaminen asia-argumenteilla ei voi olla niin mahdottoman vaikeaa, että luovuus loppuu totaalisesti kesken ja pitää ryhtyä hyökkäämään väitteiden sijaan henkilöä vastaan - vai? Halla-ahoa pidetään suurelta osin oikeutetusti typeränä provokaattorina, mutta on aika hämmentävää, että valtamedia lähtee pelaamaan samaa peliä.

Tällä touhulla ei kukaan muu, kuin kannatuslukujaan jatkuvasti kasvattavat persut, ainakaan saavuta yhtään mitään.

Ajatelkaa lapsia!

2009-01-19T19:32:00.002+02:00

Tässä (13 minuutin kohdalla) syypää noin puoleen niistä asioista, jotka suomalaisessa yhteiskunnassa mättää, kuten lapsipornon estämisen nimissä harrastettuun sensuuriin, idioottimaiseen vouhottamiseen mielet turmelevista videopeleistä ja leffoista yhä typerämpään suuntaan menevään, maailman lakupiiput kieltämällä parantavaan päihdepolitiikkaan.

Harvoin näkee Ylellä tai yhtään missään näin tasokasta mustaa huumoria. Jo minä oon miettinytkin, minkä näköiset tampiot näiden asioiden puolesta oikein äänestää tai meteliä pitää.

Kukamitähäh - versio 2008

2008-12-31T02:57:00.001+02:00

Laiskuudestani ja inspiraation vähäisyydestä johtuen jätin viime vuonna kirjoittamatta jo (kaksivuotiseksi?) perinteeksi muodostuneen vuosikatsaukseni. Koska blogaustahtini on muutenkin tänä vuonna ollut aika surkeaa, ajattelin hyvittää nämä erheeni teille lukijoilleni kirjoittamalla kuluneesta armottomasta vuodesta 2008 aiempaa hieman suppeampaan määrään asioita rutkasti syväluotaavammin keskittyvän vuosikatsauksen.

2008 oli varmaankin yhtä pitkä kuin kaikki aiemmatkin vuodet, mutta jotenkin siitä tuntui näin postausta aloitellessa olevan yllättävän vaikeaa muistaa kovin montaa erityisen tärkeää juttua. Se ei välttämättä johdu siitä, etteikö mitään olisi tapahtunut; on myös mahdollista, että muistini vain reistailee, tai sitten media vain keskittyi hypettämään muutamia aiheita niin, että kaikki muu hukkui.

Uuden vuosituhannen seitsemäs vuosi oli Barack Obaman vuosi. Vielä alkuvuonna esivaalien ollessa käynnissä pidin “nuoren” ja “mustan” demokraatin voittoa vanhasta ja harmaasta republikaanisesta sotaveteraanista pelkkänä toiveajatteluna, mutta toisin kävi – ennennäkemättömän mediamylläkän kantama Obama ratsasti “toivon” ja “muutoksen” siivittämänä lopulta reippaaseen voittoon John McCainista. 2008 olikin myös Obaman kampanjan mainosmiesten vuosi.

Tällä hetkellä Obaman voittoon ei voi olla kuin tyytyväinen, sillä kahdeksan synkeän vuoden jälkeen paremman vaihtoehdon valinta vaaleissa, joissa kumpikin vaihtoehto oli edeltäjäänsä parempi, antaa syytä odottaa jotakin seuraavalta vuodelta. 2008 oli Obaman – 2009 näyttää, piileekö mahtipontisten mainossanojen takana oikeasti sisältöäkin.

Obaman voitonpuhetta kuunnellessa herätti itsessäni aluksi ärsytystä, jossa tuleva presidentti kerskaili hänenkaltaisensa voiton olevan mahdollista vain vapauden ja tasa-arvon luvatussa maassa, Yhdysvalloissa – kunnes tajusin, että mies taitaakin olla oikeassa. Syistä voi spekuloida, mutta tokkopa meilläkään ollaan minkään sortin vähemmistön edustajaa valtakunnanpolitiikan huipulla näkemässä vielä aikapäiviin. Naisia hallitukseen saatiin enemmistö, kunhan ensin pidettiin huoli että ministerinpaikkojakin riittää törsättäväksi enemmän kuin koskaan ennen.

Venäjällä puolestaan sama vanha linja jatkui Dmitri Medvedevin voittaessa ylivoimaisesti vaalit, joita ei kai voinut pitää sen enempää kovin reiluina kuin vapainakaan. Olisi suotavaa, että myös venäjällä kansa vähitellen oppisi: ainakin oma, jo varsin vankaksi ja optimistiseksi muodostunut käsitykseni vähintään Euroopassa saavutetusta rauhan tilasta horjui elokuisen Georgian kriisin myötä. Vaikka kriisi saikin alkunsa juuri georgialaisjoukkojen vyöryessä separatistiseen Etelä-Ossetiaan, ei käyne kiistäminen että kahakan taustalla vaikutti myös Venäjän tarve isotella sen saatua nenilleen Kosovon itsenäistyessä ja Georgian haikaillessa Natoon.

Kuten tavallista, tämänkin konfilktin taustalla vaikuttaa vanha kunnon nationalismi. Mitään muuta syytä Etelä-Ossetialla, 70 000 asukkaan maakunnanrääpäleellä, tai hädin tuskin isommalla Abhasialla, ei ole haikailla itsenäisyyden perään, tahi georgialaisilla aiheuttaa tätä itsenäisyyden kaipuuta nihkeilemällä vähemmistöjään kohtaan. Ilman järjenvastaista käsitystä omasta ylemmyydestä ei varmaan Venäjälläkään kuunneltaisi johtoportaalta lausuntoja, joiden mukaan maa “varaa oikeuden käyttää aseita omien etujensa valvomiseen”. Suotta kai tässä kuvittelin ihmiskunnan parisataavuotisen nationalismikokeilun olevan jo ainakin suuressa mittakaavassa ohi koko touhun osoittauduttua flopiksi.

Ainakaan vähän tummempi pigmentti ei tunnu viimeaikaisten trendien valossa olevan kovin suureksi eduksi täälläkäänpäin. Meillä tämänvuotisia vaalivoittajia nimittäin olivat, ikävä kyllä, perussuomalaiset (pers.). Tähän asti melko harmittomana, valtapuolueita piikitellessään jopa ihan mielenkiintoisena ja hyödyllisenä lisänä Suomen poliittiseen kenttään pitämäni puolue alkaa nimittäin ensimmäistä kertaa vaikuttaa jo huomionarvoiselta pelaajalta päätöksenteossa. En silti usko, että yhä pääasiassa Timo Soinin persoonan – ja jossain määrin ärhentelevän Jussi Halla-ahon – varaan rakennettu protestipuolue kykenee nousemaan esimerkiksi Itävallan äärioikeiston kaltaiseksi voimatekijäksi, mutta yksistään se, että Suomesta löytyy edelleen ilmeisen paljon nationalistisessa hurmoksessa kylpeviä juntteja tällaisen puolueen kannattajiksi, kuulostaa minusta erittäin pahalta.

Vaan kuten edesmennyt valtioneuvos Johannes Virolainen aikoinaan tokaisi: “Kansa on puhunut, pulinat pois.” Huvittavaa, ettei tämä enää ,Virolaisen oman puolueen paistatellessa hallituksessa, tunnu pätevän. Loppuvuoden merkittävä ilmiö oli nimittäin Jussi Halla-aho, joka viimein sai blogissaan jo vuosikausia räksyttämilleen kiistanalaisille, valtavirrasta poikkeaville maahanmuutonäkemyksille ihan oikeaa huomiota ja kannatusta – ja verikoirat peräänsä.

Tuntuu ikävältä joutua puolustelemaan Halla-ahon kaltaista hahmoa, mutta on todettava miehellä olevan oikeus mielipiteisiinsä. Kun poliisi ilmoittaa väenvängällä käyvänsä koko Kirjoituksia uppoavasta lännestä -blogin läpi siltä varalta, että sieltä löytyy epämääräistä “kiihotusta kansanryhmää vastaan”, ja joukko vihreitä naisia vetää aasinhatut päähänsä nostamalla oikeusjutun yhden aavistuksen kyseenalaisen (joskin läppänä melko surkean) raiskauskirjoitusken perusteella, alkaa kuitenkin tuntua, ettei näin ole. Lisätään soppaan oikeusministeri Tuija Braxin suunnitelma kouluttaa puheenjohtajat pitämään pikkuparlamenteissa jöötä “rasististen puheiden” varalta, ja herää jotenkin vaikutelma, että tässä maassa taitaa vieläkin olla asioita, joista tulisi vaieta.

Sananvapaus tarkoittaa, että väärältäkin tuntuvia mielipiteitä saa julkaista, vaikka kuinka ärsyttäisi. Minä en missään nimessä julistaudu Halla-ahon tai perussuomalaisten kannattajaksi, mutta jos ukolla on esittää närää aiheuttaville väitteilleen tilastollista tukea – oikein tulkittua ja luotettavaa tahi ei – miksi näin ei saisi tehdä? Tuhoon tuomittu ajojahti vain lisää populistin suosiota.

Perusoikeuksien kannalta tämä tosin oli muutamien edeltäneiden tapaan synkeähkö. Lapsipornon nimissä toteutettava netin sensurointi on meilläkin jo vanha juttu, mutta nousi taas tapetille alkuvuodesta lapsiporno.info-saitin jouduttua sensuurilistalle – huolimatta siitä, että se ensinnäkin sijaitsee Suomessa eikä edes sisällä tätä hirmuita CP:tä. Tekstin kirjoittamiseen mennessä sivusto ei ole listalta pois päässyt, huolimatta sensurointia vastaan järjestetystä mielenosoituksesta ja kampanjoinnista, ja erittäin kyseenalainen sensuuritouhu jatkuu, jos nyt ei aivan kaiken kansan suoranaisella tuella, mutta ainakin hiljaisella ja välinpitämättömällä hyväksynnällä.

Ruotsi, jota ihmisoikeusmielessä olen tottunut pitämään omaani parempana maana, tuotti loppuvuodesta niin ikään pettymyksen hyväksyessään kyseenalaisen FRA-lain, joka antaa valtakunnan puolustusvoimien radiokoelaitokselle oikeuden “salakuunnella kaikkea maan rajat ylittävää liikennettä ilman oikeuden päätöstä tai muutakaan rajoitetta”. (http://valvonta.info) Tämä tarkoittaa, että jos luet tätä vuodenvaihteen jälkeen, Ruotsin puolustusvoimat voivat halutessaan vapaasti vakoilla toimiasi. Niin ikään sillä on täysi oikeus vakoilla messenger-keskustelujasi, ylipäänsä lähes mitä tahansa mitä teet internetissä, ulkomaanpuhelujasi – suurin osa Suomen tietoliikenteestä kun kulkee kaapeleita pitkin Ruotsin kautta. Meillä ei enää ole viestintäsalaisuutta.

Obaman, Soinin ja Halla-ahon tapaan tämän vuoden yritti omia nimiinsä kauhajokelainen Matti Saari, edeltäjäänsä paljon tylsänimisemmäksi ja manifestin puuttuessa köykäiseksi lite-versioksi osoittautunut kouluammuskelija. (Saari tosin ohitti Auvisen Spreekillers.orgin listalla.) Lintukodon rauha on nyt järkkynyt toden teolla: siinä missä Auvinen oli vielä helppo todeta yksittäistapaukseksi, on nyt oikeasti tunnustettava tällaista voivan tapahtua ja tapahtuvan myös meillä.

On kuitenkin huomattavan vaikea sanoa, miten ilmiötä pitäisi torjua. Mielenterveyspalveluiden lisääminen on varmaan tarpeen, kun siitä on niin vouhotettu, ja käsiaseitakin meillä on varmaan sen verran paljon, että niiden saantia olisi varaa vähentääkin. Lainsäädännöllä ja valtiovallan tekosilla ei kuitenkaan päästä ongelman ytimeen, joka on jossain syvemmällä. Helsingissä jokin aika sitten tapaamani mies, joka esittäytyi vanhaksi autovarkaaksi ja huumausainerikolliseksi, kertoi saaneensa ainakin vanhempiensa käsityksen mukaan elämässään “ihan kaiken” - paitsi, omien sanojensa mukaan, rakkautta; sama vika oli Kuukausiliitteen jutusta päätellen myös ainakin Auvisella. Mutta miten saadaan muutettua kokonaisen sukupolven asenne, että kielteisiin tunteisiin on syytä reagoida “vetämällä tukkia niin kauan että helpottaa”, ja hellyyttä on se kun taputellaan kännipäissä kaveria olalle sattumalta ilman puukkoa? Entä mitä tehdään niille sosiopaateille, joita mahdollisesti jo ihan geneettisesti ei vain kiinnosta?

Joka tapauksessa, kun pelkän kouluampumista hieman sivuavan unen kertomisella koulukaverille tai provosoivan yhteiskuntavastaisen viestin kirjoittamisella koulun keskustelupalstalle joutuu huhumyllyn ja ylireagoinnin seurauksena poliisin kuulusteluun, on ilmassa jo pahempaakin kuin lievää hysteriaa ja aukeamassa sellainen portti poliisivaltioon, jota ei pitäisi päästää pamahtamaan selälleen. Ja tehtiin mitä tahansa, on meidän arvoisat kansalaistoverini, totuteltava siihen ajatukseen, että näin voi aina käydä. Emme elä täydellisessä maailmassa.

Niinpä lieneekin loppujen lopuksi vain harmi, että ennakkohypestä poiketen maailma ei loppunutkaan 10.9. LHC:n (Large Hadron Collider) startatessa Sveitsin CERNissä. Toisaalta mitään varsinaisia törmäytyksiä laitteella ei ollakaan tekemässä ennen ensi kevättä, joten mustilla aukoilla on vielä tilaisuus imaista planeettamme syövereihinsä.

Kenessä tahansa vähän fysiikkaa tuntevassa moinen maailmanlopun saarnaaminen aiheuttaa toki lähinnä huvittuneisuutta (aluksi) tai ärsyyntymistä (sadannella kerralla). Joka tapauksessa LHC on minusta jännittävä laite, sillä vaikka miljardeja maksanutta laitetta ovat ehtineet monet kritisoida varsin turhaksi, on maailmankaikkeuden toiminnan selittäminen minusta, jos ei ehkä äärimmäisen elintärkeää, ainakin hirveän kiintoisaa. Jos Higgsin bosoni vihdoin ja viimein laitteella löytyy, on yksi hiukkasfysiikan standardimallin palikka taas paikallaan.

Kuukautta LHC:n starttaamista myöhemmin hype muuten petti erään hieman vähemmän tunnetun ilmiön kohdalla: 14.10. vieraiksemme piti joidenkin kanavoijien saamien viestien perusteella saapua lähettiläitä tähtienvälisestä Federation of Lightista. Kuten arvata saattaa, ufomiehet pettivät, vaikka luotettavien todisteiden mukaan valtavat kolmionmuotoiset alukset leijailivat pallomme yllä viikkokausia ennen ilmoitettua päiväämäärä.

Tämän lupaillun kohtaamisen odottaminen oli toki kosmisessa tai ihan terrestriaalissa mittakaavassa melko mitätön marginaali-ilmiö, mutta täytyy myöntää, että se sai lokakuun neljättätoista edeltävinä päivinä itsenikin ihan aavistuksen innostuneeksi. Ei sillä, että olisin pitänyt jättiläismäisten alusten ilmestymistä minään muuna kuin todella äärimmäisen epätodennäköisenä, mutta olisihan se nyt jumalauta ollut törkeän siistiä jos näin olisi oikeasti käynyt!

Loppujen lopuksi vuoden 2008 merkittävin tapahtuma – se, josta historiankirjoissa lapsillenne vouhotetaan - oli loppujen lopuksi kuitenkin varmaan jo 2007 jenkkilän asuntolainakriisistä alkunsa saanut, vihdoin ja viimein tämän vuoden puolella käsiin levinnyt talouskriisi, jota on jo ehditty tituleerata kaikkien aikojen pahimmaksi, tai ainakin pahimmaksi sitten 1930-luvun suuren laman.

Aluksi tästä ei tuntunut tulevan oikein mitään – ainahan talousihmiset ja media hypettävät milloin mistäkin, ja 90-luvun kauhistuttavan megalaman kiltisti kehdossa nukkuen kärsineenä en tietysti ole hirveän hyvä tunnistamaan finanssikriisien ennusmerkkejä. Mutta väliäkö hällä, eivätpä nuo ole tuntuneet olevan ministerit tai muutkaan suuret herrat kuin vasta aivan viime viikkoina. Siinä vaiheessa, kun Fannie Mae ja Freddie Mac otettiin jenkeissä haltuun ja Lehman Brothers meni ryminällä nyrin, alkoi kuitenkin tuntua siltä, että jotain tästä saattaisi tullakin.

Nyt maalaillaankin jo apokalyptisia visioita maailmantalouden romahduksesta ja lietsotaan täyttä paniikkia. Todettakoon, että hämmästelen tätä suuresti: minusta kun on alkanut tuntua, että saattaisi oikeasti olla erittäin positiivista, mikäli saataisiin matalaksi tämä järjetön globaali neoliberalistinen systeemihirviö, jossa on enemmän velkaa kuin rahaa ja muutaman ison luotottajan kaatuminen saa aikaan katastrofin aloilla, joita pankkibisnes ei periaatteessa kiinnosta lainkaan.

Varsinkin näin joulun alla sitä paitsi huomaa melko mainiosti, miten nyky-yhteiskunnan kulutushysteria on lähtenyt aivan totaalisesti lapasesta. Valitettavasti esimerkiksi sellaiset kaksi asiaa kuin yritys tehdä edes jotain sille ilmastonmuutokselle, (jonka jo varsin laajalti tunnustetaan olevan riittävän merkittäviltä osin ihmisen aikaansaannosta) ja jatkuvasti kasvava kulutus, ovat vähän huonosti sovitettavissa yhteen. Jos ei hyvällä, niin sitten pahalla – lama kyllä vähentää kulutusta.

Jos haluamme, että tällä pallolla kaikilla ihmisillä on oikeasti tasa-arvo, yhtäläiset mahdollisuudet ja samanlainen elintaso, meidän rikkaiden länsimaiden pitää ehkä hyväksyä, ettei niin sanottu elintasomme enää nouse. Meidän pitää ehkä jopa hyväksyä negatiivinen kasvu. Se saattaa tarkoittaa, ettet sinä voi enää ostaa uutta, kymmenen tuumaa edellistä isompaa televisiota kahden vuoden välein; saatat peräti joutua luopumaan jostain. Entä sitten?

Tarvitsemme heräämistä siitä apatiatilasta, jossa länsimaisessa kulttuurissa ja sitä apinoivissa kolmannen maailman tekeleissä eletään. Meidän täytyy tajuta, että ne vapaudet, jotka länsimaissa on saavutettu ja joita suuresti arvostan, tarkoittavat muutakin kuin vapautta kerätä omaisuutta ja aineellista “hyvää”. Se ei tarkoita, että pitäisi alkaa käydä kirkossa ja ryhtyä uskovaiseksi; tai edes tanssia nuotion äärellä henkiä kutsuen. Ehkä se tarkoittaa, että lakataan etsimästä onnea Anttilan alennusmyynnistä tai tuopin pohjalta ja aletaan oikeasti toteuttaa itseä niin kuin ilmaisun-, liikkumisen-, kokoontumisen- ja ties minkä muun vapaus mahdollistaa. Opetelkaa vaikka tätä sen laman aikana, ja jos vielä mainostavat että nyt kaatuu koko maailmanjärjestys niin helvetti, lisää klapeja uuniin.

Menenpäkin tästä heti nukkumaan.

Tavallinen iltapäivä

2008-10-27T23:32:00.000+02:00

Pakinaperjantain viimeisimmän aiheen pohjalta kirjoitettu, lähinnä puhdasta tajunnanvirtaa oleva teksti. Ideana oli tällä kertaa, että ensimmäinen kappale ja toisen kappaleen ensimmäinen lause oli annettu valmiiksi. Loppu on omaa käsialaani. Teksti ei ole parhaimpiani tai edes mitenkään hyvä, mutta pitkästä aikaa oli taas hauska kirjoittaa.

Pöydällä on puolikas pullollinen ranskalaista salaatinkastiketta. Siellä täällä lojuu muutama yksinäinen kiinankaaliriekale. Pitäisi olla pimeää, mutta jostain kajastaa kalvakkaa, keltaista valoa. Olisi helppo olla välittämättä. Mennä vain takaisin nukkumaan ja odottaa oikeaa aamua. Herätä levänneenä ja tajuta nähneensä vain tavallista elävämpää unta. Mutta se, mitä illalla tapahtui, ei suo lepoa nyt, eikä vielä pitkiin aikoihin.

Se oli aivan tavallinen iltapäivä. Työt loppuivat neljältä. Sen jälkeen kauppaan ostamaan nuudeleita ja soijaa perjantai-illan juhla-ateriaa varten. Sitten puolisen tuntia bussin odottelua räntäsateessa pysäkillä, joka oli niin täynnä ihmisiä, että osa ihmisistä jäi vaille katoksen suojaa, ja seistessäni vihaisen, monella tapaa pallokalamaisen punkkarin sekä risupartaisen ketjupolttajan välissä minäkin toivoin jääneeni. Kun lopulta räpelsin kädet kohmeessa avaimia kerrostaloasuntoni oveen, oli kello jo yli viisi. Kaikesta huolimatta olin hyvällä tuulella.

"Mmmhrmmh", mumisi päiväuniltaan heräilevä Harald Närviö laskiessani kauppakassini keittiön pöydälle hänen eteensä.

"Tervehdys, isoisä", huikkasin iloisesti ja aloin tyhjentää kassin sisältöä. Kaupasta oli tarttunut nuudelien ja soijan lisäksi mukaan myös paketillinen jäätelöä, salaattitarpeita, vesimeloni ja litra tarjouksessa ollutta suklaavanukasta. Lievä märännyksen tuulahdus tervehti minua avatessani jääkaapin oven, ja isoisänikin heräsi lopulta mumisten.

"Huomenta, Oswald", hän virkkoi raukeasti. "Vieläkö sinä tuota pupuruokaa puputat? Enkö minä ole sanonut sinulle, ettei sillä mies elä?"

"Äh, ole hiljaa, isoisä", vastasin ja katsoin hetken äkäisesti isoisää silmiin. Isoisä tuijotti takaisin ilmeenkään värähtämättä. "Tiedätkö sinä, miten paljon teuraseläimet kärsivät elämänsä aikana?"

"Pyh-pah", murahti Harald Närviö.

"Minä olen sitä paitsi puhunut tästä aiheesta monien lehmien ja muutaman kanan kanssa", vastasin ja jatkoin ostosteni latomista jääkaappiin. "Heillä oli hyvin selvät mielipiteet asiasta. Vai oletko sinä kuullut yhdeltäkään eläimeltä, että hän haluaisi tulla syödyksi?"

"Ehenpä ole kyllä", vastasi isoisä ja päästi pikaisen, huomaamattoman vihellyksen. Minä silmäisin häntä vihaisesti. "No mutta, mitenkäs pojanpojallani meni töissä?"

Olin tyytyväinen puheenaiheen vaihdokseen. "Ihan kivasti. Minä järjestelin tänään pomon työhuoneen paperit kolmesti: kerran värijärjestykseen, sitten aakkosjärjestykseen kun pomo käski, sitten taas uudestaan värijärjestykseen kun minusta se näytti paljon hauskemmalta."

"Vai niin, vai niin, hrmmh."

"Niin, ja sitten meillä kävi aika paljon julkkiksia taas kylässä." Läimäsin jääkaapin oven kiinni ja istuin pöydän ääreen vastapäätä isoisää. "Lily ja Harry Potter kävivät siellä! Meillä käy joka päivä aika paljon julkkiksia."

Isoisä nyökkäsi ja murahti vastaukseksi, mutta hetkeen ei sanottu juuri muuta. Silmäisin vedenkeitintä ja napsautin sen päälle huomattuani siellä olevan yhä vettä eilisen iltateeni jäljiltä. Naputtelin vähän aikaa rytmikkäästi pöytää sormillani - tikitiktiktik, tikitiktiktik. Tiktiktik.

"Kuulehan, isoisä", sanoin jo vakavoiduttuani. "Minusta meidän pitäisi muuttaa pois tästä jästimaailmasta. Johonkin muualle. Vaikka Lontooseen, ei täällä Tampereella ole oikein mitään."

"Hui hai", sanoi isoisä. "Mihin sinä täältä lähtisit? Sinun koko sukusi on täällä. Tarjoas minulle teetä, poika."

Kaadoin nöyrästi isoisälle teetä ja tiputin kuppiin pussillisen mausteteetä. Emme enää jatkaneet keskustelua - tiesin jo entuudestaan sen hyödyttömäksi. Kun tee oli hautunut tarpeeksi, juotin sen isoisälle.

Isoisälläni ei ole käsiä, joten minun täytyy auttaa häntä aika monissa askareissa. Mutta minä olin tottunut siihen, vaikka joskus se kyllä tuntuu hieman raskaalta, kuten tuntui silloin luututessani seinälle ja lattialle valunutta vettä ja kuivatessani isoisän suupieliä.

"Meille tulee muuten tänään vieras, isoisä", hihkaisin asian juolahdettua mieleeni sulloessani siivousvälineitä kaappiin. "Se alakerran silmälasipäinen tyttö, muistatko kun kerroin hänestä? Törmäsin häneen aamulla bussipysäkillä ja pyysin kylään."

"Taasko joku uusi heila?", murahti isoisä kyynisesti, mutta hymyilin vain maireasti vastaamatta hänelle ja laitoin nuudelit keittymään.

Isoisä ei ehkä ole maailman iloisin ihminen, mutta minä rakastan häntä silti. Enimmäkseen me olemme isoisän kanssa aina kahdestaan, meillä käy vieraita kovin harvoin. Alakerran silmälasipäinen tyttö olisi ensimmäinen koko vuonna, joten ajattelin panostaa tällä kertaa kunnolla ja päätin valmistaa nuudeleiden seuraksi salaatin. Kiinankaalin repiminen jäi kesken kun ovikello soi.

Äkkiä tajusin, että minun pitäisi piilottaa isoisä.

"Anteeksi isoisä, mutta minun pitää piilottaa sinut", pahoittelin nostaessani isoisän koukustaan seinällä. "En haluaisi, että hän tapaa sinua vielä. Sinä olet vähän vaikea tapaus välillä."

Isoisälläni ei ole jalkoja, joten minun pitää aina kantaa häntä, jos hänen täytyy liikkua johonkin. Kannoin sadattelevan ja murisevan isoisän siivouskomerolle ja törkkäsin hänet imurin ja luudan väliin. Sitten riensin ovelle.

Alakerran silmälasipäinen tyttö hymyili arasti avatessani hänelle oven.

"Hei, tule sisään." Vastasin hymyyn.

"Kiitos", sanoi tyttö.

"OSWALD-MISSÄ-SINÄ-OLET!?", karjui Harald Närviö kaapista. Huokaisin raskaasti.

"Älä välitä tuosta metelistä, kyllä se kohta taukoaa.."

"Ainahan siellä ulkona joku mesoaa, ei se haittaa", tyttö sanoi ja hymyili taas.

Loin tyttöön kummastuneen silmäyksen ja vein hänet keittiöön. Keittiössä tarjosin hänelle nuudeleita ja kiinankaalisalaattia ranskalaisen salaattikastikkeen kera. Alkoi jo olla ilta ja ulkona pimeää. Silloin tällöin ikkunaani osui kalvakka, keltainen valonsäde, mutta peitin sen sulkemalla verhot.

"Mitäs sinä muuten teet noin niinkuin.. noh, niin, oletko sinä töissä jossain tai jotain?" kyselin kaataessani tytön lautaselle nuudeleita.

"Mä opiskelen psykologiaa yliopistolla", tyttö vastasi. "Entä sinä?"

"Ääh, mä olen töissä ministeriössä", minä vastasin. "Siivoojana."

"Ministeriössä? Eikös ne ole kaikki Helsingissä?"

"Ei taikaministeriö. Onko se psykologia mielenkiintoista?"

Tyttö kikatti. Kehotin häntä ottamaan myös kiinankaalia.

"On se kyllä. Mä olen lähinnä ajatellut ryhtyä terapeutiksi, musta olisi kivaa auttaa ihmisiä. Varsinkin mielenterveyshäiriöt on tosi mielenkiintoisia, kaikki psykoosit ja sen sellaiset."

"Joo, ne on kyllä", minä myönsin ja istuin penkille, joka päästi nautinnollisen huokauksen.

Söimme ja keskustelimme pitkän tovin, välittämättä aika ajoin kaikuvista isoisäni karjaisuista. Tyttö kikatti keskustelun aikana usein; pidin sitä hyvänä merkkinä. Vaikka aika usein hän kyllä myös kikatti kohdissa, jotka eivät olleet mitenkään erityisen hauskoja. Siivotessani astioita pois kysyin tytöltä, mitä mieltä hän oli ruoasta.

"Se oli oikein hyvää kyllä", tyttö vastasi. "Säkö olet kasvissyöjä?"

Nyökkäsin vastaukseksi.

"Noh, oli tämä kyllä tosi maittavaa, vaikka itse mä kyllä syön lihaa..."

"...lihaa..."

"...LIHAA..."

"...IHMISLIHAA..."

Lihakseni jäykistyivät kauhusta katsellessani kun siivet nousivat tytön selästä ja murtautuivat hänen vaatteidensa läpi; hänen kyntensä venyivät pitkiksi ja teräviksi sapeleiksi, hänen kulmahampaansa kasvoivat tikareiksi.. Liian myöhään, aivan liian myöhään minä tajusin kutsuneeni vampyyrin kotiini. Vaistomaisesti tarrasin tiskipöydällä lojuneeseen veitseen pedon kourien kietoutuessa ympärilleni...

"...mutta minä haluan vain kiittää..."

En kunnolla muista miten se kaikki tapahtui, mutta minä selvisin siitä - iskin leipäveitsen vampyyrin selkään. Onnekseni se lävisti hänen sydämensä, sillä mikään muu ei olisi vampyyriin tehonnut. Varmuuden vuoksi potkin vielä aikani hirviötä kaikella tarmollani ennen kuin vajosin itsekin pimeyteen järkytyksen ja voimieni hupenemisen yhteisvaikutuksesta.

Kun hetki sitten heräsin, he olivat jo ovella ja kalvakka keltainen valo paistoi jokaisesta ikkunastani. Lattiallani makaa nyt vain alakerran tyttö verisen lammikon keskellä, silmälasit säleinä ja leipäveitsi selästään törröttäen. Minä istun pöydällä metelin keskellä, toisaalla huutaa isoisäni ja vaatii minua päästämään hänet ulos, toisaalla pääkallonmetsästäjät vaativat minua päästämään heidät sisään - hetkessä, jolloin heidän huutonsa sekoittuvat, on puhdasta surrealismia...

"Oswald, kuuntelehan nyt. Täällä on Harald Närviö, sinun hoitajasi - avaa ovi, niin me viemme sinut takaisin hoitoon. Ei sinulla ole mitään pelättävää."

Onkohan niiden pakko oikeasti osoittaa valonheittimillä minun keittiöni ikkunasta sisään? En minä tyhmä ole, kyllä minä vähemmästäkin huomaan heidän tulonsa. Eikä vielä ole edes aamu.

"Oswald, avaa nyt niin mitään vakavaa ei ehdi tapahtua", ääni jatkaa hellittämättä ja nyt siihen liittyy kyynärpäiden pauke puuta vasten. "OSWALD-AVAA-OVI!"

Talonvaltausta Vantaalla

2008-09-22T16:29:00.002+03:00

Turussa viettämäni viikonlopun aikana on näemmä tapahtunut hyvin kiintoisaa kehitystä näin koto-Vantaan suunnalla. Tähän asti pitkälti helsinkiläisten yksinoikeutena säilynyt talonvaltauskulttuuri on näemmä rantautunut Vantaallekin, ja näyttää siltä, että hylätyn steinerkodin haltuunsa ottaneilla valtaajilla on varsin hyvät mahdollisuudet majoittua pidemmäksikin ajaksi.

Tervetullutta kehitystä. En ole koskaan kokenut kaupungin nuorisotaloja oikein omikseni - lähimmällä nutalla pistäydyin pari kertaa joskus yläasteen alkuvuosina. Rajasaaren sosiaalikeskuksessa, Rajatilassa, sen sijaan olen viettänyt kesän ja alkusyksyn aikana enemmänkin hetkiä. Villa Pumpuli, joka sijaitsee viiden minuutin kävelymatkan päässä allekirjoittaneen opinahjosta, vaikuttaakin ainakin tutustumisvierailun arvoiselta paikalta.

Ihan positiivista myös huomata, että vantaalaisilla valtaajilla tuntuu olevan varsin erilainen asenne ja tavoitteet toiminnallaan. Helsingillä joillakin yksilöillä on liittynyt squattaukseen melkoisia määriä anarkian uhoamista. Vaikka uhoaminen ei toki ole liikkeen virallinen linja, olen kieltämättä hieman vierastanut kaikkein vihaisimpia huivipäitä. Sitä paitsi päihteetön, enemmän ihan vain hengailuun perustuva vaihtoehto on tervetullut.

Villa Pumpulin valtaajien virallisessa tiedotteessa kerrotaankin halusta säilyttää talo ennallaan ja liittää se ympäröivään suojelukohteeseen. Rajatilan kaltainen alusta graffititaiteelle ei siis ole kyseessä. Henkilökohtaisesti kyllä pidän entisen Viirus-teatterin seiniä huomattavasti kauniimpina koristeltuina, mutta kieltämättä Hiekkaharjussa keskellä asuinaluetta sijaitseva kämppä on järkevämpää säilyttää ennallaan jo ihan välttyäkseen vihaisten naapurien valtaisalta palautetsunamilta.

Sijaintinsa puolesta Villa Pumpulissa ei varmaan ole myöskään mahdollista järjestää rokkikonsertteja, tai antaa sitä bändien harjoittelutilaksi. Päihteettömyyssäännön valvominen voi kyllä osoittautua ongelmalliseksi, tai halu sen valvomiseen vähäiseksi, joten saapas nähdä mitä käy. Toivottavasti kiinnostusta riittää muunlaisten tapahtumien järjestämiseen.

On totta, että ainakaan oman ikäryhmäni ihmisillä ei ole kaupungilla oikein muuta ajanviettopaikka kuin kauppakeskus tai baari. Vantaalainen sosiaalikeskus kiinnostaa siis kovasti. Onnistuessaan projekti voi olla varsin omiaan parantamaan squattauksen valtaväestön keskuudessa hieman rapautunutta mainetta ja kannustamaan vastaaviin projekteihin muuallakin. On järjetöntä pitää pohjimmiltaan täysin käyttökelpoisia rakennuksia tyhjillään, kun niille voi kehittää ihan järkevää yhteisöllistä tekemistä.

Italia sensuroi Pirate Bayn

2008-08-11T02:31:00.002+03:00

Slashdot tietää raportoida italialaisten palveluntarjoajien pistäneen miehissä boikottiin Pirate Bay -torrenttisivuston.

Nojuu. Italia on maa, jossa fasismi käsitteenä keksittiin, joten ei liene sikäli yllättävää että se on myös eturivissä ajamassa fasistisia toimintamalleja internetiin. Suomessa osataan jo - jokohan kohta peesataan?

Tai ehkä meidänkin pitää ensin äänestää mediamoguli pääministeriksi. Mikä tapahtunee pian.

Tästä Niilo Paasivirta tykännee

2008-07-22T03:14:00.002+03:00

Tässäpä taas yksi esimerkki vanhan sukupolven vieraantumisesta nykypäivästä ja sen teknologiasta: julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja Pekka Hyvärinen pläjäytti ilmoille ajatuksen, että internetin keskustelupalstoille pitäisi kirjoittaa oikealla nimellä nykyisen nimimerkkien taakse "piiloutumisen" sijaan.

Kuten olen varmaan tässäkin blogissa erinäisiä kertoja maininnut, minä en ole erityisen ehdoton nimimerkkien ihailija. Olisin itse asiassa valmis esiintymään useassakin nettiyhteisössä oikealla nimelläni, ellei se vallitsevan käytännön vastaisena herättäisi turhan suurta ja ansaitsematontakin huomiota - tai olisi teknisesti mahdotonta, kuten se merkkirajoitusten takia monessa tapauksessa on.

Siitä huolimatta Hyvärisen ehdotus ei nyt oikein vakuuta, monestakin syystä.

Ensinnäkin, nimimerkkikirjoittelusta luopuminen olisi Hyvärisen mukaan "paras tapa puuttua tiedotusvälineiden verkkosivuilla käytävien keskustelujen asiattomuuksiin." Nämä niin sanotut asiattomuudet ovat kuitenkin nähdäkseni melkoisen marginaalinen ongelma: laajaa huomiota saaneita kunnianloukkauksesta tuomion saaneita nettifilosofeja tulee viime ajoilta mieleeni vain muutama Susan Kurosta Suomi24:n keskustelupalstalla solvannut, sekä blogosfäärin oma toisinajattelija Seppo Lehto.

Lehtien palstoilla on jo nykyään käytössä moderointi tai, esimerkiksi Hesarin tapauksessa, ennakkosensuuri, ja pahimmat ongelmatapaukset tuntuvat pysyvän poissa sillä. En siis näe mitään syytä ryhtyä mihinkään lisätoimenpiteisiin, varsinkin kun jossain lankun perukoilla heitetty herja, jonka lukee tuurilla muutama tusina samanhenkistä, on pohjimmiltaan merkityksetön. Aivan toinen juttu olisi, jos solvaukset tai perättömät syytökset jaettaisiin paperilehden mukana miljoonan kansalaisen kotiovelle.

Toinen syy on periaatteellisempi: riistämällä vapaus nimimerkin käyttöön asetettaisiin tavallaan kaikki keskustelijat epäilyksen alle - "selvästi ei ole puhtaita jauhoja pussissa teillä, kun ette uskalla edes nimeänne paljastaa." On kuitenkin muitakin syitä pysytellä anonyyminä kuin pakoilla raastupaa. Vaikka laki ei mielipidettä kieltäisikään, asenteet sitä kohtaan saattaisivat - kenties lainvastaisesti - johtaa seuraamuksiin muun muassa työpaikalla. Esimerkkinä vaikkapa nk. huumausaineista tai graffiteista tuskin käytäisiin järin kiivasta keskustelua anonymiteetin hävittyä.

Ongelmakirjoittelijoiden henkilöllisyyden kaivamiseen poliisilla on keinoja jo nyt - löydettiinhän Kurosen pilkkaajatkin. Sananvapauden harva väittääkään antavan oikeutta esimerkiksi väittää toisen sanoneen jotain, mitä tämä ei sanonut: sellaisissa tapauksissa vastuulliset on syytäkin kaivaa esiin. Se ei kuitenkaan oikeuta epäilemään aiheetta kaikkia.

Konkreettisia ongelmia on myös käytännön tasolla. Mikä estää ketään yksinkertaisesti tekaisemasta itselleen aidon kuuloista valenimeä tai poimimasta sitä naapurin postilaatikosta? Hesarin palstalla hulluimmat ehdottivat, että kaikilta keskustelijoilta vaadittaisiin rekisteröityminen, ja sosiaaliturvatunnus olisi pakollinen tieto. Tämä olisi jo Orwell-kliseen paikka, ja veikkaisinpa tietosuojavaltuutetullakin olevan oma kantansa asiasta.

Onpa sanottu myös viestin vakuuttavuuden lisääntyvän, kun sen allekirjoittaa ihan oikea tunnistettavissa oleva henkilö. Hesarin mielipidepalstalla tämä näkyykin kirjavana litaniana kaikenlaisia hienoja titteleitä nimen alla - nuorten palstalta bongasin eräänä päivänä tittelin "peruskoululainen".

Lienee erittäin perusteltua kyseenalaistaa tämä näkemys. Vaikka henkilöllisyyden paljastaminen kertookin tietynlaisesta valmiudesta todella seistä sanojensa takana, se ei välttämättä tee sanoista yhtään sen todempia. Silloin kun puhuja on alan asiantuntija tai joku, jota käsiteltävä asia henkilökohtaisesti koskettaa, voi tietysti olettaa tyypin tietävän mistä puhuu. Toisaalta tällaisella asiantuntijalla voi hyvin olla jokin oma agendansa, jota hän pyrkii auktoriteetillaan ajamaan.

Yksi internetin anonyymiyden hienouksia onkin juuri huomion kiinnittyminen sanomaan sanojan asemesta. Mahdollisuus sortua ad hominemiin on niin ikään pienempi, tuntematonta kohtaan kun ei samalla tapaa voi hyökätä henkilökohtaisuuksilla. Tämä siis mikäli nimimerkki yleensäkään on tuntematon: moni nimimerkki onkin pikemminkin pseudonyymi, jonka takana hääräilevän aito henkilöllisyys on varsin yleisessä tiedossa ja joka tunnetaan nimimerkillä jopa paremmin, tai jolla on itsessään pitkä historia nettipersoonana. Tällöinkin on minusta varsin reilua tarjota mahdollisuus nimimerkin käyttöön.

Kaikeksi onneksi Hyvärisen ehdotus ei tämänhetkisen keskustelun perusteella ole saanut lehtien päätoimittajiakaan oikein vakuuttuneiksi, ja vaikuttaa siltä, että nimimerkkikirjoittelu säilyy jatkossakin mahdollisuutena. Hyvä niin, sillä vaikka yhteisöllisissä nettipalveluissa voitaisiin minun mielestäni esiintyä paljon enemmän niillä perinteisillä vastasyntyneelle taaperolle annetuilla nimillä, keskustelupalstoilla anonyymiydelle on ehdottomasti tarvetta.

Kaatoblogi kirjallisena

2008-05-19T22:29:00.003+03:00

100 naista on taatusti viime aikojen mielenkiintoisimpia projekteja suomalaisella blogirintamalla. Vedonlyönti sadan kaadon keräämisestä vuodessa on tietysti jo itsessään lähtökohta, jolla saa liudan lukijoita kerättyä; mutta oikeasti mainitsemisen arvoista nimimerkki Teppo M:n tarinoista on tehnyt kirjoittajan melko kiistaton sanallinen lahjakkuus, sekä hänen persoonaansa liittyvä tietty mystisyys ja taipumus herättää pahennusta.

Tuskin kukaan on lukenut Tepon tekstejä graafisesti kuvattujen kohtausten toivossa; tai jos onkin, kyseinen lukija on taatusti pettynyt. Huomattavasti kiinnostavampaa on ollut lukea kirjoittajan joskus jopa raivostuttavuuksiin asti yksinkertaistettuja teorioita ihmisistä, niin raavaamman kuin kaunihimmankin sukupuolen edustajista. Blogin kommenttiosastolle onkin pesiytynyt joukko vannoutuneita idealisteja, jotka kerrasta toiseen haukkuvat Tepon sikamaiseksi materialistiksi ja jaksavat räyhätä. Ja tuskin kirjoittaja todella itsekään on sitä mieltä, että ihmisen erottaa koirasta vain aavistuksen vähäisempi karvoitus ja taipumus kahdella jalalla saapasteluun satunnaisesti selvänä. Jokin totuuden siemen Tepon analyyseissä silti aina on.

Kiehtovaa on myös ollut arvailu blogin totuuspohjasta. Jo lähtökohtaisesti ajatus vuosikaudet naimissa olleesta nössöstä, joka erottuaan ja kymppitonnista vetoa lyötyään muuttuu kertarysäyksellä alansa ylivertaiseksi guruksi, on tietysti aika arveluttava; mutta toisaalta, kun mies nyt on kerran itselleen motivaationlähteen löytänyt, niin miksei? Noh, esimerkiksi siksei, että todennäköisyys kopata serkkutyttö hyttiinsä laivan yökerhosta tuntuu äkkiseltään melko pieneltä. Ja juuri kun on jo valmis toteamaan kirjoittajan huijariksi, neljättä seinää kolistellaan voimalla, kun joku blogin lukijoista oletettavasti ilmoittautui mukaan hommaan. Ja taas lukija miettii, että hei, olisiko tämä sittenkin totta.

Niinpä blogia lukiessa alkoi varsin pian jättää omaan arvoonsa koko ajatuksen totuuspohjasta - ei sillä ole oikeastaan mitään väliä. Teppo M saattaa ihan yhtä hyvin olla täysin tekaistu henkilöhahmo kuin todellinen surkea ihmisolentokin; tai jotain siltä väliltä, joku, joka oikeasti yritti onnistua projektissaan mutta väritti tarinaa sieltä täältä, koska kukaan ei jaksaisi lukea yksitoikkoisia kuvauksia loputtomitsa baari-illoista. Ja totta eli ei, blogin syvällisempi sanoma pitää joka tapauksessa kutinsa. Voitte itse miettiä, mikä se teidän mielestänne on.

Kaiken kaikkiaan itseäni ei siis oikeastaan yllättänyt kuulla, että seruraavaksi 100 naista julkaistaan kirjana. Moni lukijoista osasi aavistaa tätä alun perinkin, minäkin jo viimeistään Elleihin siirtymisestä lähtien. Tavallaan onkin pakko nostaa hattua kirjoittajalle sangen loisteliaasta mainoskampanjasta. Tavallaan taas ärsyttää, että tämäkin kaupallistui. Toisaalta suuri osa kirjan sisällöstä on ihan yhä edelleenkin luettavissa omalta ruudulta.

Mielenkiintoista myös nähdä, vieläkö tarina jatkaa elämäänsä netin puolella tämän jälkeenkin. Oli miten oli, arvoista blogikansa: lisää tällaista, kiitos. Ei samasta aiheesta, mutta jotain yhtä taidokkaasti kirjoitettua ja yhtä tasokasta pohdiskelua sisältävää. Meillä on jo ihan tarpeeksi monta virkkuublogia ja teinipojan livejournalia.

Fossilisoituminen sen kuin kiihtyy

2008-04-07T00:28:00.001+03:00

Haha! Siitäs saitte kurjat, enää ette mahda mitään! Minä oon voittamaton! Oon Jeesus, Buddha ja Kungfutse! Ajaton immortaali joka tekee mitä haluaa (ja te teette mitä uskallatte, nii, pellet!) Ja nuole sinä jätkä niitä kenkiä vaan äläkä huido sitä nyrk

..niin sitä vain tässä, että kahdeksantoista täytin ja yritän nyt siitä jotain hienoa repiä sitten. Tätä merkkitapausta monet ihmiset ruukkaavat odottaa jokseenkin paljon enemmän kuin kuuta nousevaa — kuinka monesti olet itse kaihoten kytännyt verhojen raosta kurkkien sen möllykän ilmaantumista taivaalle? — mutta itsehän suhtaudun hypeen yleensä varsin epäilevästi. Perhanan rahanahnet kapitalistit ryssivät aina kaiken.

Viimevuotiseen verrattuna tässä laskurin naksahduksessa oli toki edistystä havaittavissa. Kaksitoista kuunkiertoa sitten kirjoitin — johonkin, mielestäni; en kuitenkaan löytänyt sitä tekstiä — 17-vuotisuuden olevan kenties säälittävin välivaih(d)evuosi koskaan. Se kun käytännössä tarkoitti sitä, että minä olin jo täysi-ikäinen esimerkiksi bussikuskien sun muiden verenimijöiden mielestä, mutta vaalivirkailijat, Alkon kassat ynnä muut yhteiskunnan mahtavat vain jatkoivat partaansa nauramista pennulle.

Nyt kaksi jälkimmäistäkin liittyivät ensimmäisen perustamaan kerhoon. Tosin Alkon kassan parta värisee edelleen mikäli sieltä mitään marjamehua jämerämpää yrittää ulos kantaa, ja seuraavat eduskuntavaalitkin sijoittuu niin näppärästi, että siihen mennessä ehtii jo ysikolmosten sukupolvi kasvaa tärvelemään kaiken.

Alkoholilla ja tupakalla keskushermoston myrkyttämisestä vähänlaisesti tähänkin asti innostuneena ja yksityisautoilua pääasiassa vastustavana en siis tästä ikääntymisestä mitään shokkietua saa. Ehkäpä kahdeksantoistavuotisuuden isoin plussa onkin, että nyt tämän yhteiskunnan on pakko alkaa ottaa allekirjoittanut edes aavistuksen verran vakavasti. Kaikkea ei voi tyrmätä enää ihan pelkästään toteamalla että, novittu, sähän oot alaikäinen. Myös lappujen allekirjoittamisen voi tästä lähin hoitaa omin pikku kätösin — eli jäsenkirjaa tyrkyttävistä Greenpeace-hipeistä on entistä vaikeampi päästä eroon.

Sinänsä tämän yhteiskunnan suhtautuminen vuosien karttumiseen on vähän hämmästyttävä. Meidän on 15-vuotiaasta lähtien noudatettava maan lakeja rangaistuksen uhalla, mutta pääsemme vaikuttamaan niihin vasta kolme vuotta myöhemmin. Kuten jo aiemmin mainitsin, hämärä käsite "lapsuus" päättyy usein ainakin hinnaston suhteen milloin tahansa vuosivälillä 11-17, mutta aikuisuus alkaa joskus muulloin. Mielipiteiden vakavasti ottamiselle ei ole ikärajaa, mutta yleensä siinä ajattelijan saavuttaessa täysi-ikäisyyden tajutaan, ettei niille enää oikein mitään mahda. Koskaan niitä ei kuitenkaan hyväksytä. Hämmästyttävää kyllä, kunnallisvaalien ikärajan jotkut tahtoisivat kaikesta huolimatta laskea kuuteentoista. Toisin sanoen meille haluttaisiin antaa osittainen mahdollisuus päättää muiden ihmisten asioista, vaikka yleensäkin omaan kehoomme saamme määräämisoikeuden vasta 18-vuotiaana. Emmekä siihenkään täyttä. Saati sitten kukkaruukkuihin.

Oli miten oli, ei tämä huono vanhenemiskerta ollut. Ennakko-odotuksista poiketen onnistuin sain jopa aikaan enemmänkin, kuin kymmeniä tyhjiä kolapulloja irkkaamisen ohessa.

Vahtikoira rokotuksen tarpeessa

2008-03-29T01:12:00.001+02:00

Sellaista. Yleistä epäpätevyyttä ei tässä maassa pidetä kummoisenakaan esteenä kahvin litkimiselle kabinetissa, ei liioin väliksi vaikka korruptoitunut, jo kerran eronnut ministeri käyttääkin toisen mahdollisuutensa vapaan yhteiskuntajärjestyksen alas ajamiseen. Ehei - poliittista itsemurhaa hinkuvan on turha yrittää liikoja. Se on nykyään ihan yhtä helppoa kuin vaikkapa henkilökohtaisen vararikon tekeminen tai soittoäänen tilaaminen ja onnistuu kätevästi SMS-viestillä vaikkapa rentouttavasta vaahtokylvystä.

Minä en toivottavasti ole ainoa, jota niin sanotusti nakertaa tämä median raivotautinen ajojahti. En tietysti tarkoita, etteikö olisi pienen metakan arvoista, kun ministeri valehtelee vaikkakin yksityiselämäänsä koskevassa asiassa - mutta tarveko toimittajalla on senaattoria parista bitistä yleensäkään ahdistella? Ehkä onkin, jos viestit on lähetetty virkapuhelimesta: vaan onko sen perusteella syytä ristiinnaulita kaveri? Sivumennen sanoen jotain mätää on - tarkalleen ottaen noin kookkaan säiliöautollisen verran - myös kansassa, jos tämä koetaan syyksi esittää uhkauksia ja pyrkiä näin estämään tuota syntistä naistennaurattajaa tärväämästä pyhää messua. Oikeastaan mätää on aikamoinen sammiollinen, jos ylipäänsä minkään - paitsi, no, ehkä saksien tuomisen liian lähelle hiuksia - kokee oikeuttavan uhkailuun. Itse olen tottunut kuulemaan uutisia moisesta fundamentalismista vähän toisesta maailmankolkasta, enkä mielelläni kuulisi sieltäkään. Sitä paitsi: eikö kukaan minun lisäkseni muka olisi osannut arvostaa sitä kohtalon ivaa, jos Ike olisi kantanut ristin ja jos hän lopulta joutuu eroamaan? Tajuatteko, kantaisi omaa ristiään? Häh? Pellet.

Tokkopa tässä tietysti onkaan kyse siitä, että media Kanervan rikosta mitenkään raskauttavana pitäisi. Ehei, vaan siitä, että toimittajilla on surkea itsetunto, elämä huonosti, huono liksa ja rumiakin ovat. (Minähän tämän tiedän - paitsi tietysti palkasta - kun itsekin olen moiseksi ehkä aikomassa.) Näitä puutteita asemaansa masentunut neljäs valtiovalta sitten koettaa paikkailla keskittämällä koko mahtinsa tähän ristiretkeen. Mikäpä olisikaan ns. journalistille koreampi sulka kirppikseltä ostettuun kulahtaneeseen pipoon, kuin valtiovallan huipulla olevan pakottaminen eroon? Mattikin, mokoma, kun osoittautui sittenkin turhan kovaksi luuksi. Kiusataan nyt Ikeä sit.

Sinänsä minulla ei itse asiaan niin vahvaa kantaa, ja kiistämättä medialla on oikeus ja jopa velvollisuus tuoda asia julkisuuteen, jotta vallanpitäjät tietävät kenelle teoistaan vastaavat. Mutta olisi tässä maailmassa oikeasti muutakin puhuttavaa. Minusta esimerkiksi Kansainvälisen olympiakomitean puheenjohtajan Jacques Roggen kommentti mielenosoituksiin, joita olympiatulen sytyttäminen Kiinassa aiheutti, on aika saakelin hauska: "On aina surullista, kun on protesteja."

Joo, ihan totta turisee mies, ihmisoikeudetkin ne ovat kovin surullinen asia minusta. Parempi kun ei sellasista liikaa mesota, ihan välillä vain vähän hiljaa supatellaan.

Siinä välissä voi myös aina kiskaista nahkaliiviin puettua setää parrasta, tai tehdä jotain vähän vastaavaa. Kieltämättä se on joskus aiheellistakin.

Laiskan miehen blogausta

2008-02-23T02:19:00.001+02:00

On päiviä, jolloin todellisuus ihan oikeasti on tarua ihmeellisempää - tai ainakin typerämpää ja siten törkeästi hauskempaa kuin vauva vatkaimessa. Hesarin keskustelupalstan astronomisesta huumoriarvosta olen toki ollut tietoinen, mutta enpä olekaan tajunnut itse lehden uutisten olevan tällaisia komiikkapläjäyksiä. Eihän tässä tarvitse omaa huumorijulkaisua enää edes tehdä.

Valtamedian hillittömän tasokkaasta uutisoinnista toimii esimerkkinä vaikkapa uutinen germaaniheimojen kansanvaelluksesta. Jokusen kymmentä goottia otti yhteen afrikkalaisten soturien kanssa vuodattaen hurmeensa Helsingin keskustan kunnian kentillä, eli Elielinaukiolla. Sitä, olivatko kyseiset kirvestä heiluttavat barbaarit visi- vaiko ostrogootteja - visigootit ovat länsigootteja, ostrogootit ovat itägootteja, mutta länsigootit asuvat meistä itään, käsitättekö? - Hesarin uutinen ei valitettavasti kerro. Tiettävästi langobardit ja frankit ovat jo pakanneet kamppeensa ja lähteneet reissuun liittyäkseen riehaan. Niin tai näin, virkavallan lausunto on kuin suoraan Lehden sivuilta eikä juuri lisäystä kaipaa:

"Lapsukaiset vähän juhlistivat hiihtolomaansa näin", poliisi kommentoi."

Hetken jo kuvittelinkin surffaneeni erehdyksessä väärään osoitteeseen, mutta toisaalta edes August Elokuu ei pystyisi keksimään mitään yhtä älytöntä kuin länsiuusimaalainen tapa taltuttaa tappajakäärme. Omistajansa kimppuun hyökänneen Smaugin sukulaisen niittaamiseen tarvittiin kymmenen kiloa hiilidioksidikaasua, poliisipartio, eläinlääkäri, pelastuslaitoksen alipäällystö, pelastuslaitoksen päällystö, neljä palomiestä, paloauto ja puomitikasauto. Täysin mahdoton toki sanoa onko kyse harvinaisen pahasta kommunikaation epäonnistumisesta vaiko vain järisyttävän surkeasta suhteellisuudentajusta, mutta jumaliste - puomitikasauto?

Kaikkein hersyvintä läppää kuitenkin heitti Venäjän Nato-lähettiläs Dmitri Rogozini, joka housunetumus pullottaen ja testosteronia puhkuen julisti Venäjän olevan valmis voimakeinoihin Kosovon-selkkauksessa. Lieneekin vain ajan kysymys kun kaikkien slaavien tsaari Vladimir ampuu ohjuksensa kohti läntisten imperialistisikojen kaupunkeja. Sillä venäläisillähän ei ole tapana uhitella suotta - sota tästä syttyy.

Vaikka toisaalta Balkanin kiistoissa on aina tupannut vähän karkaamaan mopo käsistä. Kysykää vaikka Gavrilo Principiltä.

Elävien kuolleiden maanantai-ilta

2008-02-19T00:41:00.000+02:00

Astelet vapisevin askelin kohti suurta teräsovea käytävän mausoleumin päässä, jota ikkunoista tulviva kuunvalo kelmeästi valaisee. Seinät ympärilläsi ovat täynnä kuolemaa; vasemmalla taaksesi jää sananvapauden hohtavan valkea pääkallo. Hetken myöhemmin ohitat oikealle seinälle ristiinnaulitun yksityisyydensuojan. Kumarrut alittaessasi itse tekemässään hirttosilmukassa roikkuvan maalaisjärjen.

Kuulet korinaa teräsoven takaa, mutta uteliaisuus vie vallan. Kaivat tuhovoimaisen aseesi, "väärä mielipide"-leimasimen, takkisi taskusta, tartut hitaasti ovenkahvaan ja työnnät oven auki. Sakea, silmiä kirvelevä kalman löyhkä tulvii kasvoillesi, mutta vaikka miten kiskot, ovi ei enää sulkeudu. Korinan voimistuessa kohotat leimasimen ja astut sisään huoneeseen.

Käden laskeutuessa olkapäällesi isket paniikinomaisen vaistomaisesti kohti matalaksi murinaksi vaimenneen äänen lähdettä, mutta turhaan, sillä toinen käsi tarraa ranteeseesi. Käännyttyäsi ympäri kirkaiset kauhusta nähdessäsi edessä seisovan haisevan, ruman, mädäntyvän hirviön...

Ällös pelkää, rakas lukija! Minä se vain olen, likimain satavuotisiksi venähtäneestä ruususenunesta herättyäni. Ankaran painostuksen ja kidutuksen johdosta edellisen kirjoituksen jälkeen alkanut koomajakso on kuitenkin viimein ohi, ja hyvin levännyt Hunis 1 on tästä lähtien ehompi kuin koskaan ja tarjoaa teille vain ja ainoastaan puolueettoman, todellisen totuuden kätevästi valmiiksi pureskeltuna.

Yhden teorian mukaan allekirjoittaneeseen iski kevätmasennus; toiset ovat syyttäneet luovuuden puutteesta haparoivaa kofeiinilakkoa. Tipattoman tammikuun osuutta asiaan ei voitane vähätellä - jos kansa on liian selvinpäin kyetäkseen lukemaan kirjoituksiasi, on paras vain lopettaa turha jauhanta.

Vaan mistä aloittaakaan comeback tänä zombien yönä? Jumalan- ja varsinkin poliisinpelkoisena kuolevaisena en Susan Ruususen tapaukseen toki tahdo kantaa ottaa, siitä kun on kyberavaruudessa tuhmia kirjoittaneita näsäviisastelijoita ennenkin lynkattu; olisihan sitä paitsi kovin tahditonta lyödä lyötyä, julman ja painostavaisen kustantajan uhria, joka vastoin tahtoaan joutui julkaisemaan pääministerin tekstiviestejä kirjassaan. Kaikki sympatia siis Ruususelle. Itkettäisi minuakin.

Mitä muuta sitten? Paljon on muuttunut talviunteni aikana; tisseistä oli ennen aina kovin kiva kirjoittaa, vaan enpä taida tohtia enää, olenhan sentään valkoihoinen ja sukupuoleltani mies - kaiken pahan alku ja juuri. Hissimatkan vertaa en osaa silmiäni pitää kurissa; käpälöin kaikkea mikä liikkuu tai edes suhteellisen hiljattain on vähän inahdellut. Auta armias sitä häväistystä, jos tässä vielä tohtisin suuni aiheesta avata, kenties vieläpä vihjata feministitantalla aavistuksen verran suhteellisuudentajussa olevan vikaa, mikäli "hyvät hinkit" täyttävät pyhälle ristiretkelle lähdön tunnusmerkit. Vaan niin en toki tohdi tehdä, tiedänhän sentään paikkani yhteiskunnassa, sen mistä saa puhua ja mistä ei.

Hankalaa on asiasta puhua nykyään - jos tissit mainitsemalla saakin kimppuunsa armeijallisen moderneja citynaisia, ei niiden puuttumisestakaan parane oikein meteliä pitää ellei välttämättä hingu rautapalloa koipensa jatkeeksi. Suomen suurin lastensuojelujärjestö KRP (Kuolema Rivoille Pedareille ry) onneksi männäviikolla suojeli kansakunnan moraalia turmeltumiselta sensuroimalla silmiltämme saatanallisen Internet-sivuston, joka sisälsi vääriä mielipiteitä. Sivustolla kehdattiin muun muassa väittää, ettei edes lapsipornon torjumisen pyhän mission nimissä mukamas olisi oikeutettua muuttaa maatamme totalitääriseksi poliisivaltioksi.

Mikä Matti Nikiltä jäi huomaamatta on tietenkin se, ettei demokratiaakaan tietenkään saa käyttää kuin oikeiden näkemysten ajamiseen - eihän siinä nyt muuten olisi mitään järkeä, että sanottavansa saa sanoa vapaasti. Pohditaanpa nyt vaikka maamme poliittista kenttää: nythän olemme siinä absurdissa tilanteessa, että meillä saa kuin saakin perustaa puolueen joka ajaa jonkin lain muutosta! Kaikeksi onneksi oikeusministeri Tuija Braxin mukaan ministeriössä on jo valmistauduttukin "tutkailemaan lakia siltä pohjalta, mahdollistaako nykyinen lainsäädäntö sellaisten yhdistysten toiminnan, jotka eivät hyväksy kansanvallan periaatteita"; maahanmuutto- ja Eurooppaministeri Astrid Thors puolestaan pahoitteli sitä, että puoluelain mukaan ei yhdistykseltä vaadita demokraattisten päämäärien hyväksymistä.

Räjäyttäisivät vaikka pari ostoskeskusta sen sijaan että yrittävät asiallisesti muka politiikkaa harjoittaa, mokomatkin hihhulit. Onhan se nyt siis ihan naurettava ja absurdi ajatus, että demokraattisessa maassa olevinaan saisi demokraattisia keinoja käyttää omien näkemystensä edistämiseen, kun sehän tarkoittaisi että se lakikirja ei ookaan muuttumaton totuus ja perustuslakiinkaanan ei mitenkään mahdollisesti kajota voi eikä ole kajottu ja eikunhetkinen siis häh nyt tiltt-

Tunnelin päässä

2007-12-29T14:15:00.000+02:00

Idea seuraavaan kaunokirjalliseen tuotokseen lähti taannoin ollessani kaverini kanssa kebabilla - latoessani natriumkloridia murkinaani julistin, ettei sapuskassa ole koskaan liikaa suolaa, mihin mies lohkaisi "Tämän pätkän Pyhä Pietari kuuntelutti Artolle taivaan portilla". Tokaisu oli mainio, ja jokin aika sitten keksin, että siinä on ainekset novellille.

Mitään syvempää sanomaa tästä on turha löytää; tarina on kirjoitettu ihan huvin vuoksi. Pahoittelen kappalejakojen kömpelyyttä, niitä on vähän vaikea saada netissä julkaistessa kiltisti. Ja niin, löytyy myös Harhakuvasta.

-----

“Tärviö, Einari”, ärähti Einari Tärviö, “T niinku... tissit. Kyllä sen pitäisi sieltä löytyä.”
“Niinhän ne kaikki sanovat”, virkkoi Pyhä Pietari. Hän istui poutapilvestä muotoillun pöytänsä takana ja näpytteli hohtavan valkoista kannettavaansa.
“Mielenkiintoista muuten, että teillä on MacBookit täällä”, Einari tuumiskeli ohimennen. “Mä kuvittelin, että te hörstitte hiukka palkoja kärsään siitä omenajutusta.”
“No äh, se nyt oli joskus 80-luvulla. Pomo sai viime vuonna synttärilahjaksi iPodin eikä siitä asiasta ole sen kummemmin pahemmin puhuttu”, Pyhä Pietari selitti. “Hei, nyt löytyi! Se oli vain eri listassa. Te näytte olevan väärällä portilla, herra Tärviö.”

Einari katsoi Pyhää Pietaria raapien kummastuneena harmaantunutta päätään – tai olisi raapinut, jos hänellä olisi ollut edes harmaat hiukset. Oikeastaan hän vain siveli hyvin vaikuttavaa keskijakaustaan.
“Häh?” örähti Einari Tärviö, “mitenkä niin väärällä portilla?”
"Sitenkä että teillä on koppi varattuna tuolta alakerrasta. Tästä ensin vasemmalla ja siitä liukuportaat alas, olkaa hyvä. Siitä eteenpäin pitäisi olla opastus.”

Pyhä Pietari viittilöi kohti vähän matkan päässä pilvikerroksen alapuolelle – ylöspäin tulevaa ei näkynyt - vievää liukuportaikkoa. Sen yllä luki suurilla, hehkuvilla infernonpunaisilla kirjaimilla “Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää.”
Einaria alkoi hieman huimata. Hän kääntyi leuka ääneti loksuen kohti Pyhää Pietaria, yritti hapuilla kourillaan otetta pilvisestä pöydästä, mutta oli lennähtää naamalleen käsien vain solahtaessa siitä läpi, ja sopersi: “Mu-mutta eihän tämä nyt näin voi mennä! Tässä on jokin erehdys! Minähän olen puhtoisin Hänen karitsoistaan – ihan tosi! Nuolin turkkinikin joka päivä!”

Pyhä Pietari kohotti epäilevästi toista kulmaansa ja noujautui taaksepäin enkelinhöyhenillä pehmustetussa tuolissaan. Hän otti syvään henkeä ja maiskutteli huuliaan.
“Vai että semmoinen olette”, hän totesi rauhallisesti. “Noh, katsotaanpas. Gabriel! Toimitahan herra Tärviön tiedostot.”
Apostoli nosti rennosti kätensä päänsä yläpuolelle, yhä lupsakasti tuolissaan loikoillen, ja nappasi rutinoituneesti ylhäältä putoavan krusifiksin muotoisen usb-muistin. Hän notkahti eteenpäin, kytki tikun koneeseensa ja sormeili laitetta hetken.

“Doddi, herra Tärviö. Elämä on ainutlaatuinen kokemus, kuten vanhurskaana varmasti tajuattekin. Mitenkäs te olette vaalineet tätä hyvin arvokasta lahjaa?”
Einari töllötti miestä pöllämystyneenä, mutta suoristi sitten ryhtinsä ja rykäisi arvokkaasti. “Nooh, vaikka itse sanonkin, niin teräksisessä kunnossahan tässä ollaan. Joka päivä nostelen... nostelin puntteja tunnin, joskus kaksikin”, pulleavatsainen mies julisti nappien paukahdellessa irti yksi toisensa jälkeen.
“Ruoassa ei koskaan ole liikaa raskaa, samperin akka, paina se mieleesi!” julisti kymmenisen vuotta nuorempi Einari Tärviö puolestaan koneen kaiuttimista.
“Epistä”, sanoi Einari Tärviö.

“Tehän olitte naimisissa?” virkkoi Pyhä Pietari ja katsoi toista hetken niinkuin tyttöystävänsä kissaa salaa vihaava mies päänsä liian pieneen aidanrakoon tyrkännyttä kattia. “Mitenkäs teidän avioliittonne?”
“Oih”, Einari voihkaisi, “Annikki on sitten ihana nainen... Rakastin häntä kovin. Me olimme hyvin onnellisia.” Hän pyyhkäisi kyyneleen silmäkulmastaan ja niistää töräytti nenänsä hyvin suurieleisesti hihaansa.
“Aha”, Pyhä Pietari tokaisi ja käänsi läppärinsä ruudun häntä kohti. “Kukas tämä sitten on?”
Suuri hikipisara kohosi Einarin ohimolle. “Sehän on mun.. Hänhän on minun kauan kadoksissa ollut siskoni Taina! Mistä te hänet löysitte!?”
“Miksi hän makaa alasti teidän sängyllänne?”
“Nokoska hän öö.. Häh? Mistä vitusta te muka tiedätte ett se on mun sänky?”
“Siinä on teidän vaimonne ja lastenne kuvat yöpöydällä.”

Einari puri huultaan ja pyöriskeli kiusaantuneesti paikallaan Pyhän Pietarin säälivän katseen alla. Hän vilkuili vuoroin punaisena hehkuvaa liukuportaikkoa, vuoroin edessään taivaallisena hohtavaa marmoriporttia. Hetken hermoiltuaan hän käänsi jälleen katseensa Pietariin ja yritti vielä kerran puolustautua: “Kuulkaahan, en minä ehkä ihan täydellinen ollut...”
“Ette tosiaan.”
“...ja ehkä minä olin täysi itsekeskeinen sikakin...”
“Sitä te kyllä olitte.”
“...ja ehkä minä tosiaan ansaitsi sen paikan siellä kadotuksessa...”
“En oikein näe pointtianne.”
“...niin että ettekö te nyt voisi tämän kerran katsoa läpi sormien? Pliis?”

Pyhä Pietari risti kätensä ja silmäili miestä kotvan silmälasiensa yli. Hän veti jälleen syvään hekeä.
“Kuulkaahan”, apostoli aloitti, “meillä on tosiaan ollut tapana katsoa välillä isompiakin syntejä niin sanotusti läpi sormien, jos vainaja vain niitä kovasti katuu ja uskoo Jeesuksen kuolleen hänen puolestaan...”
“Mutta minähän uskon!” huudahti Einari yhä kasvavan pakokauhun vallassa. “Koko sdämestäni! Kävin kirkossa joka perjantai ja joskus sunnuntainakin! Olkoonkin että Vanha Kirkko oli pubin nimi...”
“Ja se jeesustouhu on kyll aivan helvetinmoista paskaa kaikki tyynni!” läppäri mylvi enterinpainalluksen verran myöhemmin.
“E-e-e-ette te nyt voi neljäkytä vuotta vanhoihin juttuihin takertua!”
“Se oli toissapäivältä”, virkkoi Pyhä Pietari ja, Einarin mutistua jotain hädin tuskin erottuvaa “epäreilun rankasta tylyttämisestä”, jatkoi: “Pah, minä olen vielä armahtavainen. Silloin kun minä tulin tänne, täällä oli itse pomo vielä 'tylyttämässä'. Voi että sitä metakkaa joka nousi siitä kukonlaulujutusta..”

“Eihän tämä tosiaan oikein hyvältä teidän kannaltanne näytä”, hän jatkoi miettiväiseen sävyyn Einarin jo laahustaessa pää painuksissa lannistunein askelin kohti liukuportaikkoa. “Mutta, mutta...”
Lähes lyyhistynyt hahmo sai uutta virtaa kuin salamaniskusta, käännähti ympäri, lysähti turvalleen pumpulipilvipöydän läpi ja kämmersi itsensä polvilleen Pyhän Pietarin eteen. “Mitämitämitämitätahansa!”
“Noh, tämä on vähän kutsumusammatti tämä porttivahdin jopi...” tuumi Pyhä Pietari, “ja minulla on kuitenkin vaimo ja lapset elätettävänä – ei niistä siinä läpyskässä hirveästi puhuta, muttei siihen kelpuutettu Paavalin rakkauskirjeitäkään – niin että jos...”
“Paljonko?”
“Sanotaan nyt että viitisen kymppiä.”
“KIINNI VETI!”

Oon laaapsii syntynyyyyt meeeeillee..

2007-12-27T01:56:00.000+02:00

Ah, pitkästä aikaa taas aikaa keskittyä öiseen blogaamiseen. Älkäähän, rakkaat lukijani, hämmentykö vaikka otankin tässä hieman harvinaisemman kannan: ajattelin vaihteeksi puhua kristinuskolle myönteisiä.

Nykyään on jotenkin, kaiken muun vastustamisen ohella, pop, hip-hop ja rock vastustaa jouluakin; se kuulemma on "turha", koska se "ei edes oikeasti ole kristillinen" ja sitä paitsi se on "kaupallinen" ja "amerikkalainenkin".

En sitten tiedä kuka alun perin keksi alkaa nipottaa siitä, että joulu olisi alkujaan pelkkä pakanallinen keskitalven juhla. Kovin yleinen tästäkin väitteestä on kaikkea kristillistä kammoksuvien keskuudessa tullut, vaikka seikka ei suinkaan ole mitenkään saletti - ja ainakin se on yhdentekevä.

Myönnettäköön, nimitin tietysti joulua eräässä keskusradiossa pitämässäni kuulutuksessa "Voittamattoman auringon juhlaksi", mutta se oli lähinnä muka-ovelaa kenkkuilua. Vaan onhan väitteessä toki perääkin - vietettinhän Rooman valtakunnassa 200-luvun lopulta ja 300-luvun loppuun joulukuun 25. päivä juhlaa Deus Sol Invictuksen, Rooman valtion virallisen Voittamattoman aurinkojumalan kunniaksi. Tietty yhtäläisyys nykyiseen tonttu-ukkojen paraatiin on löydettävissä - vaikka toisaalta ensimmäiset merkit kristillisestä joulujuhlasta löytyvät historiankirjoista jo muutama vuosikymmen ennen Sol Invictuksen juhlan esiintymistä. Sitten taas aurinkojumalan kulttia oli ennen kristillistä versiota yritetty tuoda Rooman keisari Elagabaluksen toimesta jo tovi ennen tätä, mutta keisarin tapaan pirskeet olivat vähän tauolla Aureliuksen aikaan asti. Kuka siis ehti oikeasti ensiksi?

Miten asia sitten onkaan, joulun merkitystä - ainakin vielä 1900-luvulle asti - kristillisenä juhlana se ei vähennä mihinkään, koska Sol Invictuksen kanssa sillä ei tätä nykyä ole mitään tekemistä.

Poliittiseen juonitteluun ja imperiumin rakentamiseen keskittyneessä Roomassa ei sitä paitsi oltu erityisen innostuneista uskonasioista - jumalat ja mytologiahan ovat lähinnä vesitettyjä kopioita kreikkalaisilta ja etruskeilta. Uskonto oli pitkälti poliittisen vallankäytön väline, ja hieman eri tapaan kuin lampaidensa hurskaudesta ja puhdasoppisuudesta huolehtineella paavilla. Jumala oli virallisesti Deus Sol Invictus, mutta erilaisia tuttavalisempia kutsumanimiä riitti: niin kauan, kuin kansalaiset kumarsivat häntä auringon ylimpänä ystävänä ja korkeimpana maallisena mahtina, keisaria ei aina järin kiinnostanut, palvoiko väki sitten tarkalleen ottaen El-Gabalia, MIthrasta, Solia - vaiko sitten Jeesus Kristusta, jonka seuraajille keisarin kumartaminen tietysti aiheutti välillä vähän angstia.

Kun juhlapäivä oli jo valmiiksi olemassa, miksei kristinuskokin olisi siis yksinkertaisesti omaksunut sitä tultuaan imperiumin ykkösuskonnoksi? Näin ollen mm. Joseph Ratzingerin, kavereiden kesken Benedictus XVI:n, laskelmoinnit joulupäivän olevan yksinkertaisesti yhdeksän kuukautta laskettuna maaliskuun 25:stä, perinteisestä Marian ilmestyspäivästä - sinänsä looginen näkemys, että täydellisen ihmisen voisi toki olettaa valmistautuvan taivallukseensa myös sen täydellisen ajan; Joosepilta jäi huomaamatta vain se, ettei tuokaan päivämäärä oikeastaan perustu mihinkään, eikä raskauden keskipituuskaan ole oikeasti ihan yhdeksän kuukautta - voidaan sivuuttaa lähinnä epätoivoisena yrityksenä perustella jotain, mitä ei oikeastaan ole lainkaan tarvis perustella.

Tätä nykyä joulun kristillisetkin juuret alkavat toki olla kovasti hautautumassa kaiken roinavuoren alle. Itse en asiaa sinänsä niin menetyksenä pidä, mutta eipä se juhlasta turhaa tee - se kun on muodostunut jo perinteiseksi ainakin suhteellisen hyväntahtoiseksi juhlaksi. Kyseisestä syystä en oikein osaa arvostaa koulujen päätöstä lakkauttaa joulujuhliakaan (tai nimetä ne uudestaan "puurojuhlaksi".) Krääsäjuhlaksi muuntuminen saattaa olla parempi syy, mutta se taas johtuu ihmisten väkipakollisesta yrityksestä muuttaa se sellaiseksi ja unohtaa, mitä sopan pohjalla lopulta on. Itsessään joulu on ihan hieno perinne.

Täälläpäin ei, kerrankin, ollut mitenkään järin krääsäpitoinen joulu - kuusen alle oli ilmestynyt pääasiassa huuliharppu, koottuja parhaita Don Rosan tuotannosta ja Pahkasiasta, elokuva isoista roboteista (isot robotit on aina siistejä by definition) sekä vähän lisää filosofista kirjallisuutta. Dipadapadai ja hyvää uudenvuoden odotusta.

Puppuoikeutta Pohjolan malliin

2007-12-17T20:46:00.000+02:00

There but for the grace of God go I.* Smash Asem -farssi saatiin kasaan, kun reilulle viidellekymmenelle terroristille, kerettiläiselle, kommunistille, menninkäiselle tai muulla tapaa pahanilkiselle rettelöitsijälle annettiin ansionsa mukaan.

Itsehän olin myös tuolloin Helsingissä, joskin ihan vain kameran kanssa dokumentoimassa omaksi huvikseni - anarkismi ei oikein ole mun juttuni. En sitten tiedä, onko säästymisestäni ennemmin kiittäminen Jumalan armoa vaiko asfalttiyhtiönä, mutta Kiasman saartorenkaastahan itseni erotti oikeastaan vain Mannerheimintie, jota en ehtinyt ylittää ennen valtiomahdin voimannäyttöä.

Renkaan sisäpuolella kameroineen heiluneen Markus Pentikäisen tapaus taasen ehti herättää kansainvälistäkin huomiota ja varsin aiheellista kritiikkiä mm. Kansainväliseltä lehdistöinstituutilta. Suomen kuvalehden toimittaja kieltäytyi noudattamasta poliisin poistumiskäskyä vedoten lukijoiden oikeuteen saada tietoa tapahtumista. Pentikäinen todettiin syylliseksi niskoitteluun, mutta jätettiin tuomitsematta rangaistukseen.

Öö niin siis häh? Otetaanpa pakkia - "--tuomitsi tänään valokuvaaja Markus Pentikäisen niskoittelusta, mutta hänet jätettiin ilman rangaistusta." Niin että päästiinpä näpäyttämään aijaa kun motkotti perhana jostain sananvapaudesta ja muusta bullshitistä, mutta jätettiin se vankeus (ehdollinen tai ehdoton) sikseen niin eivät pääse ulkomaatkaan sönköttämään että täällä muka rikotaan sananvapautta tuomitsemalla toimittajia. Tai en minä nyt muutakaan selitystä näin naurettavalle pupputuomiolle keksi - varsinkin kun muut syyllisiksi todetut saivat rangaistuksensa, yhtä nimettömänä pysyttelevää lukuun ottamatta.

Kävipä kummasti niinkin, ettei syytteen nostamiselle sitä Paavo-nimistä kaveriakaan vastaan löytynyt näyttöä. Helposti äkkinäisempi väittäisi asiaan vaikuttaneen sen pikkuseikan, että kyseinen Arhinmäki tienaa leipänsä istumalla Arkadianmäellä ja kansanedustajan viemisestä oikeuteen nousisi sen luokan juttu, että jotain oikeaakin näyttöä tarttis ehkä olla. Mutta mitäpä minä sellaista väittämään.

Yleensäkin tuomiot tuntuvat vähän kyseenalaisilta. Poliisi pysäytti väkivalloin ja kyselemättä (myönnettäköön, lähtökohdiltaan hieman kyseenalaisen) mielenosoituksen ja kärräsi koppiin ne, joilla keitti yli. Englannin kielessä tätä kuvaava ilmaisu on entrapment - suomenkielisestä termistä, tai siitä tunnetaanko täällä moista käsitettä yleensäkään, en sitten tiedä.

Ei näiden tuomioiden takaa välttämättä suurta salaliittoa löydy, eikä koko fiaskon kääntöpuolellakaan kenties kimmellä muuta kuin massiiviset määrät yleistä kyvyttömyyttä. Ego se kuitenkin on lain puolustajillakin, ja yhdistettynä kantin puutteeseen se sitten johtaa tällaiseen pelleilyyn.

----

Niin, ja näin ohimennen - Erkko-setä ostaa pläjäytti Blogilistan. Kun blogosfäärin suurnimet kokoontuivat kaffipöytään sulattelemaan uutista, niin eipä ollut paikkaa varattuna Hunis 1:n toimitukselle. Niin että anteeksi mitä?

*Pahoitteluni tahallisesta epätarkasta lainauksesta: alun perinhän tokaisu kuului "There but for the grace of God, goes John Bradford" ja sen lausui kerettiläinen engelsmanni nähtyään sellinsä ikkunasta telotettavaksi matkaavan rikollisen.

Tuntemattomia on edelleen vain yksi

2007-12-06T23:38:00.000+02:00

Tali-Ihantala 1944 ei ollut elokuva, jonka katsomisesta olin ajatellut maksaa sen enempää lipun kuin laajakaistayhteydenkään muodossa. Sain kuitenkin käsiini pääsylipun Bio Grandissa järjestettävään ennakkonäytökseen osoitettuani suvereeniuteni historian neloskurssin kokeessa. Roope-setäkään ei koskaan kieltäydy mistään ilmaisesta, joten olihan se käytävä vilkaisemassa.

Åke Lindmanin ohjaama Tali-Ihantala on kuulemma suomalainen suurelokuva. Hollywoodissa moisella ei kustannettaisi edes kaviaareja roudareille, mutta suomalaisella mittapuulla 3,2 miljoonaa euroa on tietysti varsin iso raha. Eritoten kun otetaan huomioon, ettei potilla saatu aikaiseksi mitään erikoista - jättiproduktiosta tuli tusinasotaleffa.

Varsinainen sotaintoilija kun en ole, minulla oli toki omat ennakko-odotukseni teatteriin mennessä. Joka tapauksessa esimerkiksi Tuntematonta sotilasta pidän ihan mainiona elokuvana, jos kohta se on jo nähty niin monesti, ettei siksi jaksa enää itsenäisyyspäivisinkään kauheasti kiinnostaa. Oikein tehtynä Suomenkin sodista voisi kuitenkin vielä tehdä hyviä rainoja.

Maailmanmittakaavassa verrattain huomaamattoman jatkosodan yksittäisestä taistelusta kertova elokuva vain on vähän ongelmallinen. Kun Tuntemattomassa runtattiin niin jatkosodan hyökkäys-, asemasota- kuin puolustusvaihekin yhdeksi kolmituntiseksi filmikelaksi, Tali-Ihantalassa on yritetty vääntää pariviikkoisesta taistelusta parin tunnin verran katsottavaa. Nykysodankäynnissä kun "taistelu" vielä tarkoittaa joukkoa suurin piirtein samalla alueella käytyjä pienempiä yhteenottoja, leffa rysähtää läjäksi epämääräisiä nujakoita tienristeyksessä. Lopulta kaikki huipentuu puskista tulevaksi tykistökeskitykseksi, joka kaiketi sitten ratkaisi kansakuntamme kohtalon. Suurin osa elokuvasta vain tuntuu vielä koostuvan kummallisesta johdatuksesta taisteluun, jonka aikana ei juurikaan mitään mielenkiintoista tapahdu. Välissä päästään vielä seuraamaan randomia, kahden kohtauksen sivujuonta ilmeisesti trainspottingia harrastamaan käsketystä kaukopartiosta. Elokuvallisesti tässä on siis yritetty kasata voileivä parista viljanjyvästä. (Keksin muuten vertauskuvan itse! Se onkin ehkä todettavissa.)

Niin tai näin, sota on valkokankaallakin vain miljöö, jonka puitteisiin olisi tarkoitus rakentaa tarina ihmisistä. Juuri tässä legendaarinen Tuntematon sotilas loistaa, ja Tali-Ihantala epäonnistuu täydellisesti. Henkilöitä elokuvassa ei käsittääkseni ollut, vain pari hassua solttua joiden toilailuja seuraillaan sattumanvaraisesti. Ketään ei voi pitää päähenkilönä tai sankarina eikä kehenkään taatusti pääse kiintymään. Varmaan sitä pitäisi kyynelten virrata sotamiehen lukiessa veljensä kaatumisesta kertovan kirjeen, mutta kun koko äijää ei ole ainakaan mitenkään mieleenpainuvasti näkynyt aikaisemman ryminän seassa, niin sori vaan, ei nyt jaksa kiinnostaa.

Lindman on saanut ympättyä mukaan kaikki perinteiset kliseet. Hauskoja murteita puhuvia karskeja äijiä löytyy. Kutsun käydessä ärräpäät lentelevät, mutta Suomen soturit hyväksyvät kohtalonsa arvokkaina ja synkkinä, mustan huumorin kukkiessa. Kovan paikan tullessa jonkun hermot pettävät ja viikatemies niittää satoaan, ottaapa samalla mukaan jonkun hölmön upseerinkin. Barbaarimaiset itänaapurit sen sijaan ryyppäävät ja rellestävät tankkiensa katolla. Taisteluun he rynnivät käsittämättömästi älisten. Tuntemattomasta tuttu sotilaiden kapinahenki jokseenkin loistaa poissaolollaan, ja heput jäävät muutenkin täysin persoonattomiksi.

Käsikirjoituksen ollessa syvältä vetopelistä ei näyttelijöillä varmaan ole oikein mahdollisuuttakaan onnistua. Siksipä en jaksa siitä alasta liiemmin mitään sanoa - paitsi että olisi ehkä kannattanut harkita kahdesti, kannattaako valita Pirkka-Pekka Peteliusta "pääosanesittäjäksi". Pääosa tarkoittaa Tali-Ihantalassa ilmeisesti kahdessa kohtauksessa esiintymistä. Monien mielestä sodan todellisena johtajana toiminut kenraaliluutnantti Aksel Airo oli toki merkittävä henkilö, joten ehkä nimitys on sikäli perusteltu - ja näyttelijävalinta sitäkin epäonnistuneempi, moni salissa kun purskahti nauruun pelkästään PPP:n naaman nähtyään.

Visuaalisesti elokuva on varsin tyylikäs, tehosteet hienoja ja puvustus ja härvelit ihan komeita. Arkistojen pohjalta kaivetut täysin irrallisilta tuntuvat mustavalkokuvat lentoon nousevista hävittäjistä - näitä pätkiä oli kai kaikkiaan kolme - siis tuntuvat sitäkin typerämmiltä.

Positiivinen yllätys oli kuitenkin ruotsin kielen määrä elokuvassa. Pahimmille amispatriooteille tämä aiheuttanee näkökentän muuttumista Neuvostoliiton lipun väriseksi, mutta minusta oli oikein mielenkiintoista, että ruotsalaisella vapaaehtoisjoukolla oli aika suuri rooli. Historiallisistakin syistä, sillä vaikka vapaaehtoisjoukot tuskin sotaa tai taistelua ratkaisivat, niin monesti taidetaan unohtaa kiittää naapureita, joilla ei kuitenkaan ollut mitään syytä tulla tänne, mutta tulivatpa kuitenkin.

Summasummaaarum, älkää menkö katsomaan, ellette nyt satu ilmaislippuja jostain voittamaan. Siinäkin tapauksessa yrittäkää ensin kaupitella se vaikka Huuto.netissä. Präiskinnästä tai vaikka historiallisista härveleistä kiinnostuneille tällä saattaa ehkä olla jotain annettavaa. Ehkä.

Mun eka metromatka

2007-11-28T19:41:00.000+02:00

Eilen iski hinku kirjoittaa, joten hain inspiraatiota Pakinaperjantaista, jonka haasteen aiheena oli tällä kertaa "matka". Loppu on melko tajunnanvirtamaista. Teksti on julkaistu myös Harhakuvassa.

-----

Mun nimi on Lassi. Mä olen seitsemän vuotta ja mä menin eilen ekaa kertaa metrolla. Mut sit yksi päivä kun mä olin tullut koulusta mun äiti soitti ja sanoi ettei se jaksa tulla kotiin ja tehdä ruokaa ja se sanoi, että tule Itäkeskukseen, mennään syömään Mäkkiin. Äiti kuulosti hirveän väsyneeltä. Me asutaan Kontulassa. Kontula on kiva paikka. Täältä löytyy paljon ostoskärryjä jännistä paikoista. Mun äiti käy töissä Itäkeskuksessa, se myy ihmisille lottokuponkeja. Äiti käski mun tulla metrolla.

Mä osasin metroasemalle ihan itse, kun se on ihan meidän talon vieressä. Metro on sellainen oranssi kulkuväline johon mahtuu paljon ihmisiä ja joka kulkee lujaa. Se on vähän niin kuin juna, paitsi että se ei sano tsuku-tsuku. Juna sanoo tsuku-tsuku.

Kun mä menin asemalle niin taulussa luki, että metro tulee kolmen minuutin päästä. Sitten metro tuli. Kun se tuli niin se sanoi että VRRRiiiuuuu. Sit ovet aukesi ja mä kävelin sisään. Se oli vähän pelottavaa, metro oli täynnä isoja ihmisiä ja melkein kaikki seiso kun kukaan ei mahtunut penkeille. Mä tunsin itseni hirmu pieneksi. Siellä oli hirveästi setiä joilla oli sellaset hienot takit joita käytetään kevätjuhlissa. Mä en tykkää sellasista. Niillä sedillä oli kanssa salkkuja. Metro sano vrrrriiIIIUUUU kun se lähti.

Mä seisoin siinä ihan oven vieressä penkin takana. Mua vastapäätä oli tosi pelottava poika joka tuijotti mua vihasesti. Sillä pojalla oli ihan kokonaan mustat vaatteet ja nahkatakki. Mun isosisko aina sanoo että ihmiset joilla on nahkatakki on pahoja ja ne tappaa eläimiä. Mun isosiskolla tosi hassut hiukset ja kerran äiti huusi sille kun se löysi pussin perunajauhoa sen laatikosta. Mä en tiedä miksi mun isosiskolla oli perunajauhoa sen laatikossa. Sillä pojalla oli kanssa hirveästi kaikkia kettinkejä sen vaatteissa. Ehkä se leikki että se on sellanen aave joka vaeltaa linnassa yöllä ja kilisyttelee ja sanoo huu-huu. Sillä oli ihan mustat hiukset, mutta sen hiukset ei oikeasti ollut mustat. Mä näin sen siitä että kun sillä oli pari senttiä hiuksia päässä ihan vaaleet. Kun mä katsoin sitä vähän aikaa niin se alko näyttää aika hassulta. Se oli meikannutkin, eikse tajua ettei pojat vitsi meikkaa. Mua alko naurattaa ja mun piti siirtyy käytävän toiselle puolelle.

Vähän ajan päästä kuulutettiin että metro on Myllypurossa. Aika monta ihmistä jäi pois. Mäkin meinasin aluksi mut sit tajusin, että mun pitää jäädä vasta seuraavalla. Mä nousin varpailleni ja kattelin mun takana olevan penkin yli ihmisiä. Niitä oli vielkin aika paljon, ne vaan heilu kun metro kaarteli eikä ne meinannut pysyä pystyssä. Tosi moni puhu puhelimeen. Vastapäätä sitä penkkiä minkä takana mä olin oli joku tyttö joka puhu puhelimeen. Sekin tyttö näytti tosi hassulta ja sillä oli pinkki puhelin. Sillä oli tosi isot korvakorut. Se huusi puhelimeen koko ajan että vitsi vitsi voi vitsin homo. Ei se oikeasti, mutta äiti on kieltänyt sanomasta sitä toista sanaa. Mä en tiedä mikä on homo mutta se kuulostaa hauskalta, vähän samalta kuin pomo jos sen sanoo suu auki. Vitsin homo! Se kuulostaa hassulta, mun pitää alkaa käyttää sitä. Sit se huusi puhelimeen että kuulemma turha kuvitella että tänään heruu, mä en tajua mitä se tarkotti mutta se tyttö vaikutti tosi vihaselta.

Sit sen jälkeen mä huomasin tosi jännän jutun, kun mä huomasin että siellä metrossa oli kans joulupukki! Mä en oo ikinä nähnyt joulupukkia missään paitsi jouluna, ja musta on tosi jännää että joulupukki oli just metrossa kun jouluun on vielä melkein kuukausi. Paitsi et joulupukki oli naamioitunut, sillä oli tosi hassu kirkkaanvihreä pipo missä oli iso tupsu, ja sit sillä oli hirveän kuluneen näköinen ruskea takki. Sen tunnisti joulupukiksi vaan siitä että sillä oli tosi tuuhea parta, paitsi että se partakin oli vähän hassun värinen, se oli ehkä enemmän harmaa eikä valkonen. Joulupukilta kanssa puuttu toinen kenkä ja se istu penkin vieressä limupullon kanssa.

Mä en oo ikinä ennen ajatellut että mitähän joulupukki tekee silloin kun se ei jaa lapsille lahjoja. Ehkä joulupukilla ei oo töitä muulloin kun jouluna ja sillä menee muuten tosi huonosti. Joulupukki alko vähän säälittää mua ja mä lähdin kävelemään sen luokse. Joulupukki vähän heilu puolelta toiselle ja se tuntu mumisevan jotain.

“Moi” mä sanoin joulupukille. Joulupukki vastas jotain että hrrööghh. Mä en oikein ymmärtänyt sitä. Mä sanoin uudestaan että moi ja ojensin sille käteni, kun iskä on opettanut että aina pitää kätellä kun tervehditään. Sit joulupukki kätteli mua ja se katso mua tosi oudosti. Mut kyl se vastas että moi. Sit kuulu että Itäkeskus ja mä tajusin että mun pitää nousta kohta metrosta. Joulupukkikin näköjään aiko jäädä pois kun se nousi pystyyn, paitsi että se huoju tosi pahasti. Sit se oksensi siihen lattialle. Ehkä joulupukki oli syönyt viime joulusta kinkkua ja se oli jo mennyt pilalle ja sillä oli maha kipeenä. Mä siirryin vähän kauemmas joulupukista.

Ovet aukes ja joulupukki hoiperteli ulos metrosta. Mä koetin kävellä siinä lähellä, mut sit mun äiti tuli paikalle ja nappas mua kädestä ja lähti kiskomaan mut pois. Mä vilkutin joulupukille, sit joulupukki kaatu maahan ja jäi siihen makaamaan. Mä oisin halunnut auttaa sitä mutta äiti sano että tommosista pitää pysyä kaukana ja kisko mut äkkiä liukuportaisiin. En mä tajua miksi se sano että joulupukista pitää pysyä kaukana, kun aina jouluna se istuttaa mut sen syliin kuitenkin. Aikuiset on välillä ihan outoja.

Lait on luotu rikottaviksi

2007-11-24T00:04:00.000+02:00

Moni elämän surkeimpia totuuksia pohtinut viisas filosofi ja sydänsurkuinen taiteilija on historian saatossa, viinipullon äärellä, päänyt mietinnöissään samaan lopputulokseen: maailma on paha. Astetta lievemmät kyynikot ovat tyytyneet vain toteamaan, ettei maailma itsessään ole niin paha tyyppi, se yksinkertaisesti sattuu potkimaan juuri päähän juuri itseä.

Pessimistisen universumin kulmakivi vastine maallisille mekaniikan peruslaeille on herra Murphyn (tai Finaglen, tai Sodin, tai miten haluatte) nimeä kantava, lähes rikkumattomaksi todettu luonnonlaki, jonka yleensä mielletään julistavan kutakuinkin "jos jokin asia suinkin voi mennä ihan päin männikköä, se aivan satavarmasti kohkaa sinne talla pohjassa." Eilissäpäivänä sain jälleen todistaa lain paikkansapitävyyden.

Pohjimmiltaan optimistina - joskin pessimistisyyden mörköä vastaan satunnaisesti kamppailevana sellaisena - tulin kuitenkin todenneeksi, että oikeasti Murphyn laki on itse asiassa kaikkeamuuta kuin pessimistinen.

Useimpien lähteiden mukaan insinööri Edward Murphyn tokaisu, jolla Murphy kuvasi erästä alaistaan ja josta laki sittemmin on johdettu, kuului nimittäin kutakuinkin näin:

If that guy has any way of making a mistake, he will.

Oikeammin Murphyn laki siis kuuluukin: "jos asian voi tehdä monella tavalla, ja yksi niistä johtaa täyteen katastrofiin, niin joku tekee sen juuri niin". Tilanne ei olekaan siis niin toivoton, sillä maailma ei olekaan enää paha, sen pinnalla taapertavat ihmiset vain hieman onnettomia. Asiat menevät ihan kivasti, jos säädöt tarkistetaan ja mokat korjataan. Ihmisillä siis on mahdollisuus vaikuttaa asioihin ja estää niitä menemästä pieleen.

Niin yleiseen, väärään kuin oikeaankin näkemykseen Murphyn laista kuuluu olennaisesti se, että ihmisillä on tavallisesti myös käsitys siitä, mikä voisi mennä pieleen, ja sitä pidetään jopa todennäköisenä. Kukaan ei vain jaksa tehdä asian hyväksi mitään. Tavallisimman "maailma mäjäyttää teräskärkisellä maiharilla takaraivoon" -näkemyksen muotoilisinkin laiksi (voitte nimetä sen mukaani, jos haluatte) oikeastaan näin:

Jos on odotettavissa, että tapahtuu jotain, mikä on henkilön kannalta haitallista tai epäsuotuisaa, niin se takuuvarmasti tapahtuu, ainakin mikäli henkilö ei tee jotain asian hyväksi. Ja äkkiä.

Kutakuinkin tästä oli kyse edellisessäkin kohtaamisessani kyseisen kosmisen vakion kanssa. Liiallinen pessimismi onkin omituisen yleinen tauti, sillä useimmiten ihmisillä olisi mahdollisuus vaikuttaa asioiden kulkuun, niin pienessä kuin suuressakin mittakaavassa. Valitettavasti valtaosa ihmiskunnasta tuntuu koostuvan pohjimmiltaan pessimisteistä.

On huvittavaa seurata ihmisten ärhentelyä sujumattomista asioista. Siihen törmää muun muassa aina koeviikkoisin, kun ihmiset paniikin vallassa vääntävät lunttilappuja luokkiin käpistellessään. Kun lukion tokaluokkalainen angstaa kuolevansa kun ei osaa ja on vaikeeta, on looginen vastaus toki jotensakin "no mikset opetellut?" Useimmat osaavat, jos vain oikeasti opettelevat. Jos taas ei opettele niin, no, sitten ei ilmeisesti oikein kiinnostanut. Sekin on minusta ihan okei, mutta sitten ei kannata suotta murehtia. Kun juna ei tule ajallaan ja sen takia myöhästytään työhaastattelusta, "olisihan se pitänyt arvata" - mutta jos kerran on oikeasti elintärkeää olla ajoissa, niin miksei oteta sitä vartin aiemmin lähtevää junaa?

Näin myös yhteiskunnassa. Aina eduskuntavaalien alla noin joka kolmas telkkarin ääressä värjöttelevä suomalainen naama mutrussa mumisee, että "ei äänestämällä voi mihinkään vaikuttaa". Kollektiivinen pessimismi saa noin 33% äänioikeutetuista jäämään sohvan pohjalle. Joukon yhteinen vaikutusvaltahan olisi toki huomattava. Järkeviäkin argumentteja yksilön vaikutusvallan vähäisyydelle voi toki ladella, mutta aniharvalle niitä suoltavalle tulee mieleen yrittää mitään vaaliuurnille vaihtoehtoistakaan keinoa: politrukkien hätyyttelemistä sähköpostilla tai läähätyspuheluilla, yleisönosastoja, itse vaalityöhön osallistumista, tahi mitään. Eipä edes blogata. Ehei, sen sijaan vaan marmatetaan että "tulee se porvarihallitus kumminnii", ja niinhän se tuleekin.

Mittakaavaa yhä ylemmäs hilatessa sama pätee vielä vaikkapa ilmastonmuutoksesta puhuttaessa. Siitä verrattain moni sentään on jotensakin huolissaan, mutta kulman takaisesta kioskista haetaan nakkipaketti kuitenkin autolla, kun "vittuako se mitään auttaa jos yks tyyppi ajaa bussilla".

On toki omanlaisensa kosminen vakio sekin, että välillä tulee kalossista kaaliin vaikka miten vääntäisi, ovathan jotkut asiat oikeastikin kiinni jostain ihan muusta. Ei se silti ole mikään syy jättää asioita sikseen tai jonkun muun kontolle, sillä hyvin usein valta on potkun vastaanottajalla. Loppujen lopuksi siinäkin vaiheessa, jos maailmanparannus osoittautuu epäonnistumiseksi ja palmupuu kasvaa olohuoneen lattiasta läpi, minusta olisi kiva ajatella että "yritinpäs sentään jotain". Myönnettäköön toki, että tästä periaatteesta luisutaan usein.

Tervetuloa todellisuuteen, Suomi

2007-11-07T18:50:00.000+02:00

Tässä sitä ollaan. Osanotot allekirjoittaneeltakin Jokelan ammuskelun uhrien omaisille. Myös ammuskelijan itsensä, jonka vanhemmille tapahtuma oli varmasti valtaisa järkytys. Jokelan tapaus oli kiistämättä tragedia, josta en edes yritä kaivaa mitään hupaisaa tai nokkelaa. Pyssyttelylle ei myöskään kannata etsiä - eikä voi löytää - oikeutusta. Jahka järkytyksestä selvitään, sitä kannattaa, ja pitää, kuitenkin yrittää ymmärtää.

Matti Vanhanen mainitsi lehdistötilaisuuden aloittaessaan, että tapahtuma jättää syvän haavan suomalaisten turvallisuudentunteeseen. Sitä se epäilemättä tekikin - koulun käytävillä käymissäni keskusteluissa vilahti useampaankin otteeseen lausahdus "ei ois uskonut että Suomessakin", vaihtelevina variaatioina.

Kuitenkin voidaan myös kysyä: "Miten ihmeessä me selvittiin näin pitkään?"

Puoli vuotta sitten kirjoitin Virginia Techin - hyvin samankaltaisista - tapahtumista blogipostauksen ja pohdiskelin siinä ammuskelujen taustoja. Nyt, kun juttu on taas ajankohtainen, huomaan olleeni pitkälti oikeassa, mutta toisaalta sanan säilän viilsi paikoitellen myös omaa nilkkaa.

VTechin yhteydessä kirjoitin napakan kommentin väitteeseen, että Cho Seung-huin Youtubeen lähettämät videot lietsoisivat lisää väkivaltaa. Kuitenkin ajatuksessa oli loppujen lopuksi järkeä - minusta yhtäläisyydet Virginian ja Jokelan tapauksilla ovat tässä mielessä aika ilmeisiä. Suomalainenkin ammuskelija laittoi videoita nettiin ja vaikuttaisi saaneen innoitusta rapakon takaa. Videon nimi, "Jokela High School Massacre - 11/7/2007", on siitä aika ilmeinen osoitus.

Toivon kuitenkin yhä, että nämä videot näytettäisiin median toimesta Suomessakin - tai ettei niistä ainakaan vaiettaisi. Lähinnä koska uskon, että "Jokela" olisi tapahtunut ennemmin tai myöhemmin kuitenkin - kaikkia ruutitynnyreitä ei voida tyhjentää. Minusta olisi aika tärkeää pohtia, minkälainen mies tämän teki, ja miten vastaava voidaan välttää tulevaisuudessakin. Eikä hän taida olla sitä enää itse kertomassa. Sitä paitsi en usko sensuuriin ja tiedon salaamiseen yhä edelleenkään. Se on vain väline, syyt löytyvät jostain muualta.

Tämä kertoneekin jotain meidänkin yhteiskunnastamme. Äärettömän harva lähtee ampumaan muita huvikseen. Itseään kukaan ei ammu lystin vuoksi. Taustalla on jälleen pakko olla paljon muuta. Ensimmäinen mielikuva oli näennäisen normaali, mutta koulutoverien mielestä "vähän outo", melko hiljainen ja pienehkön, mutta luultavasti jonkinlaisen kaveripiirin omaava tyyppi. Saatan olla aivan täydellisen väärässäkin, joten en kehtaa arvuutella enempää. Lehdistö kertonee enemmän, jahka tietää.

Mutta oli kyseessä minkälainen heppu tahansa, jotain hälytysmerkkejä on ollut pakko olla. Tuntuu kliseiseltä jauhaa tätä samaa, jonka jokainen näsäviisas verkkojournalisti ja keskustelupalstakirjoittaja taas toistaa seuraavien päivien aikana - mutta Suomessa mielenterveysongelmiin, syrjäytymiseen, kiusaamiseen, kaikkeen sen sellaiseen ei yksinkertaisesti puututa. Enkä nyt tahdo sanoa "hähä, oma vikanne" ja syyllistää jokelalaisia kun eivät tajunneet - ei kanssaihmisten tehtävä olekaan arvuutella, kuka on vaaratekijä, kuka tarvitsee apua. Eikä avun tarjoaminenkaan ole heidän asiansa, yleistä "rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi" -periaatetta lukuun ottamatta.

Mutta resursseja puuttuu varmasti myös vaikkapa kouluilta, ja niiltä, joille asia kyllä kuuluu. En tiedä kärsikö tämä tyyppi vaikkapa masennuksesta ja yrittikö ikinä sellaiseen apua hakea. Epäilen, että jos, niin apu jäi köykäiseksi. Tilussa en ole kuullut olevan ketään, joka olisi täysin syrjäytynyt muista opiskelijoista, mutta jos olisi, en usko, että kunnollista tukea kyettäisiin koulun puolesta pahemmin antamaan.

Enemmän ehkä mättää myös ihmisten asenteet. Suomessa on tapana, etteivät varsinkaan miehet pidä meteliä omista murheistaan. Välillä huomaan itsekin ajattelevani niin, vaikka se on typerää. Seppo Rädyn meille tarjoama filosofia "Mieluummin otan moottorisahan ja lähen vetämään tukkia niin pitkään, että helpottaa" ei oikein toimi - ehkä se joillakin purkaa pahimmat aggressiot ja turhaumat, mutta muilla se ilmenee vain pahenevana ahdistuksena, vihamielisyytenä ja kenties väkivaltanakin. Ehkä tässä oli kyse äärimmäisestä tapauksesta.

Villeimmät ehdottelevat taatusti nyt metallinpaljastimia koulujen oville. Toivottavasti niin radikaaleilta toimenpiteiltä kuitenkin vältytään ja keskitytään nimenomaan vaikkapa tukemisen kehittämiseen. Kyttäys ja teknologia eivät auta pään sisällä olevaan ongelmaan. Suomi ei ole yhtään sen turvattomampi kuin ennen - mutta se tarkoittaa oikeammin, ettei meillä alkujaankaan mennyt niin hyvin kuin kuvittelimme. Jokela jäänee yksittäistapaukseksi, mutta voi myös olla, että joidenkin vuosien päästä tärähtää jälleen - sitä ei härveleillä estetä. Se voidaan estää vain miettimällä, mikä meillä mättää ja miten se parannetaan. Ja vaikka purkauspisteeseen asti edenneitä tulivuoria ei olisikaan enempää, on silti syytä pohtia, miten hiljaisempia kärsijiä voitaisiin auttaa.

Toisaalta: jotkin asiat myös yksinkertaisesti ovat meidän voimiemme ulottumattomissa. Kaikki tässä olettamani saattaa olla päin prinkkalaa, tai Jokela olisi voinut tapahtua parhaista ponnisteluista huolimatta. Se on vain hyväksyttävä, mutta sen takia ei pidä panikoida tai hätääntyä.

Isoveli lukekoon blogiani

2007-10-22T23:16:00.000+03:00

Iltsu kommentoi joskus taannoin Digitodayn Absolutin kirjoitusta turhan avoimen blogaamisen vaaroista. Jutut kiinnittivät mielenkiintoni jo tuolloin, mutta oma lusikka kourassa apajille änkeminen on toistaiseksi jäänyt kiireiden (ihan oikeasti!) ja vähäisissä määrin laiskuudenkin vuoksi väliin. Korjataanpa siis asia.

Haltiasilmäisimmät saattoivat pistää merkille Hunis 1:n sivupalkissa muutaman viikon ajan komeilleen Sitemeter-lätkän. Toisin sanoen uteliaisuus otti allekirjoittaneesta erävoiton, iskien samalla kanveesiin muutamat periaatteetkin. Alkujaan oli tarkoitus kerätä tietoa kävijöistä vain muutaman päivän ajalta, mutta koulukiireiden (ihan oikeasti!) ja laiskuuden (ihan pikkasen :<) johdosta kokeilu vähän venyi. Lopputulos: kävijöitä on, ihan oikeasti - muutamia täysin odotettuja, joitakin yllättäviä sekä satunnainen täysin järjetön; miksi kukaan googlaisi hakusanalla "arto kekkonen"? Terveisiä myös mainostoimisto Ego Oy:n suuntaan - työtarjoukset voitte lähetellä sivupalkista löytyvään sähköpostiosoitteeseen!

Kyyläys loppuu kuitenkin tähän. Minua ei kiinnosta, enkä oikeastaan haluakaan, ajatella blogia pitäessäni sen stalkkaajakuntaa turhan paljon. Kaiken valvonnan suhteen paranoidina androidina omaan stalkkaajien stalkkaamisesta yleensäkin vähän ristiriitaisia mielipiteitä. Tavallaan nettisivun, blogin, palvelimen tai vastaavan voi rinnastaa vaikkapa taloon (Hunis 1:n tapauksessa ehkäpä vääntyneillä nauloilla ammattitaidotta kasaan lyötyyn leikkimökkiin), jonka omistajalla on täysi oikeus nähdä, keitä hänen tönössään vierailee. Niin ikään mahdollinen rinnastus olisi elokuvateatteri; blogin pitäjä tuottaa lukijoilleen sisältöä, jolle nämä sitten tulevat naureskelemaan tai ärjymään, miten tykkäävät. Hämmentävää olisi, jos katsomon ovella istuisi setä kyselemässä mistä tulen, mistä ihmeestä keksin tulla juuri tänne ja oliko nyt oikeasti muka hyvä idea tulla keskelle leffateatterin lattiaa.

Kävijädatan kerääminen on kuitenkin vallitseva käytäntö ja mainosbisneksellä itsensä elättävien kyberavaruusyritysten toiminnan kannalta toki välttämätöntä, joten lienee vain syytä hyväksyä se, ettei anonyyminä voi vepissäkään liikkua; ip-osoitetta ei ehkä välittömästi voi yhdistää kehenkään, mutta pidemmällä aikavälillä tilastoja tutkiessa alkaa olla pääteltävissä kaikenlaista. Täysin laillistakin touhua se kaiken lisäksi on, paitsi ehkä jos sattuu asumaan Saksassa, jossa oikeuslaitos ja lainsäädäntöelimet eivät kai oikein pääse yhteisymmärrykseen, kuka pelisäännöistä oikeasti päättää.

Omassa tapauksessani käsittääkseni siis isoveli lukee blogiani myös ihan kirjaimellisesti. Minusta apokalyptisten kauhukuvien maalaileminen liian auliisti itsessään verkossa kertomisen seuraamuksista on silti turhanpäiväistä. Osittain siksi, että koko jutun pitäisi olla itsestäänselvyys - jos pidät blogia, verkkopäiväkirjaa tai kirjoittelet joensuulaisten uusnatsien forumille, niin totta kai sen joku halutessaan voi kaivaa esille. Että joku saattaa edes kuvitella asian olevan jotenkin toisin, on minusta aika käsittämätöntä.

Joutavaa pelottelu on myös siitä syystä, että sanoistaan täytyy olla valmis ottamaan vastuu, lausui ne missä hyvänsä. Tämänkin luulisi olevan itsestäänselvyys, koska jo ala-asteen lehtori antoi jälki-istuntoa liiasta suunsoitosta - rehtori sen sijaan ihan huvikseen, mutta se onkin jo toinen tarina, tai tarinakokoelma. Selän takana puhumista en ole ikinä arvostanut, ja harrastanutkin vain sillä olettamuksella, että joku saattaa hyvinkin juoruta eteenpäin. Salaa jonkun korvaan kuiskutellessakaan ei ole järkeä sanoa toisesta ihmisestä mitään, mitä ei voisi tarpeen tullen tölväistä kyseiselle ihmiselle suoraan päin naamaa.

Samaa linjaa olen noudattanut myös blogatessani. Yhtään mielipidettä tai kannanottoa en ole tullut kirjoittaneeksi, jonka välttämättä haluaisin kiistää jos siitä tultaisiin kyselemään. Vaikka Hunis 1 on sävyltään aika kiltti, osa silti varmaankin herättää paheksuntaakin joissain piireissä. En silti myöskään muista, että olisin jättänyt seuraamusten, sen enempää perheneuvottelun kuin Supon kyttäyslistalle joutumisen, pelossa mitään aikomaani kirjoittamatta.

Minusta ei nimittäin, pääpiirteittäin, ole myöskään ideaa olla asioista sellaista mieltä, jota ei ole valmis olemaan julkisesti. Ei Suomen kaltaisessa maassa, jossa väärätkään mielipiteet eivät aiheuta sakinhivutuksen tai linnareissun uhkaa - ainoana nyt mieleen tulevana poikkeuksena totaalikieltäytyminen, joka sekin vaatii vielä hieman enemmän kuin pelkän mielipiteenilmauksen (lähinnä kai rastat ja homeitiöitä). On tietysti totta, että kyseenalaisista mielipiteistä ja taustoista voi tulla yhteiskunnassa muuten ongelmia, vaikkapa niissä paljon puhutuissa työhaastatteluissa. Asian voi kuitenkin ajatella toisinkin päin: jos yritys ei suostu palkkaamaan työnhakijaa koska tämän mielipide vaikkapa maahanmuutosta on sellainen, jota yritys ei hyväksy, haluaako hakijakaan enää vakanssia itselleen? Siviilielämän pikku huolien ja murheiden – joiden pientenkin yksityiskohtien levittämistä kaikelle ihmiskunnalle en kyllä ole ikinä oikein ymmärtänyt – tutkailu palkkapussimiehen toimesta voi puolestaan olla ymmärrettävissä yksityiselämän kontrolloinnin yritykseksi. Vähän omituista, ainakin jos paljastukset eivät sinänsä vaikuta duunarin pätevyyteen mitenkään, kuten ne monessa ja eräässä Absolutin esimerkkitapauksessa, eivät vaikutakaan.

Loppukevennyksenä päivän musta huumori: “Kysyin, oliko näyte hiv-positiivinen. Lääkäri kysyi, mistä arvasin.” (Muistinvarainen lainaus Ilta-Sanomista.)

Sikariporras kyykyttää

2007-10-06T01:34:00.000+03:00

Nähdessäni joskus viime keväänä kuvaradiossa Leijonan kidan mainoksia uskalsin odotella realitysarjaa, joka olisi vaihteeksi ihan mielenkiintoistakin katsottavaa, eikä pelkkää huomionkipeiden tusinatunarien koheltamista. Minä tavallaan ihan oikeasti kuvittelin, että ohjelman kautta mielenkiintoiset ja uniikit ideat voisivat saada julkisuutta ja mahdollisuuden edetä ihan valmiiksi tuotteiksi asti.

Torstaina sitten satuin itsekin ohjelman ääreen ensi kerran juurtumaan - enkä toiselle kerralle näe syytä, ellei sitten viimeisten minuuttien ajaksi Housea odotellessa. Arvatahan olisi pitänyt, että "bisnesmaailman Idolsissa" on kyse aivan samasta kuin portugalilaisia taskusluteja tehtailevassa mökämaailman vastineessaan. Tyhmiä tölvitään, niitä nöyryytetään, jotka väkiselläkin ovat tilanteessa altavastaajana. Olennainen ero on lähinnä, että "leijonan kitaan" uskaltautuvat menettävät kasvojensa lisäksi bisnesideansa ja elämäntyönsäkin.

Allekirjoittaneen näkemässä jaksossa kaikesta päätellen ihan asiansa suunnittelutasolla osaava, mutta bisnesmielessä täysin avuton pellepeloton esitteli leijonille - tai käytetäänpä mieluummin sanaa hyeenat, se kun antaa näiden kapitalistipossujen touhusta paremman kuvan - ideansa kierrätettävästä ruoan kuljetuslootasta. Kaveri tarjosi 40% kuudellakymmenellä kiloeurolla, mutta laiskanlinnassaan löhöävä porsas - ottaen huomioon, että Kyösti Kakkonen lyö halpisromua, niin miehellä on kyllä hämmästyttävän vakuuttavat suurenkin bisnesmiehen elkeet - sai sen hilattua 60%:iin ilman, että idean isä tajusi lainkaan harata vastaan. Ja kun mies ei selvästikään ollut tarpeeksi fiksu tajutakseen, että tuotteesta ihan oikeasti ollaan kiinnostuneita, niin kaverilta päätettiin kusettaa vielä 80% samalla rahalla. Ja sitten haaskalinnut alkoivat nokkia toisiaan.

Anteeksi, mutta 80% bisneksestä, jonka valmistelemiseen keksijä on omien sanojensa mukaan käyttänyt viimeiset kaksikymmentä vuotta elämästää, potilla, jolla nippanappa ostaa pakettiauton niiden boksien ympäriinsä kärräilemiseen? Minä en kehtaisi ehdottaa moista kameroiden edessä.

Mielenkiintoisen tilanteesta tekee, että yksi mukana olevista Scarin kätyreistä, Eero Lehti, on bisnespampun lisäksi myös Suomen Yrittäjien puheenjohtaja sekä Kokoomuksen kansanedustaja. Molemmat edellämainitut käsittääkseni ajavat yrittäjien asiaa, joten minusta on vähän hassua, että kumpaistakin tahoa oletettavasti edustava sälli päättää - suokaa anteeksi karkea ilmaus - perseraiskata aloittelijan noin brutaalisti. Itse en liioin olisi järin hanakka ainakaan jatkossa äänestämään kansanedustajaksi ehdokasta, joka noin ilmeisesti on kiinnostunut vain omasta edustaan.

Nykyään tuntuvat olevan varsin pop ohjelmat, joissa tarkoituksena on nolata tai muuten vain kolhia ihmisiä. Taannoin oli Heikoin lenkki. Idols. Salkkareitakin vaikuttaisi moni katsovan ihan kun Ismoa on niin kiva dissata. Nyt tämäkin. Jatkakaa listaa. Ei sillä, etteikö ohjelma silti ainakin teoriassa voisi olla hyvä, tai etteivätkö ohjelmiin ilmoittautuvat monesti tietäisi odottaakin lantaa niskaansa. Kertonee kuitenkin jotain ohjelmia suuremmissa määrin kuluttavien sohvaperunoiden elämänlaadusta, jos jonkun muun henkisestä kivittämisestä irtoaa loputtomiin hupia.

Tulee töllöttimen ruudulle silti taas nykyään ihan hyvääkin ohjelmaa. Jo aikaisemmin ohimennen mainittu House alkoi tosiaan muutama viikko sitten. Kun Housea alun perin alettiin näyttää Suomessa, oli se ensimmäinen tv-sarja kohtalaiseen toviin, jota ihan oikeasti innostuin seuraamaan. Nyt seuraaminen tarkoittaakin reissua olohuoneen puolelle kun oman koppini digiboksi muutti, mutta taidan jatkossa tehdä tuon viikottaisen retken kuitenkin.

Varoitus: tämä postaus ei sisällä vain söpöjä marsuja ja kivoja juttuja

2007-10-01T22:21:00.000+03:00

Keitetty ihmisliha oli vähän liikaa eettisen neuvoston turmeltumattomille lapsensilmille, tietääpi raportoida Hesari. Aiemminhan eettisen neuvoston viatonta mieltä ovat tahrineet mm. tissit sekä lapset kylpyammeessa.

Tällä kertaa huutia siis sai tv-sarja Dexterin mainos, jossa sarjamurhaajan padassa porisee ihmisen pää. Siinä missä minä näin kuvassa lähinnä huvittavahkon, mutta sarjan kannalta vähän huonon viittauksen erääseen loistokkaaseen elokuvaan, eeppinen neuvosto oli bongaavinaan kuvassa jotain ihmisarvoa loukkaavaa ja lasten silmille sopimatonta.

Lasten silmille sopimattomuus kylläkin on varsin passeli kriteeri sensuurille, jos kohta moinen onkin aika tuskaista määritellä. Onhan televisiomainonnallekin toki asetettu tiettyjä rajoitteita, eikä ihan mitä tahansa lähetetä kuvaputkesta ennen kuin Nukkumatti on hoitanut hommansa. Rajanveto on jälleen aika tuskainen urakka - mitään lentoliskopornoa ei pidäkään paperille printtailla, aamun Hesarin kun ehtivät naperot ennen päiväkotiin menoa lukaista varsin mainiosti.

Jos pikkulasten silmille sopivuus tuottaa omat ongelmansa, niin se, että jokin neuvosto määrittelee asioita kuten "ihmisarvon loukkaamisen", on minusta jo erittäin arveluttava idea. Enemmän kuin Dexter-mainos, minua äimistyttää Greenpeacen ilmastonmuutosmainos, joka aiemmin todettiin "eettisesti arveluttavaksi". Siis niinkuin, "eihän siinä mitään kiellettyä ollut, mutta mulle tuli kyllä sitten ihan hirvee morkkis kun mä hyppäsin mun limusiiniin töitten jälkeen"?

Olisihan se tietysti kivaa, jos ei ikinä tarvitsisi nähdä mitään ikävää. Valitettavasti ikäviä asioita on aika paljon. Se on tietysti vähän kyseenalaista, onko jenkkisarjaa mainostettaessa pakko altistaa ihmisiä mahdolliselle mielipahalle - toisaalta painajaisunia aiheutui varmaankin vain marginaaliosuudelle väestöstä. Niinkin vakavasta aiheesta kuin ilmastonmuutoksesta puhuttaessa taas mielipahaa on pakko aiheuttaa, jos ihmiset haluaa saada tajuamaan. Ympäristöystävällisempään elämään ei juuri kehoteta piirtelemällä palmuja Esplanadille.

Creative Commons -lätkän lisääminen muuten näköjään aiheutti haamupäivityksen blogilistalle, loistavaa. Täytynee pitää jatkossa mielessä, ainakin jos aikoo saman päivän aikana tehdä ison läjän erillisiä pikkumuutoksia sivulle.

Täytin juuri kolmetoista

2007-09-25T22:41:00.000+03:00

Tein eilissäpäivänä elämäni teineimmän teon - itse asiassa jo kolmannen kerran - herätettyäni pitkällisen jahkaamisen jälkeen vanhan Livejournal-blogini toimimaan sinä henkilökohtaisena angstiblogina, jollaisen perustamista olen jo ties miten pitkään juoninut. Hyvät naiset ja herrat: Angstijournalismia.

Uskollisilla lukijoillani (joita on kai kaksi, plus se joku joka on tilannut tämän blogilistalla ja jonka henkilöllisyyttä en vieläkään ole selvittänyt, mutta kiitoksia hänelle) ei silti ole huolen häivää, sillä Hunis 1:n päivitystahti on jo nyt niin harvaa, ettei uusi projekti sitä juuri pysty laskemaan. Blogien aihepiirit ovat sitä paitsi täysin erilaiset, Angstijournalismin käsitellessä loistokkaan itseironian keinoin allekirjoittaneen jokapäiväistä kohkausta, ja Hunis 1:n toimiessa jatkossakin tulevaisuuden suurmiehen pääasiallena äänenkantajana. Lyhyesti sanottuna: jos haluatte tietää, miksi yhteiskunta on syvältä, lukekaa Hunis 1:tä. Jos haluatte tietää miksi minä itse olen niin syvältä ettei sinne pääse edes kaivinkoneella, lukekaa Angstijournalismia. Sitä en tiedä, kumpaa sitten pidätte vähemmän huonona. Näiden kahden lisäksi kirjoittelen tosin vielä ihan vanhanaikaista paperipäiväkirjaakin, mutta sillä on luonnollisestikin vielä erillinen, äärimmäisen suppea lukijakuntansa, joten sillä ei kahden edellisen kanssa olekaan juuri yhtään mitään tekemistä.

Siitä, miksi päätin juuri vanhalla Livejournal-tunnuksellani alkaa kirjoitella, en ole ihan varma. Sain nimittäin jälleen huomata palvelun olevan hyvin syvältä - blogin ulkoasun muokkaaminen HTML:llä ei mitä ilmeisimmin ole mahdollista kuin hävyttömällä määrällä dollareita, ja moisesta scheißesta minä en maksaisi vaikka jenejä hiililaarillinen löytyisikin. Jonkinlainen mahdollisuus ympätä leiskalle oma stylesheet löytyi kyllä, toimivuutta en jaksanut kikkailla. Epävirallisen jämädesibelienkannattajan ulkonäöllä kun ei oikeastaan ole juuri väliä.

Ensimmäisessä postauksessa olleen söpöliinin kuvasta ei niin ikään kannata liiemmin välittää - ymppäsin sen sinne vain, koska saksan tunnilla saamani mykistävän inspiraation lopputulos vaati tulla nähdyksi. Mitään lukurajoituksia verkkopäivänketaleessa ei ole, eikä sellaisia tule, ne on ihan homoille. Ja ehkä niille, joilla on kavereita.

Homot ja armomurha

2007-09-17T18:43:00.001+03:00

Pitkästä aikaa kuuluu taas ihan iloisiakin uutisia joista blogata, tällä kertaa vieläpä maasta kalliista isiemme; Hesarin raportoinnin mukaan suomalaiset hyväksyvät nyt homot ja armomurhan. Itse jo kauan hinttien kärsimyksistään päästämistä kannattaneena toivotan tietenkin maanmiesteni tervehtyneet arvot enemmän kuin tervetulleiksi.

Homot eivät ole ihmisiä. On hyvä, että sentään maan ykköspäivälehti ja johtavat älyköt yliopistoissa sentäs pitävät sen mielessään vielä tänä ns. "suvaitsevuuden" tärvelemänäkin aikakautena. Uutisoinnissa täytyy selkeästi erotella toisistaan homo sapiens ja homo perverticus. Kiitettävän usein saa lukea lehdestä jonkun kuuluisuuden henkilön tulleen kaapista ulos, mikä on aivan oikein ja ihan ymmärrettävää, uutisoitaisiinhan siitäkin jos Matti Vanhanen astuisi ulos häkistään ja kertoisi olevansa paviaani. Lipposen tapauksessa se ei välttämättä olisi uutinen. Ihmisten välinen tasa-arvo on hieno asia. Ihmisten välinen. Emme me ihmisoikeuksia apinoillekaan anna.

Tämän tosiseikan tietysti tunnustavat käytännössä kaikki, naureskelevat ajatuksellekin, mutta jostain kumman syystä moni ei tajua asian olevan ihan sama homojen kohdalla. Tunnutaan pitävän ihan ookoona sitä, että lapsen äidillä roikkuu pussillinen rytmisoittimia jalkovälissä. Kaikeksi onneksi monet homot sentään itse tajuavat oman paikkansa ihmislajista erillisenä, julistavatkin sitä kaikenlaisissa kulkueissa ja kertovat vieläpä olevansa asiasta ylpeitä. On ollut puhetta erillisten jumalanpalvelustenkin järjestämisestä homoille. Kannatan tietysti ideaa, onhan selvää, että kirkollisten menojen selkeän seksuaalisuuteen painottumisen vuoksi erilaiset ainekset on tietenkin eroteltava toisistaan tässäkin asiassa.

Naurettava ajatuskin, että voitaisiin antaa homojen ihan vain sulautua yhteiskuntaan siinä missä meidän ihmistenkin. Makuuhuoneiden sisällä tapahtuvat asiat on tärkeää tuoda julkisuuteen, ja tiedotusvälineet tekevät tärkeää työtään muistuttaessaan ihmisiä näistä elämän kosmisista totuuksista. Onneksi tällaisia lohdullisia uutisiakin kuulee vielä.

Viinapiruja seinille

2007-09-12T22:55:00.000+03:00

Turmiolan Tommi taas herää henkiin – tällä kertaa Internetin ihmemaassa ja bussipysäkkien kyljissä. Kun Raittiusliike ei aikoinaan saanut hommaa loppuun, Panimoliitto on ottanut tehtäväkseen haaskata vähän lisää rahaa jo kauan sitten hävityn asian puolesta metelöimiseen. Ainakin blogosfäärissä tosin nokkelimmat jo veikkailivatkin "Kännissä olet ääliö" -julistusta vain ovelasti kukkahattutädeiltä naamioiduksi mainoskampanjaksi, enkä ihmettelisi – siinä määrin säälittävä epäonnistuminen se ainakin valistusyrityksenä on.

"Kännissä olet ääliö", vai? No ei hitossa. Siksihän sitä ihmiset juovat – on siistiä olla ääliö. Perjantain kännitoilailuista riittää maanantaina koulussa kerrottavaa, ja maine kovana juomarina kasvaa, kunnes seuraavana perjantaina mennään taas, ehkä siinä välissäkin vähän. Jos joku jossain välissä hieman vatsaansa tyhjensikin, niin kukapa siitä välittää. Kova jätkä kun veti niin paljon.

Kampanjan suunnittelijalla tuntuu olevan sellainen hassu käsitys, että epäselvillä, dramaattisen tummilla videopätkillä raiskatuksi joutuvasta känniääliöstä saadaan kansakunnan moraali kuntoon, johan meille lapsesta asti opetetaan, että kasvatuksessa keppi toimii porkkanaa paremmin ja pelotella pitää niin paljon kuin voi. Valitettavasti vain kohdeyleisö tajuaa varsin hyvin edellä mainitun kaltaisten olevan – myönnettäköön, todellisia – marginaalitapauksia. Sanoma on sinänsä ihan hyvä, mutta täysin tehoton typerän kliseisyytensä vuoksi. Ja kun nyt kerran överiksi vedetään, eikö olisi sama vetää kunnolla? Oksennuksen tilalle auto-onnettomuus, verta ja suolenpätkiä. Ei sitäkään vakavasti otettaisi, muttei ehkä sentään naurettaisi.

Jos välttämättä halutaan kampanjoida, niin typerän pelottelun sijaan voimat kannattaisi kohdistaa selvänä pysyttelemisen puolustamiseen, "selvänäkin voit olla idiootti" tai "siistejä juttuja siiderittä" -tyylisten sloganeiden siivittämänä. Nyt kun ihmisten mielestä elämä loppuu promillejen pudotessa kymmenen alapuolelle.

(Teksti kirjoitettu äidinkielen lehtitekstikurssia varten ja sen takia kenties poikkeaa tyyliltään tähänastisesta, ja saattaa tasoltaankin olla vielä normaaliakin syvemmältä. Huvin vuoksi päätin kuitenkin laittaa tännekin.)

Marjurilla ampiaispesään

2007-09-02T13:39:00.000+03:00

Mä yleensä kiteytän elämänfilosofiani suurin piirtein lauseeseen "tehkää ihan mitä lystäätte niin kauan, kun siitä ei ole suuremmin haittaa muille", mikä on kai aika lailla ydinajatus libertarismin takana. Libertaariksi en kuitenkaan ihan tunnustaudu, minä kun esmes kannatan julkista terveydenhuoltoa.

Pointtina ei kuitenkaan puhua meikäläisen poliittisista uskomuksista, joten puhutaan sitten Muhammedista ja tyhmistä ruotsalaisista pilakuvapiirtäjistä. Äskeisen elämänkatsomuksellisen manifestin ja lukijoilla meikäläisestä luultavasti olevan käsityksen valossa kantani tämänkertaiseen asiaan saattaa tosin olla vähän outo.

Jaarittelut sikseen ja asiaan. Nythän puhutaan siis siitä, että joku valopää länsinaapurissamme jonkinlaisen taivaallisen inspiraation puuskassa piirsi pilakuvan profeetta Muhammedista, jolla on koiran pää. Hah-hah, kylläpä naurattaa, eikö nauratakin, heh-heh?

No ei naurata ainakaan iranilaisia. Tai pakistanilaisia. Tai minua - tähän kun voisi irkkaaja helposti huutaa "wanha!" Minä kun vähän muistelisin, että tämä jupakka käytiin läpi jo toissavuonna, eikä tässä nyt ole muutenkaan mitään järkeä.

Alun julistukseni mukaisesti olen jyrkästi sitä mieltä, että tämänkin kuvatuksen julkaisemiseen oli jälleen täysi oikeus ja se, että siitä hyvästä piirtäjälle satelee tappouhkauksia, osoittaa toki joidenkin ihmisten asenteissa olevan vähän paranneltavaa. Valtion ei pidä, eikä se saa, yrittääkään estää tällaisia julkaisuja, mitä näkemystä pääministeri Fredrik Reinfeldtkin puolusti ja kieltämättä osoitti samalla omaavansa reippaasti enemmän munaa kuin oma Mattimme sen edellisen pilakuvasotkun aikaan.

Mistään tästä ei nyt kuitenkaan ole johdettavissa, että tätä kekseliäisyyden riemuvoittoa olisi ikinä tarvinnut paperille painaa. Taiteilija Lars Vilks ei sanomansa mukaan tarkoittanut ärsyttää kuvallaan ketään tahi liioin tuottaa mielipahaa tai muutakaan sen sellaista. Eikä tietysti yhdelläkään niistä useista lehdistä, jotka tämän julkaisivat, onhan meillä Suomessakin se tapa, että kaikki Karkkilan sanomien pilakuvat julkaistaan ensin Iltalehdessä ja Ilta-sanomissa ja lopuksi vielä huomisaamun Hesarissa.

Journalistisen vapauden toteuttaminen ja tärkeistä asioista keskustelun herättäminen on ihan ookoo, turhanpäiväinen provosoiminen ainoastaan typerää. Tässä on kyse vain jälkimmäisestä, sillä aiheesta on jo keskusteltu ihan tarpeeksi räväkästi aiemmin. Muslimimaailmassa riittää kritisoitavaa ihmisoikeusrikkomuksista lehdistönvapauden rajoittamiseen ihan tarpeeksi ilman, että kenenkään viikingin tarvitsee erikseen alkaa ärsyttää. Ehkäpä tässä vaiheessa voitaisiin jo yrittää edetä ihan asialliseen keskusteluun.

Ja kun tiedetään tosiasiat, niin mikä järki kenenkään on alkaa kerjätä verta nenästään ja tappouhkauksia postiluukkuunsa, kun koko jupakalla ei kuitenkaan oikeasti saavuteta mitään? En minäkään tykkää siitä että ampiaiset pistää, mutten silti mene huvikseni sohimaan marjurilla niiden pesää vaikka siinä miten kivasti puolukoita ympärillä olisi. Tai siis en ainakaan mene enää.

Tässä ei ollut taas mitään järkeä

2007-08-24T00:15:00.000+03:00

"Onko tuossa nyt mitään järkeä", "mitä hyötyä siitä on", "ihan turhaa tollanen" - niin kuin rakkaalla lapsella on monta nimeä, voidaan sama idioottimaisuuskin ilmaista lukemattomin eri tavoin. Yksi asia, minkä suhteen minä huomaan usein eroavani monista, varsinkin vanhemmista ihmisistä, on se, että mietin jonkun asian pointtia pohtiessani enemmänkin onko siitä jollekulle iloa kuin sitä, onko siitä hyötyä.

Järjen ja rationaalisuuden ylikorostamisella on valitettavasti pitkät perinteet länsimaissa. Ensimmäisiä ja suurimpia idioottejahan tässä suhteessa valitettavasti oli Plato, jonka teksteihin töherretyt sivuhuomautukset kuuleman muodostavat länsimaisen filosofian. Jos kohta miehen ajatusten tärkeyttä jossain sivilisaatiomme perustusten joukossa ei voikaan kiistää, minua on aina vähän ihmetyttänyt Platon ja muiden filosofian suurten nimien käsitys ihmisestä.

Yleensä ratkaisevaksi erottavaksi tekijäksi ihmisten ja eläinten välillä mielletään kyky ajatella asioita rationaalisesti. Järjen tulee ohjata kaikkea ihmisen toimintaa, vaikka miten tahtoisi katse välillä lipsahtaa kadusta jalkakäytävälle. Vaistojen tai tunteiden mukaan toimiminen oli toogaan pukeutuvien joulupukkien mielestä eläinten tasolle laskeutumista.

Hirveetä scheißea. Minä näkisin asian juuri päinvastoin - erityisesti tunne-elämähän on nimenomaan ihmisten "oma juttu". Pörröisten metsässä asuvien ystäviemme toiminta taas ei ole mitään muuta kuin rationaalista, evoluutio kun on pitänyt huolen siitä, että kyseinen tapa toimia on vallitseviin olosuhteisiin nähden hyvä. Kovassa kilpailussa irrationaalisella toiminnalla ei pärjättäisi. Ehkä keltaisen lumen nuuhkimisen taustalla ei turhan monimutkaisi ajatteluprosesseja ole, mutta järkevyyteen perustuvaa toimintaa se silti on.

Ihmisillä sen sijaan on juurikin kyky tehdä asioita, joista ei ole hyötyä tai joissa jopa ei ole yhtään mitään järkeä. Kovin usealle eläimellisistä ystävistämme ei varmaankaan tulisi mieleen eliminoida omia perintötekijöitään, mitä valitettavasti ihmisten keskuudessa välillä tapahtuu ja japanilaisten keskuudessa vähän useammin. Itsemurhaamista en tietenkään suosittele, mutta ihmisyytensä toteuttamiseen hyödyttömillä asioilla voin kylläkin kannustaa.

Järki on tietenkin hyvä pitää hengissä. Ei esimerkiksi poliittisessa päätöksenteossa pidäkään sallia tunteiden tai intuition pohjalta toteutettavia älynväläyksiä, eikä välttämättä miljoonavelkaakaan kannata hankkia ihan vaan "kun nyt tuntui siltä". Maailmankatsomusta rakennettaessa on niin ikään hyvä käyttää myös omaa älliä sitten, kun Hunis 1 ja Raamattu on saatu läpi kahlattua. Mutta kun aletaan dissataan palloja heitteleviä retardeja tai salilla käyviä machoja syystä, että "siinä ei oo mitään" järkeä, kohkataan harhateille niin että männikkö paukkuu. Jos touhu on tekijänsä mielestä kivaa, sille on riittävän hyvä syy. Jos tekijä olettaa tuottavansa kivuutta sillä jollekin muulle, sekin käy. Ja jos hyvää syytä ei löydy, niin ei silläkään väliä, ainakaan jos kenellekään ei suuremmin haittaakaan aiheudu.

Jonkin asteen /b/tardina ja aloittelevana sissisurrealistina pidänkin itse kenties universumin siisteimpänä fiiliksenä elämystä, jota voi parhaiten kuvata ilmauksella "wtf" - kun jokin ympärillä tapahtuva asia yksinkertaisesti on kaiken järjen ja logiikan vastainen ja siten luultavasti ihan tajuttoman hauska. Ovesta kannattaakin yleensä aina lähteä ulos jo pelkästään sen satunnaisen wtf-elämyksen mahdollisuuden takia, ja kenties pyrkiä aiheuttamaan sellaisia itsekin. Se on ehkä vielä kivempaa.

Mitään järkeä ei ole myöskään filosofoida tällaisesta aiheesta enää puolenyön jälkeen arki-iltana, mutta mitäpä siitä.

Kiitos ja kumarrus

2007-08-20T22:11:00.001+03:00

Ostin "kesätöistä" ansaitsemillani rahoilla Wiin joskus kesäkuun loppupuolella. Ostosta suunnitellessani olin isoveljeltä lainannut erään pelin jo muutamaa viikkoa aikasemmin, enkä viitsinyt blogata asiasta ennen kuin sain kyseisen pelin tahkottua läpi.

Nyt, kun eilissäpäivänä sain lopultakin vimmatun tahkoomisen jälkeen pelattua pelin (juonellisesti) läpi, on pakko todeta, että Nintendon velhot tekivät sen taas: Twilight Princess on taatusti yksi parhaista pelaamistani peleistä ikinä. Satumaisen kauniista grafiikoista (nimenomaan kauniista - fotorealismilla mässäilyynhän pelissä ei sorruta, eikä sitä vaaraa Wiin raudalla olekaan) lienee hypetetty siinä määrin, ettei minun enää tarvitse, samoin esitetty aiheellista kritiikkiä pelin nostalgiahakuisesta, mutta kieltämättä auttamatta vanhanaikaisesta midimusiikista sekä ääninäyttelystä - siis sen puutteesta.

Keskitytään siis siihen, mikä pelistä itselleni jäi mieleen, eli pelin laajuuteen. Se on hämmästyttävä, monellakin tavalla. Pääasiassa tietenkin siinä mielessä, että useimpiin muihin pelaamiini peleihin verrattuna Twilight Princesissä on etsittävää ja piestävää käsittämättömän paljon. Pelille ilmoitettu 50 tunnin läpipeluuaika ei itselleni riittänyt, vaan arkkipahiksen lysähtäessä nurin viimeisen kerran mittari ruksutti jossain 56 tunnin kieppeillä. Paljon vähemmälläkin olisi selvinnyt, mutta kateissa olevien sydämenpalojen (joiden olinpaikkoja kaupungista löytyvä ennustajaeukko näyttää rakkaudesta kysyttäessä - nerokasta) metsästykseen, ötököiden keräilyyn ja sen sellaiseen sai helposti kulumaan aikaa vaikka miten. Twilight Princessin maailma on niin laaja, että itse löysin paljon hupia jo yksinkertaisesti siitäkin, että kävin vähän väliä rupattelemassa eri puolilla Hyrulea asustelevien hahmojen kanssa nähdäkseni, miten juoni etenee ja kuinka Linkin toimet vaikuttavat maailmaan. Tehkää sama perässä Doom3:n tai Half-Lifen kanssa.

Toisella tapaa TP onkin hämmästyttävä juuri siksi, miten harvinaista moinen vielä nykyäänkin on. Wii ei ole konsolina mikään omnipotentti superlaskukone muuten kuin varsin uniikin ohjaimensa perusteella. Numeronmurskaajana se on muihin konsoleihin ja varsinkin PC-rautaan verrattuna aika säälittävä rääpäle. Siitä huolimatta ruuduilla vilkkuu lähinnä aivottomia putkijuoksuja. Teknologia on kehittynyt huimasti niistä ajoista, kun vielä oli pelitaloja, jotka loivat maailmoja, mutta se törsätään turhanpäiväisiin kromipinnoitteisiin. Myönnettäköön toki, että esimerkiksi satunnaisiin helmiin kuuluvaan Oblivioniin en ole päässyt edes tutustumaan, ja Falloutkin tuntuu olevan vihdoin saamassa jatkoa. Harvinaisuuksia ne silti ovat.

Myönnettäköön myös, että Twilight Princesskin oli pelimaailmansa suhteen tavallaan pieni pettymys. Esimerkiksi Zelda: Majora's Mask, josta en ensimmäisellä pelikerralla niin kovasti pitänyt, miekkaili lopulta tiensä allekirjoittaneen sydämeen loistavilla sidequesteillaan. Ehkä vähän lyhyehkönkin pelin sisältö tuplaantui naamareita metsästellessä. Samalla tarina sai todella paljon lisää syvyyttä, kun yksittäisten asukkien kohtaloita pääsi seuraamaan ihan vierestä. Tätä jäin todella paljon kaipaamaan Twilight Princessin kohdalla, sillä moisia sivujuonia oli paljon vähemmän, eikä niissä riittänyt hupia läheskään samalla tavalla. Arkkujen metsästys ei välillä oikein jaksanut innostaa, kun melkein saattoi arvata, että hirveän vaivan palkkiona on korkeintaan läjä suhteellisen arvottomia jalokiviä.

Niin tai näin, on huvittavaa todeta, että oman huippupelien listani kärjen tuntumaan sijoittuisi nyt kolme saman pelisarjan peliä, ja the Legend of Zelda -sarja on täyttä rautaa vielä neljäntoista pelin jälkeenkin (joista suurinta osaa en valitettavasti ole koskaan pelannut.) Tämän jälkeen Ocarina of Timen pitää nörttimaailman ultimaattisena superlatiivina enää silkka nostalgia ja sen asema pioneerina. Twilight Princessiä on kuitenkin vaikea pitää huonompanakaan - se on kauniimpi, puhdasta pelattavaa on enemmän, ja vaikka tarina jättääkin toivomisen varaa, se on ehkä aavistuksen verran syvempi. Olisi kuitenkin ollut hienoa nähdä Majora's Maskin ja Ocarinan parhaita puolia yhdisteltävän paremmin. Niin tai näin, siinä vaiheessa kun teknologia saavuttaa sen vaiheen että minä voin hypätä loppuelämäkseni johonkin virtuaalimaailmaan pelkästään virittämällä piuhoja päähäni, toivon niitä olevan suunnittelemassa Shigeru Miyamoton ja Eiji Aonuman kaltaisia neroja.

Ennen kaikki oli paremmin

2007-08-08T04:06:00.000+03:00

sä oot lihonnut

Englantilainen muusikkolegenda ja homo, brittiläisen imperiumin komentaja sir Elton John julisti tässä päivänä eräänä, että hän ei tykkää internetistä. Sir Eltonin mielestä koko roska pitäisi sulkea, se kun kuulemma tappaa musiikin, vähän samaan tapaan kuin videokin tappoi sen surullisenkuuluisan radiotähden.

Sir Elton tietysti sinäänsä puhuu täyttä bullshittiä; jos ns. "hyvä musiikki" todella on henkitoreissaan, sen takana on taatusti ennemmin rahanahnet levyhtiöt kuin yhteenliitettyjen laskukoneiden muodostama verkko. Ajatus "internetin sulkemisesta viideksi vuodeksi" taas on tietysti täysin naurettava jo itsessään.

Sangen teknologisesti valveutuneena ja bittejä pyöritteleviin vempeleisiin aavistuksen verran keskimääräistä kaduntallaajaa enemmän perehtyneenä onkin ehkä vähän omituista, että tavallaan kuitenkin jaan Eltonin teknologiainhon. Yksi aihe, josta joidenkin pidempiaikaisten tuttujen kanssa tulee satunnaisesti puheltua, on esimerkiksi tietokonepelit, joihin eksponentiaalisesti kasvanut laskentakapasiteetti tai pullistuneet putket eivät ole tuoneet yhtään lisää hupia - kasvottomien jossain maailman toisella laidalla istuvien heppujen turpaan mättäminen ei yksinkertaisesti ole yhtä hauskaa kuin samalla tuolilla tungeksivan kanssa splitscreenillä räiskiminen. Ulko-oven kynnyskin tuntuu monilla olevan usean tuuman verran korkeampi. Vaikka on tietysti vähän vaikea sanoa, kuinka monta senttiä siitä on vain vuosien mukanaan tuomaa ihraa ja laiskuutta.

Itselleni tarkinkaan webbikamerakuva tai mikrofonirupattelu ei vain kuuna päivänä korvaa leppoisaa keskustelua teekupposen ääressä. Välillä tulee huvittuneina lueskeltua teknologiavelhojen kuolaisia kolumneja jostain uudesta hienosta härvelistä, joka mullistaa tiedonvälityksen, kolmedeegrafiikan ja varmaan parantaa siinä sivussa syövänkin - kaikenlaiset härvelit on toki hetken aikaa kivoa leluja, mutta tekevätkö ne kenenkään elelystä yhtään sen mukavampaa? Tuskin. Loppujen lopuksi moni väkkyrä hankitaan tarkoituksena pröystäillä tutuille, tai sillä pidetään yhteyttä ihmisiin. Ja siinä missä moni kehuu matkapuhelimen ja internetin lyhentäneen välimatkoja, minusta tuntuu joskus, että välimatkat voivat ehkä olla ihan hyvästä.

Mä varmaan synnyin vähän väärälle vuosikymmenelle, ehkä vuosisadallekin. 2000-luvun maailmassa tuntuu vain yksinkertaisesti olevan kaikki liian helppoa, ja silti kaikkia masentaa, kaikki stressaavat, vaikka kaikki sujuu nopeammin niin kenelläkään ei ole koskaan ollut niin hitonmoinen kiire kuin nykyään. Hehkutetaan pidentyneitä eliniänodotuksia sun muita, minä toisaalta en ikinä ole pitänyt pitkällistä hengissä pysymistä niin olennaisena kuin senkin ajan käyttämistä mielekkäästi.

Maailma alkaa niin sanotusti olla valmis, ja tuntuu välillä, että kaikki siisti on täällä oikeastaan jo tehty. Enää ei ole mantereita löydettävänä, tutkimattomia viidakoita samottavana, ja jos vuorelle kiipeämisestä haluaa oikeasti tehdä jotenkin kummallista, niin sinne pitää vääntää ilman villasukkia ja happinaamaria, muuten kun sinne on jo käpistellyt lukematon määrä läskimahaisia länsimaisia turisteja leppoisasti aamutohveleissaan, kun mukavat sherpat on kantaneet tavarat. On todella vaikeaa oikeasti tehdä jotain mainittavaa, mihin kukaan muu ei ole pystynyt tai tehdä jotain omaa juttuaan.

Ja vaikka tulevaisuus tuonee tullessaan vielä kaikenlaisia hienoja vimpaimia niin että minäkin jossain vaiheessa putoan kärryiltä, jokainen vähänkin välkympi tietää silti, että me ei ikinä lennellä avaruudessa valoa nopeammin niin kuin ne teki Star Warsissa, korkeintaan päästään asuttamaan jotain säälittävää jäistä kivimöykkyä johonkin Jupiterin kiertoradalle. Eikä silläkään ole niin kauheasti väliä kun tuo iso keltainen möllykkä tuolla taivaalla poksahtaa joskus, ja jos siitäkin selvitään niin ei se koko universumin kohtalo kauheasti sen lupaavampi ole. Alati kasvavan edistyksen lupauksetkin jäävät lopulta säälittävän rajallisiksi.

Tämä koko ajatusketju lähti käyntiin yhdestä varsin typerästä pikkuseikasta joka tuli vastaan tässä urvottaessa, enkä tarkoita sillä edes alussa mainittua sir Eltonin möläytystä. Mutta ei siitä sen enempää, kiva vain vaihteeksi katsella asiaa tältäkin kantilta - nyt voi taas palata irkkaamaan ja kuolaamaan hilavitkutin.comia.

Hikiset nörtit areenalla

2007-08-07T03:20:00.000+03:00

arto näyttää kristukselta

Pahoitteluni jälleen pitkästä blogaamattomuudesta, mutta mulla on oikeastaan ollut tässä viimeisen kuukauden ajan välillä jopa tekemistä, eikä useamman päivän urvotuskausia ole niin kovasti päässyt kertymään. Viikonloppuna aikaa haakasi nörttien kuudestoista kokoontuminen, johon allekirjoittanut osallistui nyt neljännen kerran. Mikäli joku haluaa nipottaa järjestysluvusta niin mainittakoon, että Winter on lamereille.

Assembly on jännä tapahtuma. Vaikka nörttifestarit toki alkavat jo nykyään olla varsin mainstreamia jokaisen kynnelle kykenevän kynäriklaanin ja haltiaheimon saapuessa paikalle eikä pippalot enää ole rumien parrakkaiden setien yksinoikeus, suhtautumiseen aina liittyy yleensä pientä irvailua; "mikä vitun järki ku voi pelata kotonaki", "haha, jotain hikisiä nörttejä areenalla viistuhatta lol".

Itsehän harrastin edellämianittua tietokoneella lorvailemista Assyjen aikaan harvinaislaatuisen vähän - johtuen lähinnä siitä, että en tullut raahanneeksi tietokonemessuille ollenkaan tietokonetta mukaan. Niin järkevältä kuin se kuulostaakin, niin tekeminen ei silti juurikaan loppunut kesken, ja tämänvuotinen taidetapahtuma oli kenties paras tähän mennessä, vielä jokseenkin hauskempi kuin edellinen kerta. Minä kun näen Assyt ennen kaikkea jossain määrin sosiaalisena tapahtumana, jossa voi morjestella muualta Suomesta tulevia irssituttuja (nykyään vähemmän) sekä tutustuilla uusiin (nykyään enemmän) ja yleensäkin vain touhuta kofeiinipöhnässä kaikenlaista älytöntä.

Älyttömiin asioihin kuului useankymmenen elefantin Norsumarssi, jossa olin viime vuonna yhdeksäntenä ja tänä vuonna kymmenentenä - ja molempina vuosina vieläpä saman hepun takana. Maininnan arvoinen oli myös kaveri, jonka älynväläys oli virittää käytävän viereen ruutu, jolla pyöri Girl Panty Scanner -niminen "softa", joka "skannasi" ohikulkevien tyttöjen alusasujen värin ja ilmoitti sen. Hepun kanssa vaihtelimme Jukan kera ajatuksia enemmänkin. Friikkien ideoiden nerokkuudesta voisin joskus blogata ihan erikseenkin.

Hauska ilmiö ovat muuten myös nämä statussymboleiksi Assyille raahattavat naarasoliot, joiden pääasiallinen funktio on kai olla hiljaa ja näyttää hyvältä. En liene ikinä nähnyt niin lyhyttä hametta kuin Hartwall Areenalla torstaina. Sitä, ettäkö hommassa jotain järkeä olisi, en menisi vannomaan, mutta tietenkin jos joku haluaa tulla esiteltäväksi ja katsomaan sivusta kun rumempi puolisko hakkaa kynäriä, niin eipä se tietystikään minun asiani ole.

Ai niin, ja mulle ei varmaankaan koskaan ennen ole kättelyjen yhteydessä sanottu, että "tämä on suuri kunnia". Siistiä. Palailemme astioille, ensi kerralla toivottavasti jonkun aiheenkin kera.

Bensakanisterilla kiistat ratkeavat

2007-07-13T02:00:00.000+03:00

mikä ihmeen lepakkoluola tuo on

"Mullehan ei mitkään vitun proletaarit kukkoile, perkele", tokaisi Turun kaupunginjohtaja istuksiessaan paikallisen rakennusyrityksen toimitusjohtajan kanssa oluttuopillisen ääressä kantapubissaan.

Eikä, perkele, kukkoilleetkaan: "kiistelty" puutalo paloi Turun keskustassa, tietää Iltalehtikin kertoa. Tässä tapauksessa "kiistelty" vaikuttaisi tarkoittavan, että talo on koettu historiallisesti arvokkaaksi ja suojelemisen arvoiseksi, eikä aikomusta raivata pytinki maan tasalle modernin betonikolossin tieltä ole nielty aivan mukisematta.

Jonkinlainen hassu taipumus "kiistellyillä" pytingeillä tuntuu yleensäkin olevan roihahtaa siinä vaiheessa, kun sikariportaan sukset on menneet ristiin ja molemmat maanneet ojan pohjalla korvat huurteessa muutaman vuoden. Onneksi sattuma auttaa usein päätöksentekijöitä viemään päätökseen suunnitelmansa, jotka eittämättä ovat kansan omaksi parhaaksi, vaikka raukat eivät ihan täysin tajuakaan miksi keskelle Helsinkiä pitäisi rakentaa reilulla sadalla miljoonalla eurolla paikka jossa voi kuunnella huonoa musiikkia. IRCQuotes muistaa vielä erään huvittavan yksityiskohdan taannoisen Siperian palamisen uutisoinnista. Senkin olivat muuten jotkut ryökäleen anarkistiraggarit vallanneet.

Hunis 1 ei tosin luonnollisestikaan ole julkaisuna mitenkään puolueellinen, vaan yksinkertaisesti toteuttaa pyhää tehtäväänsä paholaisen asianajajana, koska minun nähdäkseni virallisen totuuden pienimuotoinen kyseenalaistaminen on vain tervettä. Turun pytingin palosta on rehellisyyden nimissä sanottava, että uskoakseni häkkyrän joskus livenä nähneenä en kokenut tarpeelliseksi sitä maailmanperintölistalle ehdottamaan. Makasiinitkin paloivat loppujen lopuksi vahingossa, jos uskomme offikiaalia tiedotusta - ja miksemme uskoisi? - vaikka niiden polttajiksi tiedettiinkin jo liekkien vielä roihutessa ne sankaria leikkivät hupsuterroristit, joilta luulot vielä joskus otetaan pois.

Syvällisesti blogeista. Syvältä.

2007-07-11T02:52:00.000+03:00

klaava, niin me lähdetään kotiin. kruuna, niin me jäädään tänne metsään, elellään täällä seuraavat viisitoista vuotta jäniksiä syöden ja palataan risupartaisina ihmisten ilmoille ja saadaan kuulla, että äiskä haudattiin viikko sitten

"Haha, repesin tolle yhdelle.." ja "ihan paska, ei naurattanut yhtään" ovat tähän saakka olleet yleisimmät kommentit, joita olen kirjoittelustani saanut. On jo pidempään tehnyt mieli tokaista, vaan en ole jaksanut: jos tätä lukiessasi jompi kumpi, ennen kaikkea jälkimmäinen, mieleesi juolahtaa, niin hae honkkarista pätkä narua ja keksi sille käyttötarkoituksia. Kyseisenlainen kommentointi kertoo lähinnä blogin pointin menneen ohi ja on omalla tavallaan oikeastaan loukkaavaakin.

Mä olen ihan liian tylsä minkään huumorin vääntämiseen. Jos joku on blogista elämäänsä iloa saanut, se on tietysti tavallaan ihan hienoa. Toisella tavalla ei, koska se kertoo aika surkeasta elämästä. Niin tai näin, mä en yleensä pyri hauskuuteen, vaan kirjoitan asioista, jotka koen mielenkiintoisiksi. Tai tärkeiksi. Tai asioista jotka jotenkin koskettaa mua. Saatan minä kirjoittaa asioista jotka koen hauskoiksikin. Lyhykäisyydessään: minä kirjoitan, koska sattuu huvittamaan.

Tällä filosofialla jo hävyttömän kauan väännössä ollut blogiprojektini lopultakin muutama päivä sitten liittyi Blogilistalle ei kenties uuden, mutta ainakin uljaan nimen voimin. Osoitteessa se on kummitellut Blogger-inkarnaation alusta alkaen, ja nyt blogi on myös virallisesti nimeltään Hunis 1. Muut vaihtoehdot, kuten viime metreillä päähäni pälkähtäneen "Viimeisen sanan" hylkäsin liian mahtipontisina. "Hunis 1" ei nimenä vingu vakavastiotettavuutta poliittisena kommentaattorina tai kiinnostavuutta tieteellisenä julkaisuna, eipä edes väitä olevansa hauska. Se viittaa yksinkertaisesti siihen rakennelmaan, josta noin puolet tästä bittisaasteesta ilmoille tuprutellaan, ja sen alla on helppo jatkossakin kirjoittaa vähän mistä sattuu.

Mua täräytettiin vähän toista viikkoa sitten kysymyksellä, joka varmaan saisi aidon kovaksikeitetyn "kansalaisjournalistin" räjähtämään ylimieliseen naurunremakkaan: "Miksei sulla ole Livejournalia?" Siksi, että mä kirjoitan tänne - ja tänne kirjoitan osittain siksikin, että mun käsitykseni mukaan Livejournaliin kirjoitellaan lähinnä kun jätkäfrendin kanssa tulee bänät kolmetoistavuotissynttäreillä ja kirjastokortin kulma punertaa jo. Totuus kuitenkin on, että kysymyksessä olivat lähtökohdat hiukan vinksallaan, ja Livejournaliin kirjoittelu on käynyt mielessäkin.

Vaikka niin varsinainen aihepiiri kuin tietty tyylilajikin ovat Hunis 1:ltä ainakin tähän asti puuttuneet, kirjoittajan elämänmenoon ei ole suuremmin kajottu. Minä tavallaan miellän nettipäiväkirjan ja blogin eri asioiksi - ainakin omalla kohdallani. Blogissa päivittäisessä elämässä vastaan tulevista asioista saatetaan puhua, jos niistä voi poimia esille joitakin yksittäisiä mainittavia asioita. Tsiksibisnekset ja viikon tapahtumien kertaus kuuluvat nettipäiväkirjan puolelle.

Blogilistalle liittyminen vähentänee kirjoittamattomasta säännöstä poikkeamisten määrää entisestään, sillä se tuo Hunis 1:lle luultavasti ainakin kourallisen (uusia) lukijoita satunnaisten klikkausten takia. Merkityksettömiä sattumuksia ja hajanaisia hajatelmia varten perustinkin jo tilin sattumalta aiemmin päivällä vastaan tulleeseen Jaikuun. Se on kuitenkin mikroblogi, eikä siis sovellu järeämmän luokan tilityksille erityisen hyvin, joten varsinaisen nettipäiväkirjankin voisin vielä jossain välissä pitää pystyyn. Alun perin ajattelin Hunis 1:n sekoitukseksi päiväkirjaa ja kanavaa ajatusten julkituonnille, mutta juoni ei selvästikään ole toteutunut.

Tuntemattomat stalkkerit eivät tosin sinäänsä pelota. Live- ja Suurimmasta jormasta sun muista tutut "Friends Only" -lätkät ovat yleensä minusta tuntuneet vähän typeriltä. Minä koen sanottavani harvoin sellaiseksi, joka pitäisi kuiskutella salaa pimeässä. Jos asia on sen luontoista, ettei sitä voi julkisesti lausua, sitä ei minusta ole järkeä kirjoittaa nettiinkään. Kuitenkin on myönnettävä, että lukijakunnan rajaamisessa on pointtinsa. Yleisemmin kylläkin kai rajataan ulos se luokan ylimielinen idiootti, kuin kaveriporukka sisäpuolelle. Nettipäiväkirjan pidossa olisinkin lähinnä kiinnostuneempi pakottamaan tietyt ihmiset lukemaan juttuja, kuin estämään väkeä lukemasta niitä - oikeastaan se olisi siis tämän blogaamisen vastakohta, nyt kun en juurikaan välitä lukijoista. Moinen taas on jo huomattavasti vaikeampaa. Odotamme jännittyneinä ongelman ratkeamista.

Niin tosiaan, savon murre on aika ihkun kuuloista. Pikajunatkin ovat ehkä sittenkin InterCityjä mukavampia. Rämiseehän ne ryökäleesti, mutta ainakin niissä on jalka- ja tavaratilaa. Ja jos Moskova-niminen bändi koskaan saavuttaa maailmanmainetta, mun välinearvoani kuvaava käyrä hyppää kaavion ulkopuolelle kun voin järkätä vesikauhuisille fanitytöille tapaamisia idoliensa kanssa. Lainasin nimittäin Pasilaa fanittavalle bändin jäsenelle kännykkää.

Think of the children!

2007-07-09T14:24:00.000+03:00

mä olin oulussa keikalla ja siellä oli tällainen koskenkorva-niminen kaveri joka varasti kaikki tavarat

Suomessakin säädettiin noin puolisentoista vuotta sitten laki, jonka mukaan Internet-palveluntarjoajille tyrkytetään poliisin toimesta lista "lapsipornosivustoista", jotka nämä voivat sitten blokata ja estää päätymästä käyttäjiensä viattomille silmille. Tuolloin lain hieman kyseenalaisemmista käyttötavoista kirjoiteltiin blogosfäärissä ja uutissivustoilla paljonkin, ja näemmä käsittelin hyvin pikaisesti sitä itsekin tuolloisessa hajatelmapäiväkirjassani. Jokainen vähänkään aivotoimintaa omannut tajusi tietysti jo silloin, mitä jutusta seuraa. Viimeistään nyt sen pitäisi olla selviämässä hitaammillekin.

Ensimmäisen askeleen paremman Internetin rakentamisessa sekä nettikansan pelkojen toteuttamisessa tosin ehti nenämme edestä ottaa armas isoveljemme Ruotsi. Todettuaan, ettei torrent-sivusto Pirate Bayta saada kunniallisin keinoin alas - johtuen pääasiassa siitä, että sivuston kutale toimii täysin laillisesti - paikallinen miliisi vetäisi koppalakistaan lapsipornokortin. Varsin ymmärrettävistä syistä tapaus on herättänyt huomiota, varsinkin kun tapauksen taustoilta on alkanut paljastua kyseenalaisempiakin detaljeja.

Uusi uljas mahdollisuus Internetin sensurointiin (Ruotsissa lapsipornolistat tulivat käyttöön vasta pari kuukautta sitten) löysi siis saman tien väärinkäyttäjänsä. Kun maailman suurin piraattisivusto päätetään yht'äkkiä yllättäen julistaa lapsipornon levityskanavaksi ja sinne pääsy sen myötä estää, todellisia motiiveja voi kukin arvailla itsekseen.

Itse en rehellisesti sanottuna pysty käsittämään, miten nettisensuurin mahdollistava laki on kummassakaan mainituista Pohjoismaista edes voinut mennä läpi. Täydellisesti yli hilseen minulta menee itse asiassa yleensäkin se, että kukaan vähänkään järjissään oleva edes kannattaa sensuuria. Pirate Bayn ounasteltu blokkaaminen on päivänselvästi musiikki- ja leffateollisuuden sponsoroima veto, jopa poliittinen. Filtteröinnin käyttämistä poliittisiin ja henkilökohtaisiin tarkoituksiin väitetään tapahtuneen jo aikaisemminkin. Sananvapauden rajoittamisen ja sensuurin tielle lähteminen vie aina kaltevalle pinnalle, jolta on mahdoton päästä pois, jos heti alkuun ei ponnistella tarpeeksi. Harppaus piraattisaitin estämisestä oppositiopuolueen pyyhkimiseen ruuduilta on tietysti pitkä, mutta lopulta vain rajallinen määrä hiirenaskelia.

Minä en ole erityisen vankka rajoittamattoman tiedostojen kopioinnin kannattaja. Hyvin kriittinen ylhäältä tulleiden rajoitusten suhteen kylläkin. Tämä on taas yksi niistä vaiheista, joissa kansan sankempienkin massojen pitäisi ymmärtää tosiseikat, vaikka Internet, jota liki jokainen tällä maailmansuunnalla kutakuinkin päivittäin nykyään käyttää, niin jotenkin kovin etäinen ihmisille tuntuu olevankin.

Valitettavasti pyhää oikeuttaan ladata uusimmat leffat ilmaiseksi puolustavat kersat tekevät jälleen itsestään pellejä ja siinä sivussa kaikkensa kääntääkseen kansan mielipiteen itseään vastaan. Sehän heillä on tapana.

Homot on sairasta väkeä

2007-07-02T02:33:00.000+03:00

"onko teillä jotain sellasta sarjista jossa on apinan kuva?"

Huhhahhei, ei ole tämä tahti päässyt näin kesällä päätä huimaamaan kyllä vieläkään. Kesäkuussa vain yksi blogitus, tähänastinen surkeusennätys oli se. Toivomme parempaa heinäkuuta, mutta saapas nähdä. Viimesin oli kuulemma huono. Harmi.

Oli itse asiassa tarkoitus saada tässä viikonlopun aikana jotain aikaiseksi, mutta se nyt sitten jäi, kun perjantai- ja lauantai menivät lähinnä Tuskan porteilla kärvistellessä (ja se, mikä ei, wiillellessä) ja sunnuntai, jolloin en alun perin ajatellut jaksaa mitään, sitten jossain Alppipuistossa ihmetellessä. Joten sepä siitä.

Joo mutta, vanha tuttu Suomi Jeesukselle -bussi tuli siis jälleen kerran vastaan ja sain heiltä varsin valaistavaa luettavaa homoista. Muuta en jaksa oikeastaan nytkään raapustaa, mutta tämä sarjis oli niin viehättävä, että päätin skannailla sen teitäkin varten, siltä varalta että lukijoissa sattuu vaikkapa homo-tv-ohjelmien uhreiksi joutuneita olemaan. Olkaapa oikein hyviä, Tuomittu kaupunki! Innostuessani saatan tarjota tästä teille myöhemmin paremmin skannatun version.

"- Loot, anna meille ne miehet! Me raiskaamme heidät!"
"- Veljet, tämä ei ole oikein! Ottakaa minun tyttäreni, neitsyet, heidän sijastaan!"
..täh?

Vuonna 2006 hukkuneita oli 7, tieliikenteessä kuolleita 2 ja muut onnettomuudet vaativat 5 uhria

2007-06-23T01:58:00.000+03:00

"mulla on muuten ollut samanlainen paita yöpaitana"

Tervehdys jälleen, rakkaat lukijaihmiseni! Pitkällisen hiljaisuuden jälkeen otin jälleen itseäni niskasta kiinni ja raapustin pienen avautumisen kokoon. Sinäänsä näin kesälomalla ei ole ollut suoranaisesti pulaa sen enempää aiheista kuin ajastakaan, mutta jotenkin innostus ja energia kirjoittamistouhuun on ollut vähän kateissa, ja niinpä tässä onkin nyt sitten missattu niin koulun päättymisen hehkuttamiset kuin rokkikonsertit ja kaikki muukin mahdollinen. Ah ja voih.

Jälleen kerran on juhannuskin, keskikesän jalo juhla, jota perisuomalaiseen tapaan täytyisi juhlistaa juomalla pullo viinaa ja lähtemällä järvelle. Valitettavastihan järvet ovat enimmäkseen pohjoisemmassa, joten suurin osa joutuu tyytymään juomaan viinaa niin paljon kuin maksa jaksaa, ja kun ei enää jaksa, juomaan lisää viinaa. Allekirjoittaneella meni tosin siltä osin taas vähän hillitymmissä merkeissä - itsehän kävin Linnanmäellä hakkaamassa erän tanssipeliä ja hyörin ympäri Helsinkiä ja Tikkurilaa joidenkin ihan mielenkiintoisten heppujen kanssa. Kun kaikki muut urvelot päättivät reissata johonkin muualla Suomeen tai kokonaan naapurimaahan, niin tämäkin retki osoittautui sitten oikeastaan ihan mielenkiintoiseksi. Kuolemantapauksia en saanut todistaa, joskin muutaman väsähtäneen sankarin kohdalla täytyi pysähtyä kyselemään vointia - "ootte reiluja jätkiä" - mutta henki pihisi vielä kaikissa. Hieno juttu, sitten odottelemme innolla Jussiveikkauksen ratkeamista. Raumalla vissiin meni jo kolme tähän mennessä ja raiskattiin kaksi.

Vaikka samapa tuo sinäänsä selviääkö tästä jussista vai ei, kohta tulee noutaja kuulemma kumminkin. Eta Carinae, paikallinen ns. "helvetin iso" tähti (100-150 kertaa Auringon kokoinen massaltaan) on kuulemma lopultakin poksahtamassa - ja mikäs sen upeampaa! Auringon räjähtämistä jotkut huru-ukot povasivat jo vuodelle 2006 ja uudestaan vuodelle 2010 myös, mutta sen sortin katastrofi taitaa jäädä vain märäksi päiväuneksi, mutta Eta Carinaen suhteen on vähän toivoa. Vaikka pallero onkin aika kaukana - 7500 valovuoden päässä, eli noin galaksin mittakaavassa kylläkin lähempänä kuin naapurisi nenänkarvat arkisemmalla mittapuulla - niin passelisti sattuessa se voisi poksahtaessaan läjäyttää Maapalloa kohti gammasädepurkauksen joka repisi meikäläiset atomeiksi. Sääli, että vaikka tähtönen päättäisikin pamahtaa tässä piakkoin, niin asennoitumisestaan johtuen se luultavasti ampuu säteensä huti meistä. Se siitä, koskaan ei mikään siisti juttu osu omalle kohdalle. Niin ja, periaatteessahan tähti saattoi vaikka mäjähtääkin jo seitsemisen vuosituhatta sitten - hiiteen suhteellinen aika, se on ihan mälsä käsite eikä kukaan kuitenkaan ajattele asioista silleensä - ja tässä vain odotellaan kuulumisia. Peukut pystyyn siis.

Yksi tälle kesälle etukäteen suunnitelluista ohjelmanumeroista tuli toteutettua viime viikonloppuna - patikkaretki Helvetinjärven kansallispuistoon siis. Lähdin siis reissuun viikko sitten perjantai-iltana lähestulkoon hetimiten kun selvisin Tilusta uusia ykkösiä tutoroimasta ja sinkosin junalla Tampereelle, jossa velimies nappasi kyytiin ja huristelimme Helvetinjärvelle. Ensimmäinen yö vietettiin teltassa leiripaikalla muutaman sadan metrin päässä autolta, kun sinne saavuimme vasta yömyöhällä. Siellä oli joku mulkeroporukka grillaamassa joka piti hävytöntä meteliä kaiketi ainakin yhteen asti yöllä, ja makuupussissa jäätyi varpaat, mutta muuten jees.

Seuraavana päivänä sitten tepasteltiin rinkat selässä selkä vääränä reilut viitisen kilometriä kansallispuiston suurintä nähtävyyttä ihmettelemään. Kyseessähän on Helvetinkolu, komea luonnonmuodostelma, jonkin sortin repeämä kalliossa joka kaiketi on syvimmässä kohdassaan toistakymmentä metriä syvä, ja siitä syystä sen on varmaan joku maalaisukko aikoinaan ajatellut olevan jonkin sortin Helvetin sisäänkäynti tahi muuta vastaavaa ja nimennyt noin. Kuvien perusteella muodostelman olisi tosin voinut kuvitella olevan hieman erityyppinen ja ehkä vieläkin komiampi, mutta tällaisenaankin kyseessä oli aika vaikuttava tekele Luontoäidiltä.

Sieltä saapastelimme vielä samana päivänä muutaman kilometrin takaisin matkan varrella olleelle toiselle leiripaikalle, ja kun paikat olivat jo näinkin suht. vähäisestä - joskin melko vaativassa maastossa - kävelemisestä kokemattomilla retkeilijöillä melko väsähtäneitä, totesimme että lähdemme seuraavana aamuna siis pois. Nuotiopaikalla oli turkulainen homopariskunta, kuulemma. Aamulla pois ja takki hävisi johonkin metsään. Hyvä reissu, lähtekää metsään: yllättymistä en ehkä itse menisi takaamaan, mutta muutaman päivän rauhoittuminen intter webistä, telkkarista, ihmisistä sun muista typeryyksistä on perin rentouttavaa. Radiostakin tulee oikeasti paljon parempaa ja nokkelampaa ohjelmaa kuin telkkarista.

Kiitos ja kuulemiin, toivottavasti ei ihan toiseksi kuukaudeksi tällä kertaa.

Maailman laidalta löytyy jatko-osa

2007-05-27T22:46:00.000+03:00

"miksi sä muuten päätit hakea tutoriksi"
"meinaako toi että mun ei ois kuulunut hakee"
"no sä et näytä sellaselta"

Heippa ihmiset, kävin lauantaina elävissä kuvissa. Pitkästä aikaa: viimeisin kerta oli kai tammikuussa ja leffana Vares 2. Tällä kertaa vuorossa oli merirosvotrilogian viimeinen (tai kaiketikin oikeammin piraattitetralogian kolmas) osa, eli Karibianmeren merirosvot: Maailman lopussa. Kuulostaa muuten heti paljon tyhmemmältä. Okei, jos kääntäisin sanan "End" oikein niin kuulostaisi jo vähän paremmalta, mutta siksi en sitä tee.

Sopii toivoa, että eräs korsossa opiskeleva tyttönen ei nyt sitten tätä lue, muussa tapauksessa allekirjoittanut illastanee pian kolmensadan spartalaisen kanssa. (Tuli muuten melkeistään tehtyä pöytävaraus jo eilissäpäivänä, mutta selvisin siitä tilanteesta sitten kuitenkin hengissä, onnekseni tai epäonneksenne.) Yhtä kaikki: mää en oikein tykännyt. Sääli sinäänsä, pidin nimittäin siitä ensimmäisestä osasta ihan oikeasti, pitkälti siksi, että merirosvot on 1) siistejä ja 2) cool, ja lisäksi koska leffa perustui erääseen Disneylandin härveliin, johon myös loistavaakin mahtavampi Monkey Island -pelisarja perustuu, joten rainalla ja pelisarjalla saattoi bongata yhtäläisyyksiäkin, mikä oli hupaisaa. Kakkososa oli jo sitten hieman mälsempi ruvetessaan menemään vähän överiksi, ja tämä kolmas.. plääh.

Tämä kolmosleffa vieläpä alkoi yhdellä vaikuttavimmista pätkistä, mitä minä muistan nähneeni. Kun hirttolavalle astunut kymmenvuotias pikkupoika alkoi laulaa ja loput sadat teloitettavaksi marssivat yhtyivät musisointiin, kohtaukseen on vaikea vääntää mitään tunnelman kevennystä, eikä sellaista onneksi edes yritetty. Valitettavasti tästä sitten mentiinkin oikeastaan alaspäin. Myöhemmin näitä kevennyksiä sitten tuli - enimmäkseen huonoja, ja noteerattakoon, että niiden katsomon takana istuvien pikkupenskojen räkätyksen kuuleminen ei muun yleisön hieman hiljaisemman naurunremakan ylitse ei tuottanut juuri ongelmia. Jälleen kerran siis yritettiin tasapainoilla komedian ja mahtipontisen, vakavahenkisen seikkailun välillä, ja paremminkin olisi voitu onnistua.

Tai siis, ei ne yksittäiset kevennykset sinäänsä häirinneet. Kyllä ne sopi ja olivat jopa jokseenkin hauskoja. Yleinen tunnelma leffassa vaan oli jotenkin epäonnistunut. Keskeisten hahmojen elämällä ja kuolemalla leikkiminen on kuitenkin yksi jämerimmistä tehokeinoista, mitä leffasta voi löytyä, joten minusta sellainen kannattaisi hoitaa asiaankuuluvalla tyylikkyydellä. Joten jos hahmojen tärkeä missio on lähteä hakemaan kaveri kotiin Spartan sankareiden illanistujaisista, niin miksi hitossa se pitää tehdä noin mahdollisimman typerällä tavalla. Ärrärr. Koko raina oli muutenkin jo niin pahasti enemmän fantasiatoilailua kuin merirosvoilua, ei olisi tarvittu enää kuin kaljupäinen piraattisetä hokemaan "Mhy prhecioussshhh..." rommipullo kourassaan. Eikä minulla mitään fantasiaa vastaan ole, mutta kun minä haluaisin nähdä merirosvoja kun ne on siistejä ja pitää ne mörrimöykyt omissa stooreissaan. Ehkä kuvaavaa oli, että kun itse jämähdin epäuskoisena töllöttämään jotain järjetöntä meren jumalattarista ölisevää voodoopimua, niin samaan aikaan vieressä istuva kaveri kiteyttää ajatukseni sanoihin "ihme shittiä". Ja siis, mikä hiton kiinalainen merirosvokapteenitar, ärrrrr.

Mutmutjoo. Ei se siis sinäänsä huono ollut, hyvin paha esimerkki vain taas siitä klassisesta tapauksesta, kun tarina voitaisiin viedä kunniakkaasti ja loistokkaasti päätökseen, mutta sitä ei tehdä. Johnny Depp oli taas ihan nasta Varpusmiehenä, eikä onneksi niin pahasti ylikäytetty kuin olisi voinut olla, ja Legolasia ei onneksi näkynyt ihan hirveästi. Pahis oli oikeasti aika vaikuttava, koska loppujen lopuksi oli huomattavasti tyylikkäämpää, että arkkipahiksena oli Cutler Beckettin tapainen sielunsa myynyt bisnesmies aiempien mörököllien sijaan. Hienoa jälkeä raina oli silmille ja korvillekin, ja vaikka juonta on kuulemma väitetty sekavaksi, niin kyllä minä mielestäni perässä pysyin. Kyllä tämä sen kolme tai neljä tähteä saisi jos voisin niitä johonkin lehteen pärstäni viereen tunkea, mutta en minä vaan älyä miksi siihen pitäisi tyytyä kun ne viisikin olisi ihan hyvin voinut ottaa.

Ja näin historiafriikin nipotuksena: mitä ihmettä Itä-Intian kauppakomppania teki Karibianmerellä? Okei, olihan se tietysti aikanaan vaikutusvallaltaan monen valtion yläpuolella ja siten noista tuon ajan puljuista varmaankin tunnetuin, mutta kun niitä Karibianmeren saaria nyt ruukataan sanoa LÄNSI-Intiaksi. Vaikkei sillä nyt mitään väliä ole, niin eikö ne faktat voisi pistää kuntoon vaikka ihan meidän kyynisten idioottien riemuksi? Noh, parempi tuuri ensi kerralla. Minä kun olin näkevinäni jatko-osan nimen siinä rainan loppupuolella.

Tusinahupia tenaville

2007-05-22T22:14:00.000+03:00

"miks mun kynässä lukee viagra"

Ei hitto, näin jäistä päivää ei ole taas ollutkaan aikoihin. Tai no okei, viime perjantai oli kyllä kanssa aika tosi jäinen, mutta tää oli eri tavalla jäinen. Pitäisi kai ihan suosiolla aina tajuta, että jos ei tule nukuttua, niin sitten pitäisi vaan vetää sitä kofeiinia kuin pultsari tuulilasinpesunestettä, mutta niinhän sitä tuli taas tänäänkin yritettyä pärjätä yhdellä Teholla ja yhdellä sadan milligramman satsilla. Noh, hereillä pysyttiin, mutta oli kyllä taas ihan pihalla kaikesta. No ei voi mitään.

Ei mulla oikeastaan mitään asiaa ole, mutta voisin avautua silti. Kävelin nimittäin tuossa.. eilissäpäivänäköhän se nyt oli, niinniin kävelin erään tuossa lähistöllä olevan leikkipuiston läpi, joka uusittiin joskus vuosi sitten tai niihin aikoihin. Muutaman päivän sitä ennen kävelin yhden uuden pienemmän leikkialueen läpi, ja aika usein kävelen tuolla keskellä Päiväkumpua kolmannen läpi. Ja tiedättekö mitä? Ne kaikki näyttää ihan samalta, ja se on aika syvältä.

Oikeasti, jos minä olisi lapsi nykyaikana niin en hitossa minä suostuisi edes leikkimään tuollaisissa tylsissä, latteissa liukuhihnapuistoissa. Kaikissa samoista kirjavista palikoista väännettyjä tylsiä häkkyröitä. Missä ne sellaiset kekseliäät ja tunnelmalliset puistot on, jollaisia oli ennen? Siis sellaiset, jotka oikeasti tehtiin aina huolella, puisto kerrallaan, ja niihin laitettiin vähän suunnitteluakin. Niissä näkyi sentään jonkinlainen ammattitaito ja se, että homma otettiin vakavasti ja oikeasti haluttiin tehdä kersoille jotain viihdykettä. Näistä nykyisistä tulee mieleen, että ovat jotkut polvenkorkuiset taiwanilaiset ("Made for children, by the children") vääntää sarjatuotantona palikoita joista tehdään liukumäkiä McDonald'siin ja ylijääneet sekundakappaleet postitetaan Vantaalle jossa valtuuston jäsenet istuu kokouksessa, vetää kahvia, ehdottaa että vedetään lisää kahvia ja kun kahvi loppuu niin päätetään vääntää taas yksi tusinaparkki kun ei jakseta oikeasti kiinnittää huomiota mihinkään viihtyisyyteen, ja sitten päätetään vetää lisää kahvia.

Ei sillä että asialla todellisuudessa mulle mitään väliä olisi, mutta on tällanen silti aika naurettavaa pelleilyä.

Aijoo, ja miksi ihmeessä meidän koululla ei ole yhtään viherkasveja? Siellä on yksi kuivuneista risuista tehty mikälie kiedottuna kaiteen ympäri ja sidottuna siihen naruilla. "Jee."

My life for Aiur!

2007-05-20T00:19:00.000+03:00

"mitä mieltä sä oot shemaleista"

Mä oon ihan pehmo nykyään. Tässä taas perjantaina huomasin jättäväni piikittelyn ja pään aukomisen sikseen vaikka mulle oltiin varsin kyrsiinnyttäviä, ihan vaan kun päätin ottaa muita asioita huomioon. Pläh. En minä ennenkään siitä välittänyt, onko ihmiset angstisia jostain vai eivät, kun näpäyttelin jutuista takaisin. Noh, ehkä se on ihan hyvä näin. Ja korvasin senkin kuitenkin sitten iltapäivällä viilaamalla linssiin jotain mattimyöhäisiä.

Eniveis, ihan hieno meininki edelleen! Olin viime keskiviikkona yhdeksään asti koululla editoimassa lehtijuttuja ja popsiskelin sapuskaksi kanssa äidinkielen opettajan kustantamia pitsoja. Perjantaina yliaikaa kertyi vain suurin piirtein tunnin verran. Ensi vuonna oon siihen päälle vielä tutorikin, joten yliaikatunteja kertynee sitten yhä enemmän. Ja jos minut nyt satutaan yhdystutorin touhuun hakemaan aivopestyä (ja mikäli siinä tapauksessa sitten sattuisi sellaiseksi pääsemään), niin yhä lisää. Mutta se hyvä puoli tässä on, että Tilukin alkaa pikkuhiljaa tuntua vähän kotoisammalta paikalta. Siin niinkun, sen sijaan, että tässä nyt on tähän asti ajatellut olevansa lukiolainen, niin vähitellen alkaa tuntea jo olevansa ihan tilulainenkin. Which is nice. Nythän tämä vuosi on tietysti jo ihan lopussa, mutta ehkä tästä on hyvä jatkaa syksyllä. Päiväkumpu ja Koivukylä - varsinkin, kun niihin ei itse mitenkään haettu - oli aina vähän sellaisia paikkoja, että niissä vain oltiin. Eivät ikinä tuntuneet oikein millään tavalla omalta paikalta.

Typerät horinat sikseen, elämme nimittäin koko ihmiskunnan kannalta hienoa aikaa. Sitten Wiin julkaisua edeltävän hypetyksen en olekaan tekniikan, ja varsinkaan pelaamisen, maailmasta juuri kertonut - pitkälti jo siitäkin syystä, ettei se kiinnosta ketään, eikä varsinkaan minua tai niitä, jotka tätä lukevat. Nyt kuitenkin pitkästä aikaa jysähti silläkin rintamalla siinä määrin, että Tsar-Bomba tuntuu purkkapallon poksahdukselta.

Tavallaan tätä osattiin jo odottaa siitä asti, kun Blizzard joskus viime kuussa ilmoitti tekevänsä "ison julkistuksen" Blizzard Worldwide Invitationalissa, mutta sitten toisaaalta ei kuitenkaan ihan uskallettu toivoa. Oli miten oli, historian paras reaaliaikanaksuttelu - WarCraft III ainoana saattaa olla siinä rinnalla - saa kymmenen vuoden odotuksen jälkeen jatkoa, kun StarCraft II tulee lopultakin. Ihan oikeasti.

Muiden loistavuuksien, kuten Marion, Doomin, Worms 2:n, Grand Theft Auton (alkuperäisen, 2D:n) Jedi Knightin, Need for Speedin, Command & Conquerin (joka ei oikeasti ollut ihan niin loistava) ja Ocarina of Timen (joka minun kohdallani tosin on jo uudempi tapaus), ohella StaCraft on yksi niistä peleistä, joita minä taoin joskus pienenä penskana silloin, kun olisi kannattanut olla ulkona hyppimässä metsässä, ja satunnaisesti pelailen edelleen, joten tarinan jatkuminen StarCraft II:ssa on luonnollisesti erittäin tervetullut uutinen.

Perusmeininki näyttää olevan samaa kuin ennenkin, mutta oletettavasti joillakin hienovaraisilla uudistuksilla (Blizzardin ollessa pelitalo, jolta minäkin, vielä World of WarCraftin typeryyden jälkeenkin, jaksan odottaa järkähtämätöntä laatua yhä edelleen), komealla kromikuorrutuksella ja uusilla härveleillä. Härveleistä puheen ollen, ne saivatkin semiscifinörtin pyörimään riemastuneesti tuolinsa pohjalla - mikä oikeasti muka on siistimpää, kuin kaupungin kokoinen leijuva tähtialuksen jättiläinen, jolla on käytössään järjetöntä tuhoa kylvävä tuomiopäivän ase nimeltään Planet Cracker? (Planet Crackerin varmaan scifisuomentajat kääntäisivät "Maailmanrepijäksi" tai johonkin siihen suuntaan, mikä, btw, kuulostaa aika siistiltä.) Protosseihin jo alkuperäisen StarCraftin aikaan ihastuneena odotan innolla, että pääsen listimään satojen sarvekkaiden örrimöykkyjen laumoja hillittömillä superaseilla. Arrrr!

Sellaista tällä kertaa, välillä on kivaa olla pelifriikki. :> Jatkoa odotellessanne voitte ehdottaa mulle tekemistä kesäksi, ainakin te, jotka olette galtsuun rekisteröityneinä. Jos ette ole, niin voitte ehdottaa tännekin.

Heppa täydessä ravissa on kaikkein raainta voimaa

2007-05-12T01:12:00.000+03:00

"söpöt hiukset!"
"haista paska"

Heippa taas, stalkkerit. On tässä viime aikoina ollut monasti aikomuksena ryhtyä kirjoittamaan taas jonkinsortin blogimerkintää (muutama sananvapauteen liittyvä aihe olisi ollut, samaten muuan patsaskiistasta jotain), mutta tavallaan en ole oikeastaan edes ehtinyt - koulua varten on nimittäin pitänyt kirjoittaa hirveästi kaikenlaista. Nytpä nuo eivät ole enää edes ajankohtaisia, joten ehkei niistä kannata kauheasti.

Tänään oli kuitenkin kiva päivä. Hyvään päiväänhän minun määrittelemänäni kuuluu yleensä mm:
- Aurinkoa ja lämmintä
- Henkisiltä lahjoiltaan itseni rinnalla kalpenevien verbaalista dominointia
- Kaikenlaisten asioiden häsellystä, joiden toteaa pian näyttävän varsin tyhmältä
- Merirosvopuhetta
- Helsinki
- Erikoisia sattumia

Voisin tosin avautua eräänkin immeisen käyttäytymisestä, mutta en kyllä taida jaksaa. Varsin pikkujuttu. Sen sijaan voisin vähän ihmetellä näitä Helsingin viisuhulinoita. Tämä suuresti kehuttu Helsinki Party kun tuntui - ainakin kun itse Helsinkiin joskus seitsemän aikoihin saavuin - tarkoittavan lähinnä sitä, että joka puolella pääkaupunkiamme kaikui joko kotimaisia iskelmiä tai kansanmusiikkia. Öö, jee? Tätä oli höystetty mm. afrikkalaisella Teräsmiehellä ja kiinalaisilla lohikäärmeillä. Näin ollen päädyin loppujen lopuksi tuottamaan itse ohjelmaa Espalle joidenkin hippityttöjen kanssa. Jongleeraus on kivaa ja saimme fanejakin.

Kaiken kaikkiaan tykkään nyt tästä, kun alkaa taas olla kesä. Rupesin tossa mietiskelemään, että jos katsoo taaksepäin, ni mä olin ehkä ainakin siihenastisen taaperrukseni henkisellä huipulla - as in, mulla oli itsetunto korkeimmalla, eniten motivaatiota tehdä asioita ja yleensäkin vain pirtein olo - joskus ysiluokan loppupuolella ja ehkä siinä kesällä. Siitä jotenkin mentiin taas tasapaksun turaamisen ja tylsäämisen myötä ensimmäisen lukiovuoden ajan lievää alamäkeä, mutta nyt alkaa taas pikkuhiljaa olla sellainen olo että jaksaa vähän kiinnostaakin asiat, mitä nyt vieläkin välillä tulee varsinkin koulussa se fiilis että homma kiertää kehää. Mitä ilmeisimmin mä sitten kärsin tästä ns. kaamosmasennuksesta. Nyt kun on taas valoisaa ja lämmintä ja viitsii lähteä vaikka pihallekin hyörimään ilman mitään sen kummempaa syytä, näkee ja tulee tehtyä paljon enemmän asioita.

Niinpä niin, sitten voisi taas ehkä koettaa kirjoittaa jotain hyödyllisempääkin. Mun pitäisi esimerkiksi tehdä stoori Korsosta. Toisaalta tykkään siitäkin, että on jonkinsorttisia deadlineja ja tietty "pakko" saada hommat hoidetuksi - edes jonkinlainen vastuuntunne on välillä hyvästä. Valitettavasti se myös tarkoittaa sitä, että tarttisi vähän tehdä työtä projektien eteen. Noh, eiköhän se tästä.

Joo tuota, ei mulla muuta kai tässä tänään, kunhan annoin taas vähän tajunnan virrata. Palataanhan asiaan kun on enemmän oikeaa inspistä ja yhteiskunnallisia epäkohtia, joista avautua. Momooi.

Den glider in

2007-05-03T23:44:00.000+03:00

"haa lävistän sinut valomiekallani"

Heleijaa taas kaikille. Nyt on palattu arkeen jälleen yhden lomailun jälkeen, joita tälle kevätkaudelle tuntuu pakkautuneen yhteen läjään melkoisesti. Vappu oli, työväen ja opiskelijoiden vuoden kohokohta. Sorron yöstä vappuaattopäivän ajaksi nousseiden ja seuraavaksi yöksi Esplanadin kivetyksille jälleen vajonneiden työn orjien touhua seuratessa ymmärsi taasen, miksi proletariaatin diktatuuri ei sitten lopultakaan oikein itänaapurissamme aikoinaan toiminut. Mutta ei se mitään - kun suomalaisilla Lapin tuntureiden Kulta virtaa, on ihmisillä hilpeä meininki ja kaikki keskenään kavereita. Ja mikäs sen hienompaa.

Tämä pahainen sininen pallerommekin muistutti jälleen pienuudestaan, tällä kertaa esimerkiksi sijoittamalla allekirjoittaneen keskelle Kaivopuistoa hieman ennen puoltayötä kuuntelemaan kommentteja omasta galleriapäiväkirjastani sitä lueskelleelta pohjoisen asukilta. Niin, kukaanhan näitä ei oikeasti lue, aivan. Pitäkää siis lapset mielessä, etteivät viisaat tädit kukkahatuissaan puhele lämpimikseen kun kehottavat teitä olemaan tarkkoja sen suhteen, mitä kirjoitatte - se tuleva työnantajanne on taatusti lukenut blogianne, siitä ei ole epäilystäkään. Tai jos ei olekaan, niin ainakin hän googlettaa sen välittömästi saatuaan hakemuksesi kouraansa.

Noh, se siitä - palatkaamme humalaisiin ihmisiin jälleen kesäkuun alussa. Kansan krooninen humalatila ei tosin siinäkään välissä häviä mihinkään, sillä nyt väen humalluttaa aina tasaisesti vuoden väliajoin saapuva lätkähuuma. "Ihanaa, leijonat, ihanaa" -huudot kaikuvat kapakoissa, aina siihen saakka kun jellonan hampaat tutuksi tulleeseen tapaan tylsyvät keltapaitaisen kolossin patjoihin. Sitten onkin aika kaivaa naftaliinista se rakas rakeileva kuvanauha kahdentoista vuoden takaa ja kaihoten muistella Suomi-neidon suurinta hetkeä. Muulloin sitten onkin tolppien takaa hyökännyt jos jonkinlaista körmyä.

Urheiluhulluus yleensäkin menee minulta vähän yli hilseen. Tai ei ehkä urheiluhulluus - kyllä sen vielä tajuaa, jos joku haluaa hölkätä itsensä lasarettiin jossain pururadalla, siinä kun sentään tekee itse jotain. Penkkiurheilua ja tällä hetkellä varsinkaan jääkiekon MM-kisoja en sen sijaan käsitä.

Siellä kuulemma tällä kertaa Suomi voitti Sveitsin. Tuota - jee? Tarkoittaako tämä nyt sitten että meikäläinen tämän jalon kansakunnan jäsenenä on kovastikin paljon parempi ja kauniimpi kuin torvensoittajat Alppien keskeltä? Vinkki, valopäät: ei tarkoita, eikä tarkoita että tekään olisitte. Ne jäällä olleet miekkoset sitä vielä teoriassa saattavat ollakin, mutta kun yksikään kotisohvalla lojuva kaljamaha ei siellä hokkarit jalassa ollut löllymässä, ei heikäläisillä nähdäkseni ole mitään syytä asialla juuri ylpeilläkään.

Pahoitteluni, syyllistynpä tässä taas vähän ärhäkän kuuloiseen tekstiin - ei minulla siis sinäänsä ole mitään lätkäfanejakaan (kuten juuri ketään muutakaan) vastaan, mutta itselleni vain koko ajatus siitä, että sen turnauksen voitto olisi jotenkin iso juttu koko viisimiljoonaiselle populalle, tai että minun yleensäkään tästä syystä pitäisi jotain yhteenkuuluvuutta siihen populaan kokea, kuulostaa aika käsittämättömältä.

Katsotaanko lopuksi vielä video?

Saattaa olla, että Dynamoidin pojat riipaisee kovan kännin tänään.

2007-04-23T23:44:00.001+03:00

Heippa vaan taas. Nyt tuntuu näemmä olevan taas tällainen pieni blogausputki käynnissä. Se ei sinäänsä varmaankaan haittaa mitään, ottaen huomioon, että tulin Hälyn (Tikkurilan lukion lehden) toimitukseenkin menneeksi mukaan. Mitään järkevää en varsinaisesti siellä ole vielä saanut aikaan, mutta muutama juttuidea nousi kokouksessa jo esiin, joista ehkä voisi alkaa jotain vääntää. Katsotaan, mutta verrytellään nyt sitä odotellessa tässä kirjoitustaitoja sitten.

Pari isoa uutista tänään. Ensinnäkin, pläjäyksenä joka tuli taasen ihan puskista, Hotelli Kultakalalla (nostalgiasyistä en koskaan ala kutsua sitä "Habbo Hotelliksi") aloitellut Sulake otti ja osti IRC-Gallerian. Huvittavaa, että tämä uutinen tulee vain muutaman viikon galtsun loistokkaan aprillipilan jälkeen, jonka mukaan galleria olisi myyty Ruotsiin. Itse en Sulaketta juuri parempana ostajana kuitenkaan pidä - Kultakala ei itseäni suuresti innostanut edes pikkukersana. Galleria taas, vaikka nykyään onkin mellastusmesta irkkaamattomille ali-ihmisille, on palveluna erittäin hyvin toteutettu ja toimiva, kuten on huomattavissa siitäkin, että se loppujen lopuksi kuitenkin pyyhki pöytää sellaisilla surkeilla plagiaateilla kuten ii2 ja Kuvake. Ainakin itseni kaltainen käyttäjä saa sieltä ilmaiseksi käyttöönsä ihan hyvät toiminnot, eikä maksamalla juuri mitään olennaista tulisi - ja kaikenmaailman virtuaaliset viinapullot sun muut ihkusäläkilkkeet joita dollareilla saa hamstrattua ovat kätevästi eliminoitavissa pois näkyvistä.

Näinkin hyvää palvelua saa siis olennaisesti kehitettyä oikeastaan vain huonompaan suuntaan - mihin voisin kuvitella Kuvakkeen olevan hyvinkin kykenevä. Vaikka nyt sanotaankin, että kauppa ei tule galtsun toimintaan vaikuttamaan, niin heitänpä veikkauksena, että puolen vuoden sisällä pukumiehet saavat rasvatukkanörteistä tarpeekseen ja päättävät ottaa ohjat omiin, osaaviin käsiinsä. Sittenpä alkaakin tunkea maksullista scheissea joka rööristä ja rahaa aletaan kinuta kaikenlaisista toiminnoista, jotka nyt ovat ilmaisia. Ja siinä vaiheessa minä rupean taas ihan puhtaaksi irkkinörtiksi.

Historianostalgointina on oikeastaan hauska ajatella, miten galtsu aika pitkälti muutti nettikansan kommunikointitavat. Itse kai vuodesta 1999 netzgua enemmän tai vähemmän aktiivisesti käyttäneenä vielä muistan hitusen sellaistakin aikaa, kun koko galleriaa ei ollut edes olemassa. Siihen aikaan oli tapana jokaisella pulliaisella olla oma nettisivu, ja galtsuirkkaamisen sijaan vaihdeltiin viestejä saittien vieraskirjoissa. Vieraskirjat muuten olivat tuohon aikaan ihan ehdoton must-have jokaisella hypersiistillä webbiportaalilla. Muutaman vuoden ajan minäkin niitä vielä väsäilin - pari päivää sitten historiaa kaivellessani muuten huomasin, että aikoinani ylläpidin nettisivua nimeltä "Vihreä mandariini"; älkää kysykö, en älyä itsekään - ja rukkasin ne uusiksi uuteen paikkaan aina parin kuukauden välein. Oli GeoCities, oli Homestead, oli Tripod; yhdestäkään noistakaan en ole kuullut aikoihin, vaikka GeoCities ainakin huhujen mukaan elää yhä.

Sitten tuli Galtsu. Minulle se tuli vuonna 2002. Silloin se oli kaksivuotias. Itse olin kaiketikin käyttäjänumero jostain 16 000:n tai 36 000:n kieppeiltä, muistaakseni ensimmäistä. Silloin siellä oli jokaisella yksi kuva ja ihmiset väänsivät kollaaseja saadakseen mahdollisimman monta kuvaa kerralla näytille. Ei ollut mitään yhteisöjä eikä feikkikanaviakaan, koska kaikki irkkasivat, ihan oikeastikin. Galtsu oli pelkästään naaman näyttämistä varten. Sitten iski invaasio galleriairkkaajia, palvelu lähti paisumaan kuin pullataikina, kuvien määrä nousi kymmenkertaiseksi ja kommentointi muutenkin helpottui (mutta mahdollisuus katsoa ihmisten edelliset kommentit yhtenä siistinä listana katosi, ja siitä olen teille galleriateineille yhä katkera) ja nyt ihmisillä olikin oman nettisivun ja vieraskirjan sijaan galtsusivu, jolla sai kätsysti herutettua kommentteja ihkuilta tsikuilta ympäri maan. Siihen rinnalle kehittyi sitten tämä blogauskulttuurikin, tai tässä tapauksessa tarkemmin sanottuna Livejournal, joka täyttää sen ennen kotisivuille kuuluneen toisen aspektin, eli omasta elämästä kertomisen, runoilun sun muun taidehomoilun. Koska muuten olette viimeksi edes kuulleet sanan "kotisivu"? Niinpä niin. Kaupalliset "yhteisöt" ovat oikeastaan ihan huomaamatta syrjäyttäneet vanhan kotisivunpitoperinteen. Sinäänsä sääli, mutta niin se maailmanmeno kehittyy.

Mihinkähän kaikkiin netzgukommuuneihin sitä muuten onkaan tullut vuosien mittaan kuuluttua.. BPC:hen yli puolen vuosikymmenen ajan, kunnes se lopultakin jokin aika sitten kuoli; Barrow-Downsiin hajanaisesti joskus vuosina 2001-2003; Kontuun vuosi tai pari sen jälkeen, kunnes se jotenkin jäi enkä koskaan saanut tehtyä comebackia kunnolla; NationStatesissa ropetin joskus vuoden 2004 kieppeillä; Deviantartissa ja Harhakuvassa en ole koskaan niin kovin aktiivinen jaksanut olla, ja ne ovatkin massiivisia. Niin ja tietysti 4chan. Mutta kuten tästä on havaittavissa, niin useampi vuosi tässä on jo ollut hiljaiseloa tästäkin touhusta. Aww.

Niin, ja se toinen uutinen vielä. Yksi ajanjakso ihmiskunnan historiassa päättyi jälleen, kun idän karhun sisältäpäin kaatanut Boris Jeltsin kuoli. Muistellaksemme tätä loisteliasta poliitikkoa, jolla meininki taisi sittemmin ainakin omien kansalaistensa silmissä mennä päin honkia, voisimme pitää hiljaisen hetken ja katsoa erään videon:

Sankareita elämän

2007-04-21T01:01:00.000+03:00

"aattelitsä mennä hissillä?"
"jep"
"hyvä, sitten mä oon sun kaveri"

Jännä, miten tämä koko viimeisin ammuskelutarina meni minulta ensimmäisten päivien ajan lähestulkoon täysin ohi - kuulin jutusta muutaman kerran satunnaisesti, mutta reaktioni oli linjoilla "aijaa, taas joku kahjo ammuskeli", enkä pohtinut asiaa sen enempää. Mielenkiintoista sikäli, että aloin asiaa pohdiskella enemmän kun aiemmin illalla törmäsin ihan mielenkiintoiseen, vakavahkoonkin tekstiin miekkosesta. Kaikista kyberavaruuden saiteista tämä tapahtui tietenkin juuri 4chanissa.

Youtubesta löytyy pätkä NBC:n uutislähetyksestä, jossa näytetään osaksi myös Cho Seung-huin kuvaamia videoita ja valokuvia. Monien mielestähän noita videoita ei olisi koskaan edes pitänyt näyttää, koska sitten on kuulemma olemassa vaara, että ihmiset alkavat ylistää murhaajaa ja pitää tätä jonkinlaisena esikuvana. Itse näkisin asian ehkä niin, että joku saattaa erehtyä pohtimaan asiaa hieman enemmän, sen sijaan, että automaattisesti demonisoisi hänet aivottomaksi murhaajaksi. Ja sehän ei tietenkään yhteiskunnalle sovi (eikä ainakaan yhteiskunnalle, jonka pitää sensuroida kirosanat reilun kolmenkymmenen ihmisen kuolemasta kertovassa uutisjutussa).

Minä en yleensä ole kovin ahkera kannattamaan rankkaan lapsuuteen ja ympäristön paineisiin vetoamista, sen enempää kaupasta namuja varastavan penskan, anoreksiaan sairastuvat teinitytön kuin, noh, kymmeniä ihmisiä ammuskelevien nuortenmiestenkään kohdalla. Siitä huolimatta se, että Cho kertoi hänen ikäänkuin "olleen pakotettu" tekemään mitä teki, antaa aihetta jälleen tuumia, että koulukiusaus (josta hän mitä ilmeisemmin joskus kärsi) voi olla vakava ongelma. Useimmiten sen uhrit kai selviävät ilman ihan hirvittävän järkyttäviä arpia, suurinkin osa korkeintaan jää jollain tavalla traumatisoituneiksi, mutta sitten on aina näitä tapauksia, joiden päässä napsahtaa. Ja vaikka Jack Thompson oli jälleen varttitunti tapahtuman jälkeen syytämässä tulta ja tappuraa pahojen ja saatanallisen väkivaltaisten videopelien niskaan, on varmaan ihan kohtuullista myöntää, että se perimmäinen syy ei todellakaan ole mikään Kuake. Ei sillä, että minä yrittäisin hommaa mitenkään oikeuttaa, sillä pahimmankinlaatuisen koulukiusauksen kostaminen ampumalla - varsinkin ampumalla ventovieraita - on kiistatta väärin. Mutta se, että jokin asia on väärin, ei vielä tee siitä käsittämätöntä, ja minusta ihmisten kannattaisi ehkä pitää sellainen asia mielessä ennen leimaamista umpihulluksi sosiopaatiksi. Sääli sinäänsä, että kaverin haaveet siitä "esikuvana olemisesta tuleville sukupolville" taisivat mennä hieman metsään - siinä, missä hänet voisi olla jossain mielessä aihetta nähdä jokseenkin traagisenakin hahmona, ihmisille jää nyt mieleen sekopäinen ammuskelija ja kolmekymmentä viatonta uhria.

Tulipa muuten harvinaisen vakavan oloinen kirjoitelma tällä kertaa, ihan itseänikin kummastuttaa. Noh, osoittaa kai toisaalta, on olemassa joitakin asioita, joita jopa minä pidän sellaisina, ettei niistä ole oikein asiallista vääntää huumoria; kuten mies, joka tätä nykyä popsii iltapalansa kolmensadan spartalaisen seurassa.

Zombin kosto

2007-04-18T22:58:00.001+03:00

"ja mitäs tästä voisi sanoa"
"en tiiä mutta voin hakee megafonin viel jos tarvitsee"

Ohhoi, onpahan mennyt taas sellaiseksi jumittamiseksi nämä viime ajat että ei mitään rajaa. Ja oikeastaan kun kuikuilee tätä blogia nyt taaksepäin, niin likimain kuukauden päiväthän tässä ollaan taas jumitettu. Jokseenkin pakko taas kadehtia maantiedonopettajani Mika Sipuran kaltaisia näpyttelijöitä, jotka tuntuvat saavan mistä tahansa puolitetusta hammastikusta väitöskirjan verran asiaa, parhaimmillaan näköjään useammankin kerran päivässä. Itselläni tylsistymisen tai muun angstin sattuessa kohdalle ei synny tekstiä sitten millään.

Tai ehkä syntyisikin, mutta toisaalta pyrin pitämään tietynlaisen tason kirjoituksieni suhteen, enkä silloin saa ainakaan mitään julkaisukelpoista aikaiseksi. Voisin ehkä koettaa jakaa tämän blogini kahtia, kirjoittaa yhteen riipaisevaa yhteiskunnallista kritiikkiä ja toiseen päiväkirjaa. Vikana on ehkä se, että kun yhtäkään ei lue kukaan, niin miten ihmiset sitten kahta jaksaisivat lukea? Toisaalta väitän tietysti yhä kirjoittelevani lähinnä huvikseni, joten asialla ei sikäli niin ole merkitystä. Sitten taas on se ongelma, että osa tarinoista menisi hankalasti ristiin.. Oi, kaivo, täytyy koettaa kehitellä jotain. Sitä odotellessa: jumitamme lisää.

Aloitetaanpa sitten päiväkirjameiningillä. Edellisestä kerrasta tapahtuneen kolmiviikkoisen aikana on tapahtunut sen verran paljon kaikkea ja niin vähän mitään mainitsemisen arvoista, että ei oikeastaan tule mieleen juuri mitään. Paitsi viime viikolta. Viime viikolla, itse asiassa kai tarkalleen viikko sitten, näin ihmisiä, which is nice. Tai tarkemmin sanottuna ihmisen, jota en varsinaisesti näkemällä ollut nähnyt kai puoleen vuoteen. Kertsillä oli kylmä ja hassussa härvelissä pyöriminen ei pitkän paussin jälkeen oikein sujunut, mutta muuten ihan jees. Jäi taas huvittamaan kuitenkin se, että saan jatkuvasti kuulla ihmisiltä jos jonkinlaisia käsityksiä itsestäni ("mä oon aina aatellut että sä"; "sä oot ihan sen tyyppinen ihminen, että"; et cetera) vähän joka aiheesta. Niin tälläkin kertaa. Ja kuten tavallista, näin itsetuntemukseni perusteella voisin sanoa, että nämä käsitykset tuppaavat menemään ihmisillä ihan päin honkia. Itse asiassa olisi joskus hauska saada joltakulta joku ihan kunnon syväluotaava analyysi itsestään (niin egoistiselta kuin tämäkin taas kuulostaa) niin näkisi miten epärealistista show'ta sitä oikeastaan aina onnistuukaan vetämään. No joo.

Toinen juttu on, että pääsiäisen - Kirkan kuoleman muistojuhlan, tv:n ohjelmatarjonnasta päätellen - aikana innostuin jongleerailemaan (jonglööri jongleeraa) mandariineilla, ja niiden suhteellisen huonon kestävyyden havaittuani päätin viikkoa myöhemmin marssia Pilailupuotiin ja ostaa ihan kunnon palloja. Ne maksoi ihan sikana eikä tyhmä myyjätäti halunnut antaa alennusta. Nyt sitten en ole taas muutamaan päivään juuri muuta tehnytkään kuin jongleerannut, stickailun ohella. Oli varsin hilpoisaa astella toisen palloja viskovan pellen kanssa koulun nurmikolle heittelemään palleroisia ja huomata asemoituneensa juuri sirkuksen mainoksen viereen. No joo.

Viimeisenä mainittakoon, että viime jakson kokeet tulivat. Matematiikan (pidemmän kuin sulla) neloskurssista sain kutosen, mikä on ihan säälittävän surkea numero, ja vitosessa täytyy ihan oikeasti ja aidosti petrata. Tämän lupaan. Kemiasta sain kokeesta ysin, joka retardien ryhmäläisten sörssimien työraporttien takia putosi kasiin todistuksessa. Jos asia kiinnostaisi minua niin en tykkäisi, mutta kun tuo koenumerokin tuli lukematta ja tunneilla rehellisesti sanottuna mitään tekemättä, niin kai tämä ihan jees oli. Yhteiskuntaopin kasipuolikastani opettaja ei nostanut ysiksi, vaikka se oli ainoa kurssi, jolla olin ollut jopa melko aktiivinen. Ärr. Ruotsi kasipuoli, todistuksessa ysi, elämänkatsomustieto kymppi, äidinkieli kymppi. Kaiken kaikkiaan tämä oli kuitenkin ihan hyvä egobuusti - sormenpäiden haparoiva ote vuorenhuipusta jokseenkin pitää vielä toistaiseksi.

Muihin aiheisiin, joita ei tosin tällä kertaa tule paljon, sillä Mythbustersia on mennyt jo kymmenkunta minuuttia. Yhtä Internetin säännöistä rikottiin taas, kun Cho Sueng-Hui päätti ryhtyä sankariksi. Expressen-lehden uutisointi miehen "yliopiston kotisivulle" kirjoittamasta viestistä herättänee jonkinasteista hilpeyttä kaikkien tätä lukevien anonyymien keskuudessa.

Venäjällä pressaksi pyrkivä Vladimir Zirinovski (ei jaksa niitä hattumerkkejä nyt) heitti melko rankan lupauksen: Viipuri takaisin Suomelle! Suomalaispoliitikkoja aina kritisoidaan vaalilupausten rikkomisesta - sikälimikäli Putin lopulta päättää vallasta ihan luopuakin ja Zirinovski pääsee valtikkaa heiluttelemaan, niin tietty fiilis on meikäläisellä, että tämä lupaus ainakin lakaistaan maton alle. Olisipas hauska nähdä Kanervan Ile huomauttelemassa itänaapurin pomomiehelle että "kröhöm kröhöm, sillon ennen vaaleja puhelit tällaista että.."

Lisäksi Yhdysvaltain oikeuslaitos osoitti taas, että jossain päin maailmaa oikeus tapahtuu vieläkin, edes jossain määrin - Paris Hiltonia saattaa odottaa vankilatuomio. En nyt jaksanut otsikon lisäksi juttua juuri lukea, mutta emmeköhän me kaikki voi siitä olla yhtä mieltä, että mahdollisen tuomionsa hän on vähintäänkin ansainnut - joskin mikä tahansa kuolemanrangaistusta lievempi on tosin hieman liian lempeää.

Se siitä tällä erää, yritetään kirjoitella taas vähän perinteisempää kunhan saadaan aikaan. Yksi hyvä filosofinen teoriakin olisi jaettavana, mutta hiotaan sitä vielä. Heiheimooi.

Kevät tuli lumi suli

2007-03-21T22:27:00.000+02:00

Hipheleijaa jälleen rakkaat lukijaiseni. Viime aikoina olen taas poikkeuksellisesti jaksanut olla koulussakin melko sosiaalinen, mikä seikka yhdistettynä siihen, että yhäkin vietän arkipäiväni lähinnä nukkumalla, on jättänyt heikonlaisesti aikaa pohdiskella syntyjä syviä, ja siihen ynnätään kohtalainen kyrsiintyminen yleisesti kaikenlaiseen ja hajonnut ranne. Vähän pitkähköksi venähtäneen tauon jälkeen valtakunnan suurimman torven lienee kuitenkin jälleen nostaa edes pieni pauhu.

Ykköspuheenaihe on tietysti viime aikoina ollut politiikka; vaalit tuli ja vaalit meni. Yleensä sitä ovat ihmiset tottuneet siihen, että valtikan vaihtuminen uusille nuijille ei paljon maata hetkauta suuntaan tai toiseen, hiekkapaperin kirvellessä kannikoissa ihan samaan tapaan kuin ennenkin. Kun katselee läpi päässeiden ehdokkaiden listaa, on kuitenkin selvää, että asiaan tulee tällä kertaa muutos, sillä Suomen kansa tuli tällä kertaa valinneeksi eduskuntaan miehen, jonka kivet ovat täyttä graniittia. Allekirjoittanut esittää painokkaan kannanottonsa sen puolesta, että maan pääministeriksi valittaisiinkin seuraavalle hallituskaudelle Markku Uusipaavalniemi. Suomen ulkopoliittinen asema olisi taatusti turvattu Uusiksen yksinkertaisesti tuijottaessa kukkoilevat ulkovaltojen auktoriteetit ruotuun. Myöskään ministerin yksityiselämään ei tarvitsisi enää kajota eikä lehdistön siitä hakea skandaaleja. Toisin kuin Vanhasen Matilla, jonka härskiydestä olemme saaneet vasta Susan Kurosen kirjan myötä lukea, Uusis on rehellinen mies ja myöntää avoimesti hänellä olevan vain pesän mielessään.

On tosin tunnustettava, että meikäläisen painokas kannanotto ei ilmeisesti olekaan aivan niin painokas kuin olen sen kuvitellut olevan. Vaikka asian puolesta blogissani puhuinkin, Pasi Matilainen ei saanut kuin nelisenkymmentä ääntä, eikä päässyt eduskuntaa. Pettynyt olen teihin äänestäjiin. Noh, hyvä sentään että aika harva mulkero tuli sitä LOL-mainoksella esiintynyttäkin äänestäneeksi.

Sitten vielä musiikkirintamalle. Idolsista en jaksa enää puhua koska se vähä mielenkiinto, joka siihen joskus oli, myöskin meni. Toinen niistä pitkätukistakin putosi jo vaikka se oli kisassa tokaparas. Mutta sama se, kävi miten kävi, minua ei oikeastaan kiinnosta. Sen sijaan satuin tuossa galtsussa ja last.fm:ssä sun muissa pörrätessäni törmäämään yhteen uuteen lupaukseen. Sattuipa huomioni kiinnittämään loistava bändinnimi Stalingrad Cowgirls. Iskulauseeksi "Save a horse - ride a cowgirl", napapiirin takaa tulevia punkkarityttöjä musisoimaan ja meikäläinen on fani salamana. Näillä on näköjään levysopimuskin jo ja sitä paitsi oikeasti ihan yllättävän nastaa kuunneltavaa. Loistokasta.

Joopati, palaillaan taas asiaan jahka pääsen tästä lamaannustilastani eroon. Multa syntyy aika hyvin tekstiä silloin kun saan itseni sellaiseen näennäisen kaikkivoipalta tuntuvaan olotilaan (joka minun tapauksessani, toisin kuin useimpien muiden) ei vaadi edes alkomaholia tai muunkaan sortin päihteitä. Mutta tälleensä kun on ollut muutaman päivän käynnissä ollut jo paranemaan päin oleva kyrsiintymisputki niin ei oikein jaksa mitään. Sopivasti iski taas koeviikon ajaksi. Nohnoh, kai se tästä. Ainaki matematiikka sujui kivasti tänään.

Mualima pieni paikka on

2007-03-12T00:44:00.000+02:00

"auta mua mä kuolen"
"minkä värisiä kukkia sä haluat haudalles"

Viikonloppu alkaa taasen olla nähty. Tai ei ihan vielä: minun filosofiani mukaan alkaa herätessä ja päättyy vällyjen väliin painuessa, ja kun se tänään alkoi varttia vaille kaksi, lienee jäljellä vielä muutama tunti. Se ei sinäänsä ollut yhtään hullumpi.

Perjantaiaamuna 61 tuli kerrankin pysäkille oikeaan aikaan ja säästin satakunta metriä kävelymatkaa. Kampissa bongasimme erään suuren vantaalaisbändin solistin jengeineen, ja siihen liittyi eräs hauska yhteensattuma. Valitettavasti toinen suuri idolini, P. Diddy, jäi näkemättä vaikka hällä suuret partyt siellä olikin. Pukinmäessä tuli vastaan toinenkin yhteensattuma: suomalainen irkkimaailma on pieni, ja ilmeisesti kaikki siellä tuntee Jussi Karin. Kaikki. Pukinmäestä sai sitä paitsi hyviä pitakebabeja. Harmi, että missattiin juna sen takia.

Lauantai olikin sitten sitä perinteistä turhanpäiväistä urvottamista, ja liikenteeseen selvisi taas kunnolla siinä puoli kahdentoista maissa yöllä. Nasta räntäsadekin oli. Rekolan koulu on ilmeisesti remontissa, ja siellä oli selällään olevia ovia. Houkutus oli suuri lähteä tutkimaan sitä, kun ne työmaa-alue kyltit oli vielä sellaisessa paikassa, ettei niitä meinannut oikein nähdä.. Joskus toiste sitten. Niin ja sunnuntai nyt on aina viikon typerin päivä, joten siitä, että se oli aika syvältä, ei pahemmin kannatakaan välittää.

Noh, se siitä. Mistäs te haluaisitte tänään kuulla? Ai ette mistään, haluaisitte nukkumaan vai? No hyvä, iltasadustahan meikäläisen jutut kai varsin mainiosti käykin.

Kerrotaan vaikka vähän jutuista jotka on NAKERTANEET meikäläistä viime aikoina. Kuten esimerkiksi ihmiset. Sellaiset hyödyttömät ihmiset, jotka tulevat toljottamaan viereen kun mä yritän maata sohvalla koulussa, pohdiskella asioita ja yleisesti ottaen vain olla rauhassa. Sitten siihen tulee joku urvelo, jolla ei ole mitään asiaa. Korkeintaan se kysyy että mikä tunti on seuraavaksi tai moneltako se alkaa. Sitten kun vastaan siihen lyhyesti - tod. näk. "en muista" tai jotain vastaavaa - niin se ei tajua että ei nyt kauheasti kiinnosta ja jatkaa toljottelua eikä sano mitään muuta. Huonolla tuurilla se istuutuu vielä siihen ja meikäläisen tarttee keksiä jotain ja lähteä menemään. Ei siinä mitään, kyllä "mitä sulla on seuraavaksi" voi olla ihan hyväkin keskustelunavaus, mutta se edellyttää, että 1) on ees jotenki hyvä tyyppi ja 2) keksii siitä sitten jotain muutakin sanottavaa. Ja jos sattuu olemaan söpö ni sekin auttaa. Mutta muussa tapauksessa jos on jotain asiaa ni sanoo sitten sen, ja jos ei ni menis ny männikköön ja antaisi mun lorvia siinä sohvalla. GRAU.

Voisinkin oikeastaan ottaa vanhan kunnon Kekkosiakin kiinnostaa -replykuvani taas käyttöön ja tehdä tuosta vaikka jonkun pahville liimatun printtiversion. Sitä voisi sitten heilutella aina kun alkaa pulssi nousta jännityksestä siinä määrin että alkaa suonten seinämät rutista. Haluaisin kanssa sellaisen rintanapin, jossa lukisi että "ei kiinnosta" ja joka syttyisi hehkumaan punaisena aina, kun sitä läimäisee. Silläkin voisi sitten näppärästi ja hienostuneesti aina viestiä. Toisaalta voisi se kanssa olla väriään vaihtava, niin että sen voisi laittaa vihreäksi sitten aina kun ihan oikeasti kiinnostaakin. Kun.

Horjuva uskoni televisioon on taas hieman palautunut. House lähti tauolle antaakseen tilaa realityscheisselle - joskin Idols on sentään vielä jokseenkin katsottava - mutta Yle tuotti äärimmäisen positiivisen yllätyksen ottaessaan ohjelmistoonsa hillittömän loistavan piirrossarjan PASILAn. Katsokaa ihmeessä, lauantaina 22.05 ja keskiviikkona joskus illalla uusinta. Bonuksena sen näkee vielä netistäkin. Eräskii tätä dissannut ilmoitti lauantaina kokeneensa valaistumisen.

Näin loppuun vielä vähän politiikkaa. Ihan vain sen verran, että jos minulla on lukijoita Jyväskylästä, niin mulla on teille ehdokas. Äänestäkää tätä äijää. Ei se ihan selvästikään mitään tajua mistään kun haluaa verot alas ja perustulon, intin vapaaehtoiseksi ja Suomen natoon ja sitä rataa, mutta olen ehdottomasti stiä mieltä, että tämä maa tarvitsee kansanedustajan, joka esiintyy vaalimainoksessaan ilman housuja. Olisi sitä paitsi taas uusi sulka Internetin joukkovoiman hattuun jos galtsumainoksella lähdettäisini Arkadianmäelle kahvia ryystämään. Noh, ei se ole lähdössä, mutta joo.

Siinä kaikki tällä kertaa. Mielenkiintoista taas havaita, että postauksen sävystä tuli sangen negatiivinen, vaikka fiilis on oikeastaan ihan hyvä. Kukapa sitä tietysti mitään hilpeyttä ja iloisuutta haluaisikaan lukea. Palaamme asiaan taas tuonnempana. Odotellessanne voitte toivoa, että mitvitin blogiinsa tälläämä "tauolla"-lätkä kaikkoaa. Voitte kanssa nostaa hieman meteliä asiasta, koska minusta ei ole mitenkään kiva juttu, että valtakunnan ykkösblogaaja pettää tällä tavalla lukijansa. Vastuutonta.

En ota. Hauska nähdä mihin tämä johtaa.

2007-03-07T23:58:00.000+02:00

"ootteks te niitä hevirokkareita?"

Tänään blogataan pikaisesti ihan parista pikkujutusta, ettei pääse kirjoitteluväli repeämään turhan abysmaaliseksi kuiluksi sentäs. Ensimmäinen on uutisena sinäänsä jo vähän vanhahko, mutta liittyy osaltaan aineeseen jota huomenna pitäisi kirjoitella koulussa - ja olisi pitänyt kirjoitella jo viikon ajan - joten nostetaanpa esille: tammikuun levyale tuotti tulosta.

No mutta voi, tämähän taas musersi maailmankuvani - vai että levyjen myynti nousi kun hintoja lasketaan? Kun minähän luulin, että ne onpi olleet korkealla ihan juuri siksi kun tuhmat ihmiset ei osta niitä vaan lataavat mokomat kurjat VARKAAT ne internetistä. Ja se kun tarkoittaa että ainaski sata miljoonaa ihmistä jotka ihan satavarmasti muuten ostaisi ne levyt ei osta, niin yksistään jenkkilässä tulee sitten kymmenen biljardii tappiota.

Näinpä näin joo. Tottahan toki nörttikansa on aina tiennyt, että kaiken maailman väitteet piratismin tuottamista jättiläistappioista on suurelta osin - joskaan eivät toki täysin - puppua ja DRM vain ja ainoastaan keskenään rähistelevien mediajättien yritys sitoa asiakkaat omaan monopoliinsa, mutta tässä nyt sitten tuli todisteet. Huomatkaa, että Hesarin uutisessa ei mainitakaan mistään tällaisesta halaistua sanaa - ihastellaan vaan sitä, miten hyvin alennusmyynti meni, mutta piratismista eivät herrat rosvoruhtinaat nyt ole innostuneet rupattelemaan. Eikä juttuun edes ole otettu mukaan ketään, joka olisi. Niinpä voidaankin sitten taas parin kuukauden päästä viedä penskat raastupaan, "kun ei se oikeasti mitenkään siihen liity että ne olisi niin kalliita.."

Kyrsii btw kun mun mielialani tuntuu ailahtelevan suuntaan ja toiseen välillä aika älyttömistä pikkujutuista jotka ei oikeastaan kuulu mulle mitenkään tai sen puoleen vaikutakaan yhtään mihinkään. Sillä on tapana laskea toimintakapasiteettia. Toisaalta on siitä välillä hyötyäkin. Sen lisäksi totesin, että ihmisillä on paha tapa olla saamatta mitään aikaiseksi koskaan ellei niitä väkisellä ruoski tekemään jotain, ja sekin kyrsii. Niinpä vähän ajattelin, että voisin ruveta itse sellaiseksi, joka saa aikaiseksi sellaisia asioita, jotka kiinnostaa tai täytyy saada. Joo ja mennäänpä eteenpäin, tää oli vaan tällanen.

In other news, YTV:n yhteispalvelupisteistä saapi tulostettua matkakortilta puolen vuoden ajalta kaikki matkat. Suunnitelmana on ollut käydä ne hakemassa jo.. noh, puolen vuoden ajan kutakuinkin, mutta nytpä se tulikin toteutettua. Tykkään ilmeisesti Helsingistä, suurin piirtein kerran viikossa on näemmä tullut sinne tehtyä reissu. Ja vuodenvaihteessa Vantaan sisäisten arvolippujen hinta nousi SENTILLÄ. Ryöstöä.

Senteistä puheenollen, Hesarissa oli juttua kirurgisista toimenpiteistä tässä eräänä päivänä. Peniksenpidennysleikkauksia saa kuulemma 1790 eurolla. Näin vinkkinä, jos jollakulla teistä sattuu olemaan ongelmia itsetunnon kanssa.

Tähtiturvotusta

2007-02-27T20:07:00.000+02:00

"mut oon muute kuullu et jotkut pikkutytöt pelkää sua"

Loma meni, takaisin arkeen, yhteiskuntaopin opettajamme mukaan eilinen olikin vuoden toiseksi tylsin päivä. Keksikääs itse miksi. Oppiaineiden numeroissa tähän reippahin heittelehtiminen mitä tähän asti on tullut vastaan. Noh, selkeytti se sentäs vähän noita valintoja. Aiheita piisaisi kirjoitelmille - toisin kuin iltapäivälehdillä, joilla ei ilmeisesti ole juuri muuta tekemistä kuin pönkittää Ari Koivusen etulyöntiasemaa Idolsissa keräämällä säälipisteitä siskon kuolemalla - mutta laiska kun olen, keskityn vain yhteen harvinaisen tylsään.

IRC-Galleria jatkaa voittokulkuaan. Tällä kertaa satuin päivemmällä galtsuun kirjautuessani bongaamaan ilmoituksen, että Wexteen saapuisi kymmenen minuutin päästä Vihreiden yhteisöön vastailemaan immeisten kysymyksiin. Koska tykkään tonkia asioita, jotka eivät minulle kuulu, seurasin sitten murkinani ohessa huvin vuoksi tuotakin. Äänestämäänhän tässä päästään vasta parin vuoden päästä.

Itse ns. keskustelu oli sellainen kuin nämä julkkischatit yleensä ovat: hirveästi pursuavia kysymyksiä, joita jo lukijoidenkin on liki mahdoton saada täysin luettua, ja joista vain murto-osaan itse vieras ehti vastata. Eipä sillä, ei kukaan poliitikko kuitenkaan vastaisi myöntävästi kannabiksen laillistamisesta kysyttäessä, ei vaikka oikeasti pienessä mielessään sitä kannattaisikin.

Mielenkiintoista kuitenkin tuumia galtsun evoluutiota. Reilut puolivuosikymmentä sitten se perustettiin galleriaksi, johon irkkinörtit saattoivat lähettää kuvansa muiden irkkinörttien pällisteltäväksi. Kommentointia ei tunnettu ja albumeihin mahtui yksi kuva, sanovat: kun itse tulin mukaan 2002:n kieppeillä, kommentointi sentään oli jo. Tästä on tultu pyrstöjään pyörittelevien teinien invaasion kautta Suomen mittakaavassa vaikuttavankokoiseen nettiyhteisöön, jossa poliitikot kalastelevat ääniä ihan vakavissaan. Jo melkein joka kymmenennen suomalaisen käyttämä IRC-Galleria kannattaa alkaa ottaa huomioon. Olkoonkin, että käyttäjistä suuri osa on alle 18-vuotiaita. Seuraavissa vaaleissa niistäkin moni saa jo äänestää. Tuskin galtsun kautta montaa istuinta eduskunnasta vallataan, mutta nettimainonta lienee kasvava juttu. Ainakin galtsun on ilmeisesti - ainakin vaalikoneeseen vastanneiden ja sen minulle tyrkyttämien ehdokkaiden perusteella - hoksanneet tähän mennessä tosin lähinnä Vihreät, joista jo aiemmin mainittu Jyrki J.J. Kasvi taisikin olla ensimmäinen politrukki Suomessa joka mainosti itseään netissä jo joskus aiemmin.

Englanninkielinen intter webhän käyttää tästä ilmiöstä nimitystä "astroturfing", joka viittaa tekonurmeen - AstroTurf on tekonurmia valmistavan puljun nimi. "Tekonurmen istutus" ei kyllä kuulostaisi kovin ytimekkäältä, enkä ole parempaakaan suomennosta kuullut, joten käsitteelle lienee aika kehitellä jämäkkä suomenkielinen vastine. Koska astro viittaa tähtiin ja yksi turf-sanan suomennoksista on turve, ehdotankin sanalle nyt suomennosta tähtiturvotus. Ai ei vai? Ei sitten.

Siellä oli muuten puhetta kovasti äänestysrajan laskemisesta kuuteentoista vuoteen. Täysi-ikäiset aikuiset ihmiset vastustivat ideaa ja alaikäiset penskat itkivät sen puolesta. Järkeähän sen laskemiseen ei ole; retardien osuus väestöstä on tietenkin yleensäkin aivan liian suuri, mutta se lienee 16-18-vuotiaiden joukossa vielä suurempi kuin yli 18-vuotiaiden. Kahdeksantoista vuoden ikäraja on tietysti joka tapauksessa pelkkä veteen piirretty viiva ja täysin tekaistu, sillä 17- ja 18-vuotiaalla ei käytännössä voi sanoa olevan henkisissä kyvyissä mitään eroa, ja samalla logiikalla sitä voitaisiin laskea alaspäin tai nostaa ylöspäin koko ajan ilman selkeää rajaa - kunnes lopulta vain tajuttaisiin, että mentiin liian pitkälle. Siispä sama pitää se siinä, missä se on tähänkin asti oltava, kun johonkin se rajapaalu kuitenkin on tyrkättävä.

Mitään järkeähän näissä ikärajoissa ei tosin ole. Meikäläisen on voinut heittää linnaan virumaan lakien rikkomisesta jo melkein parin vuoden ajan, mutta oikeus vaikuttaa niihin vangitsemisperusteisiin tulee vasta vähän yli vuoden päästä. Siitä huolimatta olen aikuinen bussikuskien mielestä jo reilun kuukauden päästä; Alkon kassa ja Tiilenpään baarimikko ovat samaa mieltä neljäs neljättä kakstuhattakahdeksan. Benin mielestä taas olin sitä jo vuosi sitten kun hän ojensi kouraani paperinpalan ja käski äänestämään jotain Sauli-nimistä tyyppiä.

Hunis1 - vaihtoehtoisia puheenaiheita kansalle

2007-02-22T02:40:00.000+02:00

"Sit se sahas kädet katki yheltä"
"Ei nyt sahata käsiä katki matikantunnilla"

Vähissä ovat puheenaiheet taas Suomenmaassa viime aikoina olleet - kansallisen häpeän paluu vuoden huilitauon jälkeen Hanna Pakarisen valinnalla maan Euroviisuedustajaksi, sekä Matti. Koska valtakunnan jokainen toimittajanplanttu ja "verkkojournalisti" on tästä viime päivät sormet rakoilla tekstiä vääntänyt, en jaksa itse lähteä hommaan sen enempää. Hatunnostot kuitenkin suomalaisten tuoreimmalle klovnille Susan Kuroselle, joka onnistui kyllä keksimään ihan näppärän reseptin rikastumiseen. Harmi, etten itse ole keski-ikäinen nainen:

1. Harrasta seksiä Euroopan presidentin virka-asunnossa.
2. Kirjoita siitä kirja.
3. Profit.

Mutta hei, eilisen Ilta-Sanomia vesiklosetissa vieraillessa lukiessani havaitsin sanomalehtien sittenkin kirjoittelevan vielä muistakin aiheista. Tehdäänpä siis pikainen katsaus hetken journalistiseen antiin.

Ilta-Sanomien mielipideosastolla nimimerkki "Kettutäti Kontulasta" kampanjoi taas tosi uskovien arvojen puolesta:

"Viime viikkoina laulukilpailuja ovat voittaneet hienot laulajat Hanna Pakarinen, Ari Koivunen, Johanna Hämäläinen ja Kristian Meurman. Olette juhlistaneet voittoanne käsimerkein niin kuin laulaisitte Paholaisen kunniaksi ja osoittaisitte kiitostanne. Onko tosiaan näin, vai olenko itse ymmärtänyt väärin käsimerkin, jossa sormilla muodostetaan sarvet?"

Tämähän on kuin suoraan Oikeista Mielipiteistä. Hienoa nähdä, että vielä Lordin Euroviisuvoiton jälkeisessäkin Suomessa löytyy vielä niitä, joiden silmiä pahuus ei ole sokaissut. Tästähän minä kirjoitin itsekin viime toukokuussa.

Ilokseni sain huomata Vantaankin päässeen taas otsikoihin - tällä kertaa uutisoitiin teinityttöjen ryypiskelystä kesken kouluviikon. Jes! Kulmakumman rankimmat bileet olivat ohitse perjantaina puoleenpäivään mennessä: juhlijoista oli yksi rääkymässä äitiä apuun lattialla, toinen sammuneena alusvaatteisillaan. Kolmannelle oli tullut mieleen lähteä pelastamaan ensimmäistä talon uima-altaasta, jossa tämä tosin ei ollut. Sankari lähetettiin sairaalaan lämpöpussissa - virhe sinäänsä, että fiksuinta olisi varmaan ollut jättää se sinne ja näin minimoida tytön mahdollisuudet levittää geeniperimäänsä. Niinhän se evoluutio toimii. Eniveis, näin länsi-Vantaalla - josta en toivoakseni tunne ketään, sillä tällaisten mielipiteiden esittämisen jälkeen saattaa taas olla haudankaivajille töitä.

Aijoo, ja viimeisellä sivulla kehdattiin esittää väite, että koomikkolegenda Spede ei ehkä ollutkaan ihmisenä täydellinen ja näin sanovat dokumentit saattavat olla hieman puolueellisia. Näinhän ei Suomessa sovi tehdä, joten kehotankin että lopetatte tämän roskalehden ostamisen hetimiten.

Pakollisena Slashdot-ryöstönä tarjoan tänään artikkeli miehestä, joka päätti arkistoida koko elämänsä - tai jotain sinne päin. Varmaksihan minun on paha mennä sanomaan, sillä aidot Slashdot-nörtit eivät koskaan lue tarinoita kokonaan. Niin tai näin, kaverin ajatuksena on ilmeisesti tallentaa kaikki puhelut, intter web -keskustelut, tv-ohjelmat, radiokuuntelut, ylipäänsä kaikki, mitä jokapäiväisessä taapertamisessa nyt tulee vastaan. Nasta idea, eikä itse asiassa yhtään hullumpi - samahan on ollut toiveena itsellänikin. Tai no, minä tyytyisin kyllä pelkästään kommunikoinnin tallentamiseen, mutta valitettavasti sekin on hivenen hankalaa. Käytännössä kaikki IRC-keskusteluthan allekirjoittaneella tosin on tallessa vuodesta 2002 asti (tähän mennessä kertynyt rar-pakattuna kai noin 50 megatavua) ja messenger-lokeistakin löytyy suurin osa kai jo parin vuoden ajalta. Puheluiden ja livenä käytävien keskusteluiden tallentaminen onkin sitten hieman hankalampaa.

Siitä nyt ei tietysti kannata puhuakaan, miten typerää tämä kaikki on: nämä tallenteet kun olisi varsin helppo anastaa ja käyttää aika tehokkaasti tallentajaansa vastaan, ja vaikka näin ei tehtäisikään, niistä ei ainakaan ole mitään hyötyä; en minä niitä oikeasti koskaan lue, ja sellaista tavaraakin löytyy melkoisesti jota ei edes kehtaa lukea. Olisi ne tosin hauskaa tallentaa jälkipolvien ihmeteltäväksi, jos jotakuta nyt kiinnostaisi - itse asiassa olen ajatellut aloittaa päiväkirjan pitämisen sillä filosofialla, että kirjoitan sen täysin sensuroimattomana ja sillä oletuksella, että joku voi sen meikäläisen kuoleman jälkeen lukea täysin vapaasti jos haluaa, ja jos ei lue, niin sama se. Sitä minä en ole oikein ikinä tajunnut, että ihmiset haluavat jättää itsestään jälkeensä jotenkin kaunistellun kuvan. Minusta ihan täysin objektiivinen kuva olisi kaikkein paras, varsinkin kun elinaikanaan kuitenkin esittää vähän mitä sattuu.

Noh, se siitä tällä kertaa - jos yritetään taas kirjoittaa seuraava vähän aikaisemmin kuin parin viikon päästä. Juttuaiheita olisi tässäkin välissä piisannut, mutta laiskuus vei voiton, eikä vaikkapa nyt ystävänpäivästä tuntunut oikein fiksulta kirjoittaa enää ystävänpäivää seuraavana päivänä. Tiivistettynä sanottakoon vaikka, että ystävänpäivä oli ihan mukava ja on hieno idea - ja vaikka miten urputettaisiin, että se on ameriikkalaista impperialismia ja että ystävänpäivän pitäisi olla joka päivä eikä kerran vuodessa, niin se on silti hieno idea. Kiitos ja kuulemiin.

vituhipit

2007-02-08T23:09:00.000+02:00

"isoäitini, joka on sittemmin jo siirtynyt yläkerran orkesteriin.. kakkosviulistiksi"

Häpeäkseni minun on tunnustettava, että olen katsonut Idolsista tällä kaudella kai yhtä tai kahta lukuun ottamatta kaikki jaksot. En tiedä miksi, en ymmärrä, en käsitä. Ensimmäisellä kaudella katsoin siitä parit alkukarsinnat ja kai finaalin. Toisella kaudella olin ihan pihalla koko jutusta. Minulle selvisi vasta tämän kauden aikana, että se Ilkka-mikälie voitti sen.

Ja mitäpä sitä taas tänään näkikään. Mikä ihme teitä ihmisiä vaivaa? Puskeeko Suomen metsissä nykyään jo helmikuun pakkasten aikaan sieniä metrien lumikerroksen läpi? Nyt siellä sitten äänestettiin jatkoon joku pieni, kalpea, pitkätukkainen ruipelo, ennätysäänimäärällä. Siis mitähäh? Mitä ihmeen homoja tässä maassa nyt oikein asustaa? Yhtä hyvin voisitte minut äänestää sinne.

Tai no. Selvisi kanssa tänään, että aijaa tuo ohjelma onkin kaiketi laulukilpailu tavallaan! Aikaisempi käsitykseni on ollut, että kisassa haetaan pahinta ja hirveimmin piipittävää geelipäistä pelleä ja se lauleleminen on sitten ollut plussa, korkeintaan puolikas, siihen päälle. Sama se, kunhan teinitytöt tykkää eniten, kun niillä ei ole rahaa mutta niiden isukeilla on. Tai siis, Antti Tuisku. Tarvitseeko enempää sanoa. Niin hirveetä shittiä että mut on meinattu kivittää sen takia. Ihan oikeasti.

Juupatijuu. Että joko ihmisiä sitten kiinnosti se, että se tyyppi ihan oikeasti oli selkeästi paras niistä laulelijoista, tai sitten joku hoksasi että se oli persoonanakin siitä sakista hupaisin, tai sitten tytöt tykkääkin nykyään rumista ja kalpeista pitkätukkaruipeloista. Empiiristen havaintojeni pohjaltahan voin toki todeta, että se ei voi olla totta, joten johtopäätöksiä voi sitten vedellä. Jos nyt ohjelmasta jaksaa vielä jatkossa kiinnostua niin melkein soisi tämän sällin voittavan - ihan vain siksi, että levy-yhtiöillä luultavasti ei ole suurta hinkua siihen, joten saa nähdä mitä kommervenkkejä keksivät äijän kampeamiseksi ulos kisasta. Kun tässä kuitenkin kai vieläkin haetaan sitä poppi-idolia siideriä kittaaville "pissiksille" (sarjassamme typeriä sanoja) eikä niille varmaan ihan hirveästi saada heviä myytyä. Ja minulla on suuri luottamus siihen, että tosihevari ei suostu kynimään hiuksiaan ihan vähällä. Itsehän en ole hevari, mutta nollia saisi šekissä olla melko pitkä letka että nämä mihinkään lähtisi.

Joo ja niin en minä äänestänyt ketään. Katsoa saatan vielä mutta en nyt sentään alennu mihinkään realityscheisseen rahallisesti osallistumaan. En en en en ikinä.

error error documento puerto rico hobla habla cha cha chaa

2007-02-06T23:30:00.000+02:00

"jetzt sprechen wir DEUTSCH!!!"

Koeviikko oli. Menikin, palatakseen jakson kestävän syklin jälleen umpeutuessa siinä puolentoista kuukauden kuluttua. Elämä kiertää ympyrää. Maailman keskipisteestä - Vantaalta - länteen matkatessa vastaan tulevan heimon - ei turkulaisten, vaan niitä ennen olevan; puhuvat melkein yhtä tyhmää kieltä, mutteivät ihan - mailla se ilmeisesti alkaa huomenna. Aika retardi systeemi, haha, kärsikää! Terkkui.

Vaikka tavallaan tykkäsin koeviikosta. Normaalisti päivät on hirveän pitkiä, tunnit tylsiä ja niiden välissä varttitunnin taukoja, joilla enimmäkseen joko auon päätäni samoille ihmisille joita sitä auon tunnillakin, tai härnään ihmisiä joita härnätäkseni en joudu edes avaamaan sitä päätä ensinkään. Pahimmassa tapauksessa ja kenties yleisemmin juttelen jostain asiallisemmasta: toisin sanoen jostain ihan tylsästä ja pinnallisesta, koska vartissa ei ehdi mitään oikeasti mielenkiintoista. Kaikkea tätä ennen käyn tarkistamassa onko herra Aution luokka auki, ja jos se on, haen sieltä kupin kuumaa vettä ja teepussin, jos en jaksa hakea omasta lokerostani Earl Grey -pussia. Toisin sanoen mitään kauhean mielenkiintoista ei yleensä tapahdu.

Koeviikko taas oli aika lusmu. Ensin hissa. Siihen riitti parin tunnin lukemiset ja meni kivasti. Sitten vapaa. Toinen vapaa. Ehdin itse asiassa jo tylsistyä kun ei ollut mitään fiksua tekemistä. Englanti. En lukenut. Musiikki. Luin, hyvin vähän. Viikonloppu. Toinenkin päivä. Matikka. Olisi pitänyt treenata jo jaksossa, mutta viikonloppuna vähän. Meni mukiinmenevästi. Saksa. Sama juttu, meni melkein yhtä mukiin - mitä tarkoittaneekaan. Retardi kieli, suomi siis. Saksa ei. Saksa on kiva. Hast du eine Bowlingkugel in deine Lederhosen? Ja, ich habe eine Bowlingkugel in meine Lederhosen. Näsäviisaat jotka sanotte, että se on Kugelbollen, kun irkquoteskin niin sanoo; saattaa olla, mutta kysyin asiaa saksalaiselta vaihto-oppilaalta ja hän sanoi, että ei muka olisi. Mistä näistä tietää, kuka hitto niistä oikein selvän saa. Apulisä hyvä isä.

Oon muuten huomannut tiettyä ristiriitaisuutta ajattelutavoissani. Itse asiassa juurikin sellaista, että yritän karsia kaikki ristiriitaisuudet jotenkin pakonomaisesti, mutta tosi asiassa pidän sattumanvaraisuutta paljon mielenkiintoisempana. Samaten asioiden looginen päättely on ehkä mun vahvin alani, mutta periaatteessa kaikenlainen logiikka jokseenkin kyrsii mua, ja omaan aika lailla äärideterministisen maailmankuvan (koska ajatustoimintaa myöten kaikki periaatteessa noudattanee fysiikan lakeja), mikä on minusta maailmankuvana varsin syvältä, mutta nähdäkseni vallitsevan aineiston valossa oikea. Loogisuudesta on iloa korkeintaan sikäli, että se on aina tietynlaista "valtaa" kun voi yhden asian perusteella tietää miten muut asiat menevät. Sitte sovellan sitä logiikan etsimistä vähän kaikkeen, kuten esmes ihmisiin, joiden käytös ja ajatukset on muuten monesti tosi helppoja ennakoida tai tunnistaa (eräät sanoisivat, että oon oikeasti aina väärässä ja kuvittelen vain, mutmut) ja totean esimerkiksi tällä tavalla ennakoitavat ihmiset yksinkertaisiksi ja tylsiksi ja jaksan oikeasti kiinnostua vain niistä, joista ei ole yhtä helppo saada - tai joista mulla ei ole mahdollisuutta saada - selvää tai joilla ei ole sellaista pakkomiellettä asioiden tekemiseen asiallisesti ja järkevästi ja kaikkea muuta sen sellaista, niin kuin monilla on.

Lisäksi addiktiot on hauskoja ja niitä voi olla hauskoihin asioihin. Tai ehkä tässä tapauksessa fiksaatioita. Ja eräässä toisessa mieleen juolahtavassa toisaalta myös addiktioita. Kuinka monta litraa tajuntaa virtaa Ankkajoessa tunnin aikana?

Puhuin muuten jotain noista aiheista. Joo. Ajattelin selittää niistä jotain mutta tähän plokiin on säädetty aika rumat tyylit

-elementeille joten en jaksa. Se oli tarkemmin ajateltuna aika turha juttu. Päiväkausien kofeiinilla elely saa taas sekoilemaan hyvin negatiivisessa ja tylsässä mielessä. Taidan mennä nauttimaan sitä korviketta, moo.

Voi sitä huonomminkin perjantainsa viettää

2007-02-03T01:25:00.000+02:00

"mä en enää puhu sun seurassas"

Redmondin pojat löivät taas melkoisen mainoskampanjan pystyyn. Kävimmä Matiaksen kanssa katsastamassa Kampin keskuksen eteen kohonnutta muutaman sadan neliön massiivista telttaa, jolla yritetään epätoivoisesti hehkuttaa Microsoftin uutta Ikkunat Näkymä -käyttöjärjestelmää. Ovella oli tuiman näköinen vartija - itse asiassa varsin monta sellaista - joka sanoi että laukku pitää jättää narikkaan ja sisällä oli tietsikoita ja jostain syystä muuten myös esimerkiksi keisari Pirk.

Ihan mieletön vehje se Vista. Ainakin yhdellä testikoneista aivan syntisen hidas, jopa ilman niitä hehkutettuja läpinäkyvyyksiä sun muita mielettömiä innovaatioita, jotkahan esmes Linux-maailmassa on nähty jo muutamat vuodet sitten. Kaikkein tajunnanräjäyttävien feature oli kuitenkin ylivoimaisesti MICROSOFT LIVE CAM, toisin sanoen veppikamerasofta, jossa näkyvään kuvaan saattoi lisätä kaikenlaisia mahtavia EFEKTEJÄ, kuten esimerkiksi staattisen kuvan jäniksestä (ei pienintäkään animaatiota) kököttelemään kuvan alalaitaan. Henkilökohtainen suosikkini oli Star Warsista tutut keisari Palpatinen käyttämien tapaiset VOIMASALAMAT. Katsokaa nyt:

Tämän jälkeen ei liene yksinkertaisesti mahdollista jättää sitä ostamatta. Varmaan ostettava ihan Ultimate. Sisälsi yksinkertaisesti lyömättömiä ominaisuuksia.

Toktok. Minusta on tullut viime aikoina nykytaiteen ystävä. Kiitos siitä kuuluu koulustamme löytyville nykytaideteoksille, joita ovat jollain kurssilla vääntäneet. Erityisiä suosikkejani on kaksi: toinen on niin kutsuttu aggrelaatikko, jota saa murjoa nyrkeillään ja kuvitella siihen tilalle jonkun taulapään naaman. Itse kuvittelin siihen kertaalleen niin pahan taulapään, että survaisin sitten nyrkkini ihan läpi koko lootasta ja suoraan takana olevaan seinään, mikä sai hieman rystyset punottamaan. Hieno keksintö silti, ehdottomasti. Toinen suosikkini lienee teos, jonka nimeä en muista, mutta taidepiirien ulkopuolella se tunnetaan riippukeinuna. Luultavasti tulen tämän teoksen parissa viettämään aikaa jatkossakin enemmälti, vaikutti nimittäin ihan lokoisalta nukkumapaikalta.

Mitenkään haluamatta ketään painostaa voisin myös kehottaa arvoisia IRKKAAVIA stalkkereita liittymään presidentinvaalikampanjani yhteisöön. Tarvitsen nimittäin vielä kolme kannattajaa ohittaakseni kannatusluvuissa "samankaltaisissa yhteisöissä" kummittelevan luuseri-Löömanin (nevahööd, joku pelle). Timo Soinikin olisi ihan realistinen kiinniotettava, siihen tarvitsisi 23 uutta tulevaa äänestäjää. Ehdokkaaksi pääsyyn tarvitsisikin sitten enää vajaat 19 970 lisää, että saisi tarpeeksi allekirjoituksia siihen valitsijayhdistyshommelijutskaan. Varsin realistinen tavoite siis.

Voisin muuten myös vielä jo perinteeksi muodostuneesti kertoa tiivistetysti perjantaistani, siis muutakin kuin alun Vista-raportaasit. Kampin keskuksesta löytyi uusi paikka (kun päätettiin katsoa miksi ihmeessä sinne meni niin paljon ernuja) jossa oli lasinen seinä ja vessoja. Siellä oli hissi, jolla pääsi parkkihalliin jossa oli Las Ketchupia soittava ilmainen tärisevä leikkiautohärveli - miksi niitä kutsutaan? - ja kaiuttimia joista soi linnunlaulua. Soitimme myös Kauniille Joonaksella ja sanoimme tulevamme kylään, Kaunis johon Joonas sanoi että ettepäs tule, ja menimmekin Espooseen. Espoossa oli joku battlefield-mies joka ei tiennyt missä on BILEET, joten hän soitti kavereilleen ja kysyi missä on BILEET. "Parkissa" oli kuulemma hyvä meno. Menimme "parkkiin". Ovella luki että Nooan parkki, mitä ilmeisimmin paikka siis oli joku seurakunnan kerhotalo. Siellä oli raju meno ja paljon ristiinnaulittuja ihmisiä. Sieltä pääsi Oulunkylään jokerilinjalla ja sieltä junalla Rekolaan, jossa saattoi todeta että bussiaikataulujen tulkinta ei ollut mennyt ihan nappiin, joten hilauduimme Koivukylään ja odottelimme räntäsateessa tovin vielä yhtä bussia. Mahtava reissu.

Ensi kerralla voisin kertoa teille mikä logiikka noihin ns. "aiheisiin" sisältyy. Nyt heihei.

Svengaillaan

2007-01-31T22:23:00.000+02:00

"KUINKA KEHTAAT VERTAILLA GÖSTAA JA KIRKAA?!?!"

Kirka kuoli. Maailma suree. Tässä aiheeseen liittyvä irkkiquote.

Ja eespäin muihin aiheisiin, jos niitä nyt on. Viime aikoina ei ole kauheasti ollut. Pari viimeisintä päivää olen vain koomannut kotona saamatta mitään järkevää aikaiseksi, kun on koeviikon ansiosta ollut vähän vapaapäiviä. Huomenna loppuu sekin enkunkokeen merkeissä. Mutta ehkei siitäkään sen enempää, ei ketään kuitenkaan kiinnosta.

Niin muuten tosiaan. Minähän olen tätä blogia nyt vakituisesti pitänyt hieman reilun vuoden, siitä asti kun aloin galtsuun kirjoitella joskus marraskuun 2005 hujakoilla. Sitä ennen yritin pitää blogia mm. toisessa osoitteessa blogspotissa, mutta se vähän jäi, ja tyydyin vain kirjoittelemaan muutamien forumeiden yöeläjien threadeihin. Missään vaiheessa en ole kuitenkaan juuri omistanut yhtä lyhyttä kappaletta enempää omien angstieni puimiselle.

Sinäänsä mielenkiintoista, koska tutkimusten mukaan omasta elämästä kertominen on blogien yleisin aihe. Ja itse asiassa ainakin omasta mielestäni myös mielenkiintoisin, mikäli kirjoittaja on hyvä. Itse asiassa olen itsekin bongaillut erinäisistä paikoista muutamia ihan kirjoittajien omasta elämästä kertovia blogeja ja stalkkaan niitä, vaikken tiedä kirjoittajista sen lisäksi yhtään mitään, tunne tyyppejä lainkaan saati sitten ikinä mainitse että lueskelen niitä. Lukemistaan palikoista voi sitten hauskasti koota eräänlaisen kuvan siitä kirjoittajatyypistä. Sitten taas toisten blogien (kuten opettajan) stalkkaaminen voi olla ihan antoisaa siinä mielessä, että jotkut ihmiset nyt väkiselläkin jäävät vain pelkiksi kuoriksi. Blogeihinsa ihmiset saattavat kirjoittaa aika henkilökohtaisiakin asioita. Syventävät kuvaa ihmisestä melko paljolti. Hyötyä tai merkitystähän sillä ei juuri ole, mutta se on mielenkiintoista.

Oikeastaan mitään syytähän ei ole mistään muusta aiheesta juuri kirjoittaakaan. Esimerkiksi omat juttunihan ovat hyvin pitkälti koostetta mielenkiintoisimmista jutuista eniten lukemastani blogista, Slashdotista, ja jossain määrin muista lähteistä kerätyistä stooreista, joihin sitten kommentoin omiani. Tällainen tarjoaa tietty välillä näppäriä tapoja naljailla vallanpitäjien ja sen sellaisten kustannuksella, mutta mihinkään sillä ei vaikuteta. Yksittäinen blogaaja ei kuitenkaan kiinnosta oikeasti ketään tai vaikuta kenenkään mielipiteisiin.

Jonkin sortin suuruudenhulluus joitakin blogaajia tuntuukin vaivaavan, päätellen siitä, miten iso hitti joissakin blogilistan suomalaisissa blogeissa on ollut blogaamisesta itsestään kirjoittelu, ja nimenomaan sen käsitteleminen jonain uutena massiivisena valtamedian muotona, joka vielä joskus määrää koko yhteiskunnan kehityksen suunnan ja vaikka mitä muuta. Itsehän taas kirjoittelen juttujani, ja naljailen pääministereiden kustannuksellani, täysin omaksi huvikseni, välittämättä itse asiassa pätkääkään siitä, lukeeko tätä joku muu vai ei. Pääasia vain, että saan tyhjenneltyä päätäni turhista ajatuksista aina silloin tällöin. Missä ne ajatukset ovat sen jälkeen, ihan sama. Sen takia en ole ikinä oikein sisäistänyt näiden tietylle lukijakunnalle (ts. "friends only") suunnattujen plokien ideaa; minua kun ei siis myöskään juuri kiinnosta, että kuka tätä sitten lukee, enkä näe syytä sitä siis yrittää mitenkään rajatakaan.

Mitään sen isompaa juttua en näe blogeista tulevan osittain edes siksi, että kirjoitettu teksti itsessäänkin on vanhentunut juttu, ja ainakin sen vaikutus ihmisten mielipiteisiin. Oli aika, vuosisata tai pari sitten, kun taitava kynäniekka oli pahin painajainen, jonka suurissa saleissaan kärpännahkaviitassa keimaileva kruunupää saattoi kuvitella. Yksi sanailijavelho saattoi saada miljoonat ihmiset kiihkoontumaan, eivätkä miljoonat kiihkoontuneet ihmiset olleet mitenkään hyvä juttu diktaattorien kannalta. Niinpä näitä kirjailijoita ja runoilijoita viruikin tyrmissä melkoiset pinot. Nykypäivänä - huom. länsimaissa - kuka tahansa saa raapustaa ihan mitä haluaa, mutta sillä ei ole enää mitään väliä. Meillä on Internet, radio, televisio. Jatkakaa listaa. Kirjoja luetaan paljon vähemmän kuin ennen, telkkari on korvannut ne. Webistä löytyy Youtube ja Idolsin ekstrat Mikkarin nettisivuilta. Galtsussakin on jo ainakin betatestissä äänikommentointi. Kirjoitettu teksti pysyy käytössä varmastikin aina, sillä kaikissa tilanteissa sitä ei voi korvata, mutta sen merkitys teknologian kehittyessä kuitenkin vähenee. Eikä ainakaan mistään tusinablogaajasta, tai edes niin erinomaisesta kuin minä, ole enää tulossa mitään kansallissankaria.

Ensi kerralla yritämme palata hieman totutumpaan tyyliin. Kunhan tästä koeviikosta nyt selvitään.

Hiekka vähenee

2007-01-27T01:43:00.000+02:00

"Sä näytät vähän räjähtäneeltä"
"Mä kävin kebabilla"

Jees, olisi se ruljanssi nyt allekirjoittaneellakin edessä, että pitäisi alkaa vähän suunnitella tulevia tekemisiään - ukkosmyrskyn lailla rymisevä ryhmänohjaajamme kun viime tiistaina kertoi meille opintojen, huolellisuuden, ahkeruuden ja sen sellaisen tärkeydestä. Sen lisäksi hän kertoi myös mm. siitä, että edellisviikolla mukaan käsketyn kirjan unohtaminen kotiin on lähes satavarma merkki opintojen venymisestä vuodella tai parilla ja varmaankin myös urasta kaupunkien virkistysalueiden kemiaa tutkiessa. Tämän päätteeksi saimme kouraan siniset vihkoset, jotka sisälsivät infformaatiota elikkäs tietoa koulussa tarvittavista kursseista. Niitä pitäisi vissiin nyt alkaa valita ensi vuodelle.

Jeespoks. Ensimmäisenä on vissiin jätettävä tämän vuoden neljännessä ja viidennessä jaksossa olevat FY2 ja FY3 pois, fysiikalle kun ei loppujen lopuksi liene tiedossa käyttöä meikäläisen jatkoa ajatellen, ja voin yhtä hyvin lukea kys. kurssien aiheet Wikipediasta ja päntätä koulussa jotain hyödyllisempää.

Kuukausien jahkaamisen jälkeen sain lopultakin tehtyä jonkin sortin suunnitelman siitä, mitä ehkä lähtisin lukemaan. Kokosin sen taulukon muotoon. Uppailen joskus jos jaksan.

Esimerkiksi saksaa olisin tuon mukaan lukemassa koko B3:n oppimäärän verran, eli kahdeksan kurssia. Todellisuudessa en oikein tiedä riittäisikö siihen innostus. Nyt sitä on kuitenki jo kaksi kurssia käyty, ja jos koko touhusta haluaa mitään päähänsä jättää, niin lisää lienee luettava. Sinäänsä siis tuntuisi tyhmältä jättä touhu ihan heti kesken, joten on kai sitä ainakin kuutisen kurssia käytävä. Ja kun kuusi, niin miksei kahdeksan. Kirjoittaa tuskin aion.

Yhteiskuntaoppi olisi kai menossa kirjoitettavaksi nyt. Siitä taitaisi hyötyä hyvinkin monessa hommassa - ja niinno, minullahan ei ole oikeastaan kovin selkeää hajua siitä, mihinkä olisin jatkamassa. Jossain vaiheessa harkitsin jopa teknillistä korkeakoulua, mutta se on sittemmin alkanut jäädä poies. Nyt olisi ehkä mielenkiintona lähteä leikkimään rahakasoilla (kauppakorkea), viilaamaan pilkkua ja kiertelemään pykäliä (oikeustieteellinen) tai sitten päätyä jonkin sortin kirjoittelupuolelle. Noissa kaikissa onneksi jossain määrin on yhteiskuntaoppi hyödyksi, joten se lienee ihan kätsy valinta. Ja pääsyy tietysti, että yhteiskuntaoppi kiinnostaa. Psykologiakin kiinnostaa, ja voisin kirjoittaa sen toisena reaalina. Siitäkin olisi hyötyä ainakin noissa kahdessa ekassa. Tykkäisin kyllä kanssa jonkin sortin ilmaisuhommasta kuten leffojen teosta (kameran takana), mutta sellaiseen olen onneksi liian kuvataiteellisesti lahjaton, joten ei tarvitse onneksi moisia tuumia.

Muutama viestinnän kurssi olisi koulun lehteen (ja nettilehteen, jonka olemassaolosta en ole koskaan kuullutkaan) liittyviä ja mediapsykologiaa. Olettaen toki, että lehteen pääsisi mukaan, mistä nyt ei voisi mitenkään takuuseen mennä. En kyllä ehdi käydä viestinnän peruskurssia nyt missään välissä, mutta toivottavasti se ei ole niin tarkkaa. Olisi pitänyt tajuta nuo silloin kun sitä lukiopaikkaa ja ekan vuoden kursseja valittiin viime kesänä, mutta tuli rupateltua tutorien kanssa grillimakkarasta ja sen sellaisesta, niin se sitten vähän jäi. Eikä sitä tajunnut ajatella silloin muutenkaan. Lisäksi kiinnostaisi käydä filosofiaakin vähän enemmän, ainakin muistaakseni neloskurssi, joka oli yhteiskuntafilosofia. Noista vaan alkaa hyvin pian jo se 75 tulla täyteen, ja siitä ylöspäinhän käydään jo ylimääräisiä. Lisäksi pitäisi kai vielä ehkä jotain syventäviä ja soveltavia jostain ottaa - onkohan esmes enkun syventävissä mitään pointtia, vai meneeköhän se ihan peruskursseilla sujuvasti.. Matematiikassakin oli hyödylliseltä näyttäviä ylimääräisiä kursseja. Raah, rasittavaa pähkäillä näitä. Ehkä annan vain olla toistaiseksi ja pähkäilen joskus muulloin.

In other news, käväisin tänään syömässä pizzeria Xonassa. Se oli pitkästä aikaa ihan aito kebab-ateria. Viikko sitten kävin siellä myös, ja silloin söin yhden parhaista pitakebabeista joka on vastaan tullut. Nyt tuli valittua kebab ranskalaisilla, ja se oli melko kuiva, kastikkeeton(!?) ateria. Erikoisinta oli kuitenkin se, joka teki siitä aidon - nimittäin. Ilmeisesti tässä oli käytetty erästä eksoottista maustetta, jota kasvaa kebab-miesten käsien väliin sijoittuvalla alueella. Ateriaa popsiessa tuli nimittäin suuhun maku, joka muistutti sitä hajua, joka lähtee kun hiuksia poltetaan. Hyi s..., niin.

Tämä blogi on muuten ollut varsin kauan ilman nimeä. Nyt oon alkanut visioida muutamia. Kovasti on tehnyt mieli nimetä tämä Linnunrata-teemaisesti, siis viitata jollain tavalla Douglas Adamsin löytämään perimmäiseen vastaukseen: 42. Nimi voisi siis olla simppelisti 42, tai Neljäkymmentäkaksi, tai 6x9 tai 6*9. Jälkimmäinen viittaisi siihen, että perimmäinen kysymys on samaisen teoksen mukaan "mitä saadaan kun kuusi kerrotaan yhdeksällä". Vastaus on 42. Älkääkä väittäkö, että ei se oikeasti ole. Se on. Ihmisillä olisi toki paha tapa tulkita tuo kuusi ja ysi vähän väärällä tavalla, mutta se toisaalta toisi vain lisää hupia. Mitäs sanotte? Jos ei käy niin voin koettaa keksiä muutakin. Pätevä slogan tarvitaan toki vielä täydentämään nimeä, mutta se on sitten jo helppo keksiä.

Ei myönnetä, kielletään vaan kieltämästä

2007-01-24T18:26:00.000+02:00

"huippu-uivelot"

Rupesi taas miettimään, että kun nämä ameriikkalaiset kerran ovat niin kovin ylpeitä siitä perustuslaillisesta oikeudestaan omistaa aseita, niin mikseivät ne sitten käytä sitä ihan toden teolla, kun mitä ilmeisemmin olisi täysi syy. Edellisestä vallankumouksestahan on siellä jo päälle kaksisataa vuotta.

Tiivistettynä siis Yhdysvaltain oikeusministeri Alberto Gonzales meni möläyttämään, että Vapaiden maan perustuslaki ei oikeastaan missään vaiheessa takaa oikeutta habeas corpus -menettelyyn; se pelkästään sanoo, ettei tätä oikeutta voida poistaa kuin tietyissä poikkeustapauksissa.

Tähän sitten kuuntelua pompottamassa ollut senaattori vastasi, että eikös tuossa nyt sitten vähän niin kuin taata se, jos sen erikseen poistaminen kerran kielletään. Herra Gonzalesin mielestä ei. Ja jos nyt raiskataan pilkku siihen kuosiin ettei se raukkaparka pääse traumoistaan ikänä eroon, niin voihan sen noinkin tulkita, vaikkei sitä niin tulkittavaksi tarkoitettukaan.

Habeas corpushan tarkoittaa siis pidätetyn oikeutta reiluun oikeudenkäyntiin sen selvittämiseksi, onko pidätettynä olemiselle perusteita ja pitäisikö pidätetty päästää vapaaksi. Jos tätä oikeutta nyt sitten ei ole, niin hallinnollahan on käytännössä karkeasti sanottuna oikeus heittää koppiin kuka tahansa ihan mistä syystä tahansa ja pitää siellä niin kauan kuin huvittaa, kun syitä tai oikeudenkäyntejä ei tarvita. Tällaista menettelyähän sovellettiin aikanaan hyvällä menestyksellä mm. Neuvostoliitossa ja sovelletaan nykyäänkin sellaisissa maissa jotka on tuolla kaukana jossain ja jossa on pieniä ihmisiä jotka tekee kaikenlaista tavaraa halvalla.

Mitäpä tässä tietty muuten rapakon takaisista taas murehtimaan, mutta kun mitä isot edellä, sitä pienet perässä.

Tajunnanvirtaa terawattitolkulla

2007-01-20T03:04:00.000+02:00

"abivuonna mä vedän sua turpaan"

Perjantai-illan mittaan tuli taas todettua, että ihmisillä ei kyllä tunnu voivan sanoa olevan mitenkään liikaa järkevää tekemistä. Jälleen kerranhan tämä hartaasti odotettu viikon kohokohta meni ohi; ohjelmana oli lähtö ulos kaverin kanssa, jolloin reitti vei Koivukylään ostamaan Mad Crocia ja sattuman kautta Korsoon - ensimmäinen asemalle tullut juna meni Keravan suuntaan, ei Helsingin. Uskoakseni kaikki lukijani tietävät Korson olevan kenties maailman hirvein, kauhein, pahin ja vaarallisin paikka, jota myös eräässä englanninkurssilla tekemässäni kirjoitelmassa luonnehdin sanoilla "godforsaken suburb of Hell", ja jonne kenenkään täysjärkisen ei pitäisi mennä.

Noh, Korsossakaan ei näkynyt oikeastaan mitään. Tarkemmin sanottuna siellä näkyi yksi kaverinsa luokse lanittamaan menossa ollut tuttu. Korsossa oli myös nahkatakkinen hevirockpunkgoottivittuanarkisti joka osoitti riipaisevalla tavalla mielipiteensä turmeltuneesta yhteiskunnastamme paiskaamalla veden muodostamista jääkiteistä kokoamansa möykyn ohi kiitävää möheltävää VR:n tavarajunaa kohti, ja joka hieman pettymyksekseni ei vastannut käsimerkkikettuiluuni. Illan kruunasi turhanpäiväisistä tutunpuoleisista ihmisistä koostuva nuorisojoukko, jota jostain syystä jäimme asemalla jututtamaan siihen asti, ja joka maahan kertyneiden räkäklimppien määrästä päätellen oli jumittanut siinä pyörätelineiden kohdalla jo varsin kauan. (Syljenerityshän on suoraan verrannollinen henkiseen kovuuteen sekä monissa tapauksissa housujen kokoon, ts. peniksen pituuteen.) Ei siinä mitään, Korson asematunneli on varmasti ihan hieno paikka hängata ja khillata ilman lämpötilan ollessa pakkasen puolella ja tuulen voimakkuuden jotain sataviiskytä metriä sekunnissa.

Niin, enhän minäkään mitään sen fiksumpaa tietysti tehnyt. Kuvastaa vain sitä, että yleensä ei ole mitään järkevää tekemistä, joten se mitä tulee tehtyä on lähinnä sellaista tietynlaiselta tylsistymiseltä ja joutenololta pakoon juoksemista; pääpiirteiltään samaa touhua, jossa ei ole oikein mitään varsinaista pointtia. Ei siinä mitään, yleensä on ihan hupaisaa ja minähän olen oikeastaan muutenkin varsin suuri typeryyden ja pointittomuuden kannattaja, mutta aina välillä siitä aiheutuu olo, että pitäisi ehkä välillä väsätä jotain vähän mielekkäämpää. En vain oikein tahdo keksiä, että mikä sitten olisi sellaista. Olisi tietysti kiva keksiä parannuskeino syöpään ja ruokkia viisisataamiljoonaa nälkäistä afrikkalaista, puhumattakaan miljardibisneksen pyörittämisestä, merkittävien poliittisten päätösten tekemisestä ja ihmisten ilostuttamisesta kirjallisuuden väsäämisellä, mutta kun vikana on että tällaiset hommelit on yleensä a) mahdottomia tai b) vaikeita tai c) loppujen lopuksi niissäkään ei ehkä sinäänsä ole mieltä, kun ei täällä niin kauhean kauaa kuitenkaan porskuteta ja joskus on vähän vaikea käsittää sen jälkeisillä hommeleilla olevan itselle ihan hirveästi väliä.

Monilla ihmisillä on kova tarve jättää itsestään jokin jälki, tai tehdä jotain suurta jolla pääsee historiankirjoihin ja ihmisten kuolemattoman palvastelun kohteeksi. Mullekin tulee monesti sellainen olo, että moinen olisi hienoa. Sitten välillä tulee mietittyä, että mitähän jos olisikin viimeinen hengissä oleva tyyppi maapallolla. Vielä parempaa, tietäisi olevansa viimeinen tietoinen ja älykäs olento koko universumissa. Jos ei riitä niin sitten vaikka koko multiversumissa. Ihan sama. Kunhan se nyt on absoluuttisesti viimeinen. Se tietty aiheuttaisi tälle epäonniselle yksilölle varmaan aika pahan masennuksen, mutta ei se nyt ole tässä oikeastaan se idea. Ideaa ei oikeastaan edes ole. Musta se vain on aika kiehtova ajatus. Tällaisella universumin viimeisellä heppulilla olisi sitten harteillaan kannettavana kaikki se viisaus mitä ihmiskunnalle olisi aikojen saatossa karttunut. Tänne pallon pinnalle varmaan jäisi kaikki sivilisaation jäännökset pystyyn, tai mitä niistä nyt olisi jäljellä enää sen jälkeen kun kaikki olisi kuollut tai hävinnyt johonkin. Ja sitten tämä herra viimeinen söisi väärän värisen sienen ja kuolisi siihen.

Pim, se oli siinä. Lukematon määrä eri ihmisiä kautta historian rehki niska limassa ja pänttäsi silmät killissä, tajuton läjä kuoli, tapettiin, muuten uhrattiin, sen sivilisaation luomisessa. Muutama onnistui unelmassaan ja jätti nimensä niihin historiankirjoihin. Ketään ei vaan sitten enää olisi lukemassa niitä. Sitä voi sitten miettiä, että mikähän hiton pointti siinäkin touhussa sitten oli, kun ei siitä tavallaan jäänyt jäljelle mitään. Se, että huolehdittiin jostain ilmastonmuutoksesta, oli loppupeleissä ihan turhaa, kun kaikki kuoli kuitenkin. Ja ihan turha sanoa, että "jos tehdään oikein niin näin ei käy", kun niin nyt vain käy. Universumihan kokee lopun joskus, tavallaan. Vety loppuu kesken, tähdet sammuu, kaikki jäätyy, tai jotain muuta. Mutta vastaava tilanne tulee joskus vastaan jollekulle.

Ja sittenkin, "tavallaan" lainausmerkeissä, koska jäihän siitä sinääsä. Objektiivinen universumi ilman mitään havainnoijaa vaan on ainakin meikäläiselle melkein täysin käsittämätön ajatus, kun oikein alkaa miettiä. Varmaankin juuri siksi se sitten on niin kiehtovakin. Jos metsässä kaatuu puu et cetera.

Eikä tämä silti välttämättä ole mitenkään kelvollinen syy lusmuta tänä päivänä ja jättää tekemättä asioita tai tehdä niitä päin prinkkalaa, kun ihmisten epäonnet ja angstit ja kärsimykset on todellisuutta tässä ja nyt. Se on ihan hyvä mielipide johon en jaksa ottaa kantaa sen enempää. Vielä jos sillä saa tuollaisen muunlaisen pointittomuuden tuntemuksen karisteltua pois, niin sitäkin hienompi. Uskonnot on kanssa tosi hieno juttu, koska nekin tekee sen joillekin. Niillä tosin on paljon haittapuoliakin, mutta niinhän kaikella on.

Mut sinäänsä sellainen tarkoituksen etsiminen on ehkä aika narsistista. Sellanen epätoivoinen yritys kokea itsensä jotenkin erikoiseksi, kun ego ei anna käsittää, että ei todellisuudessa pohjimmaisella tasolla poikkea siitä afrikkalaisen saaren toteemipaalun huipulla olevasta kivestä juuri mitenkään, ainoa ero on, että protoneita, neutroneita ja elektroneja on vähän eri määrä ja ne on eri järjestyksessä. Palikat vaan on samoja ja molemmilla voi sanoa olevan "tarkoitusta" ihan yhtä paljon.

Yksi teoria, joka mulle on tullut mieleen, on se, että tämän koko maailmankaikkeuden kulku alkuräjähdyksestä sen loppuun, millä tavalla se nyt tuleekaan, on vähän niin kuin telkkariohjelma. Sen on saattanut laittaa alkuun joku olento, joka on tietyllä tavalla kaikkien yläpuolella. Sen nimi on Gradflgong, noin karkeasti arvioituna, jos se yritetään kirjoittaa latinalaisilla aakkosilla. Saattaa se ihan yhtä hyvin olla joku muukin. Mutta mä vältän termiä "jumala", koska sellaiseen käsitteeseen liittyy yleensä jotain yliluonnollista ja mm. sellaisia käsityksiä kuin vapaa tahto ja kaikkea sen sellaista. Sellaiset ei kuulu tähän teoriaan, koska tämän teorian mukaan tämä heppu on joku tiedemies, joka asuu jossain omassa universumissaan. Se saattaa olla samanlainen kuin tämä meidän omamme, tai se saattaa olla erilainen. Tämä tiedemies laittoi meidän maailmankaikkeutemme käyntiin ihan vain omaksi huvikseen, katsellakseen että miten käy. Voi ihan hyvin olla, että todellisuudessa koko tämä viisisoistamiljardinen universumin historia on kestänyt hänen ajassaan vain muutaman sekunnin tai minuutin ja on tapahtunut yhden lasikuvun sisällä. Tämä ukkeli on sitten katsellut sitä ja toljotellut että tuleepas tästä kaikkea jännän näköistä. Tai ehkä se on tv-tuottajan sukulaisolio ja tämä on ihan oikeasti vain viihdettä niille olioille. Sitten kun kyllästytään niin naps virta poikki ja se universumi oli siinä. Se siitä pointista.

Tällaisia teorioita on muuten kehitelty ihan vakavissaankin. Jos kiinnostaa niin voitte koettaa Googlettaa vaikka jostain universumin simulaatioteorioista tai vastaavista, tai katsoa Matrixia ja lueskella sen pohjalta tehtyjä filosofointeja. Syntyjen syvien pähkäilemisessä on se kiva, tai epäkiva, puoli, että vaikka jutut tuntuisi miten järjettömiltä, niin ne oikeastaan on melkein kaikki jokseenkin järkeviä ja niiten pätevä vääräksi todistaminen on tosi vaikeaa, kun perimmäisen tason asioista on todella vaikea saada mitään varmuutta.

Mutta joo, ehkä tämä riittää tältä erää. Tästä tuli niin käsittämätöntä tavaraa, että ihan rehellisesti en usko kenenkään selviävän tänne asti. Tässä päästiin ihmisten lorvailusta Korson aseman kautta teorian esittämiseen universumin synnystä ja tarkoituksesta. Mutjoo, mää vaan päätin kerrankin kokeilla kirjoittaa tälleensä, etten etsi mitään valmista aihetta tai koeta saada mitään kauhean ehjää kokonaisuutta, vaan kirjoitan vain kaikenlaista pohdiskelua mitä mieleen tulee. Läheskään tyhjäksi en sitä vieläkään saanut ja paljon jäi sanomatta, mutta sormethan tässä alkaa väsyä. Voitte sitten vain kuvitella että minkälainen brainstormi tässä ryöppyää taas nupin sisällä, kun siitä kuitenkin tulee vain murto-osa ulos. Näennäisestä angstaamisesta huolimatta oon muuten sitä paitsi ihan hyvällä tuulella taas nytkin, joten siispä voitte ottaa kaiken tämän hippusella ironiaakin. Jos olisin huonolla tuulella niin en olisi saanut mitään kirjoitettuakaan.

Aloitin muuten tämän kirjoittamisen Eppu Normaalia kuunnellen, siitä siirryttiin Mark Knopfleriin ja sitten Poets of the Falliin. Luulen senkin vaikuttaneen siihen minkälaista tekstiä missäkin vaiheessa tuli, kun ovat aika erityyppistä musiikkia kaikki. Hassua.

Mene suoraan vankilaan ilman mitään erityisen hyvää syytä

2007-01-13T00:36:00.000+02:00

"Tässä suklaapatukassa on 20 kilojoulea energiaa. Ilmakiväärissä on [x] joulea. Jos tän muuttais ilmakiväärin paine-energiaksi nii vähän se räjähtäis :D"

Ah tätä ihanaa länsimaista kaksinaismoralismia. Saksa on näemmä ehdottanut Holokaustin kiistämisen tekemistä rangaistavaksi koko Euroopan Unionin alueella.

Ironia? Turkkilaiset tappoivat vajaat sata vuotta sitten vähintäänkin satoja tuhansia ihmisiä armenialaisten kansanmurhaksi nimitetyssä.. hässäkässä. Kyseinen sivu on historiankirjoissa vähän epämääräistä suttua, turkkilaiset kun sen (yllättäen) kovasti kiistävät, ja kansanmurhan tunnustus on muuallakin maailmassa hieman niin ja näin. Itse asiassa tapahtuman tunnustaneista valtioista löytyy Wikipediasta ihan karttakin. Otetaanpas pieni visa - mikähän onkaan nimeltään eräs Euroopan keskikohdan kieppeiltä löytyvä valtio, joka ei tunnusta kyseistä kansanmurhaa? Alkaa S:llä, reilut 80 miljoonaa asukasta.

Miten helkkarin typerä täytyy yleensäkään olla ehdottaakseen, että tässä nykyaikaisessa olevinaan niin kovin sivistyneessä yhteiskunnassa pitäisi, tai edes SAISI, rangaista ylipäänsä minkään tahansa uskomuksen omaamisesta? Holokaustin tai minkään muunkaan asian kiistäminen tai uskominen todeksi on kuitenkin pohjimmiltaan, noh, nimenomaan uskon kysymys; mitään henkilökohtaista kokemusta natsi-Saksan keskitysleireistä meistä useimmilla ei kuitenkaan varmaankaan ole. Ei sillä, ettäkö minä juutalaisten lahtausta haluaisin kiistää, itse kyllä uskon Holokaustin tapahtuneen, mutta putkaan paiskaaminen tai sakkojen määrääminen mielipiteen takia on yksinkertaisesti väärin, eikä siitä pääse yli tai ympäri.

Hakaristien kieltämisestähän oli jutussa myös puhetta. Sille on sentään helpompi löytää jonkinlaisia alkeellisia oikeutuksia. Useimmat niistä tosin ovat minusta huonoja, kuten se, että swastika rinnuksissa kulkeminen voi loukata jotakuta. Samaa kun voisi sanoa aika monesta muusta asiasta. Hyvän maun vastaistahan se tietenkin on, eikä kenenkään järkevän minusta pitäisi moista aatetta kannattaa, mutta kun valtiovallan homma vaan ei ole puuttua tuollaisiin juttuihin.

Läpihän tämä valitettavasti menee, ja veikkaisin Suomen olevan ylpeästi etunenässä koputtelemassa taas yhtä naulaa sananvapauden arkkuun. "Uskomme, että sananvapaudellakin on rajansa", sanotaan jutussa. Saattaa olla, en menisi takuuseen. Joka tapauksessa se raja kulkee kyllä vielä jossain aikasen paljon kauempana.

Noh, kun tässä nyt sopivasti tällaista rasistisen aiheen rajaa hivotaan, niin kerrotaanpas kuulumisia samalla. Kuvaamataidon opettajani nimittäin väläytti niin ikään eilisellä tunnilla selittäessään (monen muun tylsän asian lomassa) länsimaisen kulttuurin vaikuttavan taiteeseen johtuen vasemmalta oikealle suuntautuvasta lukusuunnasta. Sittenpä hän nappasi ryhmässä olevan.. tummaihoisen henkilön ja kysäisi tältä, että "mitenkäs teillä siellä arabikulttuurissa?"

Eipä siitä sen enempää. Mainittakoon vielä, että se iPhone ei ollutkaan niin siisti kuin aluksi vaikutti. Siinä nimittäin ei ole tukea kolmansien osapuolien tekemälle softalle - tai no, on, mutta se pitää ostaa Applen palvelun kautta. Ainakin Amerikassa, katsotaan nyt miten eurooppalaisen version kanssa käy. Joka tapauksessa, vaikka puhelin itsessään edelleenkin vaikuttaa aika siistiltä ja itselläni varmaankin olisi niille softille melko vähän käyttöä, se kyllä latistaa härvelin arvoa vinkeänä teknoleluna varsin melkoisesti.

Mulla on muuten varmaan aika rasittavia tapoja muiden ihmisten mielestä. Tuli vain mieleen.

Nokia vapisee MacWorldissa

2007-01-10T23:48:00.000+02:00

"Sä näytät Jone Nikulalta."

Huhusivat siitä sitten vuosikausia. Paha sanoa, ottiko kukaan niitä huhuja vakavasti - yhtä paha sanoa epäilikö kukaan, että ne muka eivät olisi totta. Nyt se joka tapauksessa on tulossa ja minä tiedän mitä haluan lahjaksi ensi jouluna. Arvoisat stalkkerit, iPhone.

Itsehän olen kylläkin aina ollut sillä kannalla, että puhelin on tarkoitettu lähinnä soittamiseen (tekstiviestien näppäilykin on rasittavaa puuhaa) ja ihan korkean hinnankin vuoksi missannut tämän ns. "älypuhelinsukupolven" vielä toistaiseksi melko täydellisesti, mutta kieltämättä iPhone on omalla tavallaan ainakin tyylikkäin luuri, jota olen nähnyt, ja muutenkin iPod yhdistettynä puhelimeen jonka käyttöjärjestelmänä on OS X saa väkiselläkin sisäisen härvelinörtin taas kuolaamaan vesikauhuisen piskin lailla.

"Mutta entäs 3G?" näpäytti Nokia äkkiä; itseäni ei kyllä kiinnostakaan. Raapiutuvista näytöistäkin kuullaan vielä, ja Applen tuntien hintakin lienee taas melko porvarillisissa sfääreissä. Toivottavasti kännykkäbisneksen rankanpuoleinen kilpailu pakottaa omenakorporaationkin painamaan hintojaan alas. Joka tapauksessa ensimmäistä kertaa ikinä kännykkäkin ihan oikeasti vähän kiinnostaa, eikä uusista jutuista koskaan ole haittaa.

Asiasta ilmavaivaan: minua meinattiin vinkua osoittamaan olevani 18-vuotias kun ostin energiajuomaa. Mad Crocia (itsessään melko keskivertoa litkua - hyvää, muttei erinomaista) nimittäin myydään nykyään hillittömissä puolen litran kanistereissa, ja myyjänaikkosiltahan tämä homma meinaa mennä hiukka yli hilseen, varsinkin kun kaupoista vielä ihan oikeasti saa sitä alkoholipitoistakin Mad Crocia. Noh, asiaanhan vaadittiin tarkistusta, ja pian marssimme kaupasta Matiaksen kanssa krokotiilitölkkien kera hyvillä mielin ulos. Retkestä Korsoonkin selvisin ehin nahoin.

Niin, ja nyt on vissiin liitytty siihen blogosfääriin ihan toden teolla - eräs kotimainen valtamedia kun käsitteli edellistä blogaustani oikein kriittisin sanankääntein. Suunnatkaahan, arvon stalkkerit, herra Iltsun /quit-blogiin. Ei mitenkään kovin nokkelaa provosointia, mutta ehkä poju siitä oppii, kun vielä tajuaa että blogia kannattaa lähinnä pitää siksi, että kirjoittaminen on kivaa, eikä niinkään siksi, että toivoo ihmisten lukevan ja kommentoivan.

Debytoin muuten tässä kyseisessä blogauksessa myös korvikkeeni galtsublogista tutuille randomeille tölväsyille; ajattelin struutata sellaisia tuollaiseen boksiin blogauksen alkuun, tai mahdollisesti ehkä tänne välillekin. Nerokkaita vain ei kerry ihan hirmuista tahtia, joten ehkä tyydyn yhteen per kerta. Tämä nykyinenkin on varsin heikko, mutta ihan näin demoamismielessä oli keksittävä jotain.

Avoin koodi edistyy

2007-01-03T00:22:00.000+02:00

Niinpäti niin, päivitin lopultakin taas käyttöjärjestelmäni, vaihteeksi taas asentamalla sen kokonaan uusiksi. Nyt on siis alla parin kuukauden ikäinen Ubuntu 6.10 Edgy Eft, ja sen myötä tuli vaihdos Firefox 2.0:aan, kun olin liian laiska ollut sitä muuten päivittääkseni.

Minä en oikein käsitä tätä filosofiaa jolla open sourcea kehitetään - siis että version täytyy aina olla surkeampi kuin edellinen. Kun aikoinaan Ubuntuun siirryin - versio oli 4.10 tai 5.04 - niin se oli paras distro jota löytyi, ja ihan oikeasti varsin hyvä - mitään jättimäisiä ongelmia ei ollut. 5.10 jatkoi samaa tasoa. 6.06:een päivitin vasta muutama kuukausi sitten, ja se oli jo selkeä harppaus taaksepäin; rasittavia pikkuvikoja löytyi jo reilusti, ärsyttävimpänä se, että suurimman osan ajasta "shutdown"-namiskan painaminen Gnomen valikosta ei tehnyt mitään. Yleensä löin sen kyrsiintyneenä aina virtanapista kiinni, mikä sai reiserfs:n menemään välistä hieman solmuun.

Nyt 6.10 on tuonut vähän parannusta ongelmaan - nyt sen sijaan että kys. namiska ei tekisi mitään, se tarjoaa minulle linkkiä FAQiin joka kehottaa menemään toiseen FAQiin josta ei löydy vastausta, ja edelleen suurimman osan ajasta ainoa vaihtoehto on sammuttaa se virtanapista tai konsolista. Beryl oli ihan kiva saada toimimaan, mutta valitettavasti se on melko käyttökelvoton johtuen ikkunoiden taipumuksesta pimentyä suurennellessa (johtunee kai nvidian ajureista). Täytynee kokeilla compizia.

On kuitenkin myönnettävä, että Ubuntu 6.10 on silti Linux-maailman varteenotettavin vastine Windowsille - jo pelkästään huomattavasti edistetyn pakentinhallintansa ansiosta. Parrakkaat koodisankarimme ovat nimittäin viimeinkin tajunneet kopioida Redmondista sen tärkeimmän ominaisuuden, jota pingiivinien ystävät ovat jo vuosia kateudella kuolanneet - nimittäin tarpeen rebootata kone ilmeisesti suurin piirtein joka toisen päivityksen tai asennuksen jälkeen. Ei suotta hajottanut kun ensimmäinen "you need to restart your computer" tuli vastaan..

Ubuntun tulevaisuus näyttää siis valoisalta; odotan innolla seuraavaa julkaisua. Entäs sitten free-ei-niin-kuin-olut-softakommuunin todellinen lippulaiva, Firefox?

Rehellisesti sanottuna minä en käsitä miksi tämäkin oli pakko julkaista. 1.5 oli sentään jonkinlainen edistysaskel muutamassa mielessä 1.0:aan verrattuna - 2.0 otti pelkästään takapakkia. Suuresti hehkutetuista lisäominaisuuksista en tosiaan tiedä kun niitä ei ole vielä ehtinyt kauheasti vastaan tulla; itse asiassa olen huomannut vain kaksi eroa edelliseen versioon:

oletusteema on rumempi kuin ennen
tabipaneelin oikealla reunalla ollut rasti, josta sai auki olevan tabin suljettua, on korvattu lisäämällä se rasti jokaiseen yksittäiseen tabiin - paljon epäkäytännöllisempää ja hitaampaa.

Tämän saa sentään configia säätelemällä vielä kuntoon, mutta jos ei ihan oikeasti ole mitään järkevää syytä runnoa uutta softaa ulos sieltä äitimuorin kellarista, niin eikö voisi vaan tyytyä hiomaan sitä edellistä ja toimivaa? Jos se ei ole rikki, älä yritä korjata sitä, sanovat.

Noh, valitus sikseen: löysin nimittäin pitkästä aikaa taas vähän motivaatiota touhuta jotain. Jostain syystä nimittäin uutenavuotena valoja ja pauketta katsellessani päätin luvata itselleni, että opettelen tässä vuoden aikana käyttämään noita flower stickejäni ihan kunnolla, tähän asti kun touhu on ollut varsin amatöörimäistä puuhaa. Laitoinkin jo Tikku-ukosta tilaukseen uuden silicon flo -setin, nykyisissä kepeissä kun on vähän liian hatara pito. Tähän pyritään, tervetuloa katselemaan meikäläisen show'ta sitten ensi vuodenvaihteessa:

Ja lehmät lentää, luultavasti pian

2007-01-02T01:58:00.000+02:00

Enää ei öinen kyökin ryöväyskään tuota ongelmia, kiitos kiinalaisten tiedemiesten, jotka kasvattivat sian, joka hohtaa pimeässä. Näin yöeläjänä toivon, että saavat nuo elikot massatuotantoon ja lihoiksi mahdollisimman nopeasti, niin on huomattavasti helpompaa aterioida näin iltasella muun talon koisiessa.

Ameriikan yhdysvallat, maa, joka vastustaa tauteja vastaan sotimisen kannalta erinomaisen avuliasta kantasolututkimusta, hyväksyi kloonilihan tuottamisen. Tekopyhäksihän moista voisi tavallaan sanoa, mutta ei nyt motkoteta moisesta, kun se on kuitenkin pohjimmiltaan ihan hyvä juttu. Huvittavaa tosin taas huomata minkälainen metakka MBnetissä (josta tämänkin juttuaiheen ryöväsin) jaksettiin jutusta nostaa - kun se kloonattu liha on kuulemma niin kovin vaarallista ja sitä rataa. Jos nyt lähdetään siitä, että klooni on kopio siitä alkuperäisestä, ja se alkuperäinen elukka oli syötävä, niin eiköhän se jälkimmäinenkin ole.

Eettinen puoli on tietysti vähän kyseenalaisempi. Elikoilta kun tietenkin riistetään ne viimeisetkin arvon rippeet, kun ne alistetaan täydellisesti tuotannon maksimoimiseksi kloonaamalla ainoastaan parhaita yksilöitä. Sinäänsä on siis ihan ymmärrettävääkin ihmisten uhkaukset protestoida, että "minä en ainakaan osta sitä kloonattua lihaa vaikka olisi miten halpaa!"

Täysin tekopyhäähän moinen tietysti on, koska johan tässä on vuosituhansia risteytetty parhaita yksilöitä pulskempien sarvipäiden toivossa - kloonaus on oikeastaan vain luonnollinen jatke tälle. Jos siis haluaa luonnon kanssa pelleilemistä vastaan protestoida, niin täytyisi lopettaa lihan syönti kokonaan - mikähän ei taida olla mitenkään ennenkuulumaton idea, eikä mitenkään huonokaan sen puoleen.

Jostain muistelisin lukeneeni - luultavasti Hintikan (haha) kolumnista MikroBitistä - lukeneeni kanssa kivan idean "lihatankeista" joissa voitaisiin kasvattaa lihaa vähän niin kuin kasviksia ilman minkään sortin eläimiä. Ideahan ei ole mitenkään mahdoton, ja visio tuhansista lasisista sammioista joissa velloo miljoonia kiloja sykkivää jauhelihaa on aika komia. Jotain valittamistahan joku siitäkin keksisi, onhan se nyt paljon pahempi homma LEIKKIÄ JUMALAA ja tuolleensa pelleillä luomakunna kanssa kuin teurastaa satojatuhansia viattomia luontokappaleita, mihin touhuun on sentään ainakin Mooseksen kirjan mukaan annettu lupa.

Ai niin ja Darwin-palkinnot jaettiin taas pahimmille luusereille jotka paransivat geenikantaamme poistamalla itsensä siitä. Voittaja nirhasi itsensä rusikoimalla kranaattia moukarilla - ehdottoman tyylikästä!

Armon vuosi 2006

2006-12-31T00:44:00.000+02:00

Taas on yksi vuosi kutakuinkin nähty, ei se kummoinen ollut mutta menetteli. En odota 2007:ltä mitään sen erikoisempaa, mutta on se lukuna ainakin kiva, seiskassa on sellaista kivaa maagista symboliikkaa ja pimeää mahtia! Voisimme tehdä taas katsauksen menneestä vuodesta.

Vuoden isoin uutinen, tai ainakin yksi isoimmista, tulikin tässä ihan viime hetkillä: Saddam Hussein hirtettiin. Olin oikeastaan jokseenkin hämmästynyt siitä, että se ihan oikeasti lopulta saatiin teloitetuksi, yleensä kun näiden tuomioiden täytäntöönpano tuppaa kestämään aika kauan. Tai no, ainakin Amerikassa.

Niin, Saddamhan tuomittiin virallisesti 148 ihmisen joukkomurhasta - vaikka rötöksiä tilillä toki oli varmasti enemmänkin. Saddamin saaminen narun jatkeeksi taasen on tähän mennessä vaatinut 2974 kuollutta koalition sotilasta, jotka ovat tietty ainoat joista kukaan välittää, hieman vaihtelevien arvioiden mukaan kutakuinkin 5000-20 000 irakilaista taistelijaa, ja vielä vaihtelevampien arvioiden mukaan syystä ja toisestakin "ylimääräisiä" kuolemia on Irakissa tapahtunut jonkinlainen määrä sadan tuhannen ja miljoonan väliltä.

Ja Saddamin koura tietysti listii väkeä vielä turpeen altakin, joten tokkopa näissä luvuissa pysytään. Niin tai näin, karkeasti arvioiden kunkin ihmishengen menetyksen kostaminen vaati siis vähintään noin tuhatkunta jonkun muun henkeä. Noh, emmehän me kaikki ole samanarvoisia.

Aijoo, ja se maksoi reilut 350 miljardia dollaria. Sry George, taidat olla vähän luuseri.

Joku toinenkin rähäkkä oli, mutta sitä enää kukaan muista, jossain palestiinan mailla kun piti hakea siepattu sotilas kotiin. Sielläkin kuoli ihmisiä ja solttu vissiin on vieläkin vangittuna. Huonompi homma, hänelle.

Suomi myi sielunsa vanhalle vihtahousulle ja voitti Euroviisut pahallapahallapahalla saatanaa palvovalla death metal -yhtyeellä joka sinne vastoin kaikkea järkeä lähetettiin, vaikka Tomi Metsäketo olisi ollut paljon parempi ja karismaattisempi, ja nyt voivoi kun niiden viisujen järjestäminen maksaa. No ainakin yksi kansallinen trauma vähemmän tälläkin korpikansalla. Vielä kun voittaisivat ne ruotsalaiset lätkässä niin oltaisiin vissiin aika kovaa väkeä loppujen lopuksi. Minuahan asia ei sinäänsä kiinnosta.

Rakastettu pääministerimme Matti Vanhanen osoittautui yllättävän kovaksi pelimieheksi. Nurmijärven don Huan oli tuskin ehtinyt erota (helmikuussa) kun hän jo aidon suomalaisen miehen elkein (tekstiviestillä) yritti iskeä kampaajaansa (maaliskuussa). Ainahan ei flaksi käy, joten Masa siirtyi uusille apajille ja iski sitten uuden emännän Ikean kassajonosta (netissä olleella deitti-ilmoituksella). Ja hittoakos sitä samaa peltoa kyntää jos kyllästyttää, tosimies jättää tekstarilla. Sitä minä tosin en ihan täysin ymmärrä, että valtioneuvoston nokkamies hankkii naisystävänsä netistä - nuorillehan aina tuputetaan, että "netissä voi kuka tahansa olla kuka tahansa", ja jos profiilissa lukee ammatin kohdalla "pääministeri" nii minua ainakii epäilyttäisi hieman.. Hei, kokeillaans!

Hei neidit! Olen Jorma Ollila, Nokian ja Shellin johtokunnan puheenjohtaja. En ole kovin komea, mutta teen 150-350 vatsalihasliikettä aina kuntoillessani ja vuosituloni ovat noin yhdeksän miljoonaa euroa. Haluaisitteko lähteä kahville?

Ihme on jos ei tuolla heru. Varmistetaan että ei, puhutaan teknologiasta. Teknologian kannalta tämä oli ihan kiva vuosi - Xbox360 kyllä julkaistiin jo viime vuonna, mutta se nyt olikin ihan täyttä sontaa, kun WII julkaistiin vasta tuossa muutama viikko sitten. Ja Wiihän on kuningas. Itsehän olen tuollaiseen toosaan päässyt käsiksi vasta kahdesti, mutta senkin perusteella voi jo tituleerata mokomaan siisteimmäksi asiaksi sitten David Hasselhoffin. Pakko hankkia oma jahka niitä taas tulee myyntiin - harmi, että se on monen muunkin mielestä aika siisti juttu. Sonykin julkaisi jotain omaa shittiään.

Vistaa taas ei tullut vieläkään, eikä Duke Nukem Foreveriä, ja jos jompikumpi nyt joskus tulee niin kumpikaan ei kiinnosta. Googlea myllytettiin joka suunnalta kun mm. Kiina-sensuurin myötä "Do no evil" alkoi väistyä "Do no evil, except if it pays" -moton tieltä; Youtube tuli ja myytiin (1,3 miljardilla, kiesus) ja nyt kaikki videonsa saa katsottua sieltä eikä vertaisverkkoja tarvita siihenkään; tuplaytimet vissiin tuli kanssa mutta ei nekään minua kiinnosta. 4chan on nyt kaikkien tiedossa kiitos muutamien afropäiden, ja kohta varmaan estetty, kiitos idioottimaisen lapsipornoblokkilain. (Ei, se ei ole idioottimainen siksi, että se blokkii lapsipornon, vaan siksi, että se yleensäkään blokkii mitään. Sensuuri pahapahphapaha)

Time-lehti nimesi minut vuoden henkilöksi. Ihan oikeasti. Nimesi muuten myös sinut. Nyt ollaan sitten kaikki samassa kastissa muiden historian mahtihenkilöiden kanssa - mm. Adolf Hitlerin, Josif Stalinin ja Albert Einsteinin. Kieltämättä olen aina tuntenut kuuluvani tähän sakkiin.

Coca-Cola lanseerasi surkean brändin, eikä minulle ole vieläkään oikein selvinnyt miten Zero eroaa Lightista. Pepsi MAX nokitti, toivottavasti olette nähneet mainokset. Hah, nerokasta: Zero------------->MAX.

Kola-Olli nolasi itsensä. Puolentoista litran kolan juominen ei tietty ole ihan helppo urotyö (en minä siihen pystyisi, kun tykkään kolastani yleensäkin ilman happoja), mutta olisihan tuota tietty voinut ensiksi miettiä että kannattaako sitä telkkariin mennä ilveilemään. Euroviisuvoiton huuman jo haihduttua oli kansallinen itsetuntomme taas laskenut sille tasolle, että Olli sai ikävän kunnian joutua sitä pönkittämään - mikäs sitä luuserin egoa paremmin pönkittää kuin tekosyy haukkua ventovierasta ihmistä kuvaputken takaa galleriakommenteilla. Noh, nyt on Ollin kunnia ainakin palautettu.

Joo ja "liian hepokasta". Kiitti vaan sikana taas tästäkin.

Ööh niin entäs minä sitten? Kiinnostaako? Eikö? Hyvä.Minä vaihdoin koulua, menin Tiluun. Olisi ehkä kannattanut mennä Lumoon: lähimpään kebabbilaan on sieltä alle minuutin kävelymatka, Tilusta menee lähemmäs vartti. Eroa yläasteeseenhan ei varsinaisesti ollut, samalla lusmuamisella tuollakin tuntuu pärjäävän, mutta ihmiskirjo on huomattavasti värittömämpää, kun kaikkien mielestä ilmeisesti pitää olla niin kovin asiallista ja snobia. (Paitsi niiden muutamien, jotka päättivät tulla silkkiboksereissa kouluun. Moi!) Normaalius on ihan tylsää, mutta kai sitä on niihin "yhteiskunnan sisäsiisteihin huoneisiin" nyt totutteleminen, joista yhteiskuntaopin kirjammekin yläasteella puhui. No ainakin koulussa on nyt monta kerrosta, hissi (jota ei saisi käyttää, mutmut) ja angstikkaita portaikkoja ja käytäviä. Ja kahvila, jossa on säälittävän surkea energiajuomavalikoima. Keskiarvo oli muuten yläasteelta lähtiessä kai 9,2; nyt tokassa jaksossa taisi olla 8,7.

En keksi mitä muuten. Söin kebabbia kai vajaassa parissakymmenessä puljussa. Nikinmäkeen tuli uusi ja Rekolaan tulee kohta. Energiajuomia tuli vastaan 18 erilaista ja uusia on vielä maistamatta. Ympärillä hyörivät ihmiset jokseenkin vaihtuivat koulun myötä, toisaalta sitten taas joidenkin vanhojen kanssa on enemmän tekemisissä. Aika montaa kuitenkin näin viimeksi joskus kolme tai neljä kuukautta sitten, mitä voisi tavallaan pitää vähän ankeana.

Jokin käsittämätön traditio iski taas että pitää lähteä keskellä yötä kiertelemään ympäri maailmaa vaikka missään ei koskaan näy ketään ja joka helkutin puun takana on Sabu väijymässä ja joka toisella kadulla valot sammuu ja gongi soi ja Undertaker seisoo takana ja vetää turpaan. Mutta on se ihan hyvää ajanvietettä, joten jatketaan sitä ensikin vuonna. Kesä tosin soveltuu hommaan paremmin, näissä arktisissa oloissa meno alkaa mennä jo aika hardcoreksi (vähän niin kuin Kuusijärven ylittäminen jäätä pitkin, jota teidän ei muuten enää kannata yrittää).

Sanoin muuten pari vuotta sitten, että jos Hannu H. Karin vuodelle 2006 ennustama "Internetin romahdus" tapahtuu, niin menen (muistaakseni) Suomi-Ruotsi-lätkämatsiin suomalaisten katsomoon pikachu-puku ylläni viikinkikypärä päässäni laulamaan Du gamla du friaa. Päivä tässä olisi vielä aikaa hävitä veto. Voin pitkittää tätä uhoamistani vielä vuodellakin toki, kai se nyt romahtaa jos oikein proffa kerran niin sanoo.

Jeapjeap. Ensi vuonna ei tapahdu mitään kivaa, vaan sama meno jatkuu. On jokut vaalit mutta se ei vaikuta mihinkään kun samat juntit siellä kuitenkin istuu sörssimässä taas kaiken. Maailmalla tapellaan lisää, köyhät köyhtyy ja länsimäät rikastuu ja terroristeja pelätään ja siirrytään yhä lähemmäs poliisivaltiota ja maailma kaikenkaikkiaan on paskempi paikka. Minä täytän 17 eli öö en saa tehdä mitään, mutta YTV:n mielestä oon aikuinen ja joudun maksamaan kaikesta tuplasti sen mitä ennen ja mun kannattaa lopultakin hankkia se opiskelijakortti. Kalasataman metroasema tosin avataan!

Ensi vuonna minä lupaan:
tulen paremmaksi ihmiseksi
en valehtele kenellekään koskaan
siivoan huoneeni kerran viikossa
käyn kuntosalilla kaksi kertaa viikossa
lopetan irkkaamisen
ryhdyn vegaaniksi
en wareta enää mitään
lausun aina ruokarukouksen
vien likaamani astiat heti lavuaariin
kirjoitan kivipossut

Anti olla, hyvää uuttavuotta stalkkerit