Vannoutuneista lukijoistani tarkkasilmäisin on saattanut havaita, että tämä blogi on viime aikoina ja jo hetken ennen sitä ollut sangen kuollut. Vieläkin tarkkasilmäisempi on kenties omin voimin pistänyt merkille, että olen sittemmin jatkanut blogin kirjoittamista toisaalla, mutta sille ensimmäiselle väijyjälle tiedoksi: uusi blogini Valtakunnan vuoksiaalloilla elää voi paksusti osoitteessa http://iki.fi/arto.kekkonen/blogi/. Suuntaa siis sinne, mikäli haluat lukea kirjoituksiani jatkossa.
Keskittymishäiriöisemmille sekä muuten vain kiireisemmille seuraajilleni tarjoilen maistiaisia maailmastani myös Twitterissä. Lähinnä mielenkiintoisia linkkejä jaan ja kommentoin niin suomeksi kuin englanniksikin.
Tämän blogin tekstit säilyvät täällä varmaankin ainakin toistaiseksi, mutta saatan jossain vaiheessa poistaa ne näkyvistä. Hukkaan en niitä silti heitä, vaan arkistoin ne taatusti johonkin ja laitan mahdollisesti näkyviinkin.
Kuulemiin!
perjantai 27. toukokuuta 2011
torstai 18. maaliskuuta 2010
Tänään budjettirahoitus onkin jees
Vaalivääntö on vissiin alkassa, sillä mediamaksutapauksen saralla on alkanut eteen tulla yhä nopeampia ja tiukempia käännöksiä. Ensin takkiaan kieputtelu Suvi Lindén, nyt koko sosialidemokraattinen puolue Jutta Urpilaisen ilmoitettua, että sdp haluaakin Ylelle rahoituksen valtion budjetista.
Ei ole poliitikolla helppoa. Jos ajaa härkäpäisesti asiaa läpi vastoin kansan etua ja tahtoa, on yleisesti ottaen syvältä. Jos sitten vaihtaakin toiselle puolelle, on takinkääntäjä, populisti ja poliittinen peluri. Itse en olisi varma, että on väärin olla jotain noista, jos oikeasti päätyy lopultakin asiassa järkevälle kannalle ja linja pitää. Tällä hetkellä en tosin ole turhan toiveikas senkään suhteen.
Kimmo Sasihan tästä näemmä sitten älähti. Muutamia hupaisia otteita:
Tähänhän aina vedotaan. Pidän kyllä ajatusta vähän hämäränä, määritteleväthän poliitikot - tässä tapauksessa valtioneuvosto - televisiomaksun suuruuden nytkin. En sitä paitsi jaksa uskoa, että maitokauppauutisilla kuitenkaan saataisiin valtavaa heilahtelua aikaiseksi Ylen rahoitukseen. Sitä paitsi päätti Ylen rahoituksesta sitten hallitus tai eduskunta, siitä joka tapauksessa päättää hallitus. Eiköhän pääasiallinen "ongelma" olekin tämä seuraavaksi mainittu:
Noh, jos Yle rahoitettaisiin verovaroin, niin tämä summa otettaisiin varmaankin verovaroista. Jos kansakunta ei maksa 480 miljoonaa euroa veroluontoisena maksuna, sillä on varaa maksaa 480 miljoonaa euroa veroina. Se onnistuu esimerkiksi korottamalla joitakin veroja. Käytännössä toiset maksavat sitten enemmän kuin ennen, toiset vähemmän, mutta yhtä kaikki maksu jakautuu varmasti oikeudenmukaisemmin kuin tilanteessa, jossa kaikki Tokoinrannan Reijosta Eiran Anneliin joutuvat pulittamaan saman könttäsumman.
Älkääkä nyt jumaliste tehkö siitä Lindénistä mitään messiasta, tahvot.
Ei ole poliitikolla helppoa. Jos ajaa härkäpäisesti asiaa läpi vastoin kansan etua ja tahtoa, on yleisesti ottaen syvältä. Jos sitten vaihtaakin toiselle puolelle, on takinkääntäjä, populisti ja poliittinen peluri. Itse en olisi varma, että on väärin olla jotain noista, jos oikeasti päätyy lopultakin asiassa järkevälle kannalle ja linja pitää. Tällä hetkellä en tosin ole turhan toiveikas senkään suhteen.
Kimmo Sasihan tästä näemmä sitten älähti. Muutamia hupaisia otteita:
Sasin mukaan budjettirahoitus ei ole hyvä malli, koska siitä syntyy linkki hallituksen ja yleisradioyhtiön välille.
Tähänhän aina vedotaan. Pidän kyllä ajatusta vähän hämäränä, määritteleväthän poliitikot - tässä tapauksessa valtioneuvosto - televisiomaksun suuruuden nytkin. En sitä paitsi jaksa uskoa, että maitokauppauutisilla kuitenkaan saataisiin valtavaa heilahtelua aikaiseksi Ylen rahoitukseen. Sitä paitsi päätti Ylen rahoituksesta sitten hallitus tai eduskunta, siitä joka tapauksessa päättää hallitus. Eiköhän pääasiallinen "ongelma" olekin tämä seuraavaksi mainittu:
Sasi kertoi haluavansa myös nähdä, mistä demarit ottavat Ylen tarvitseman rahoituksen eli noin 480 miljoonaa euroa vuodessa.
Noh, jos Yle rahoitettaisiin verovaroin, niin tämä summa otettaisiin varmaankin verovaroista. Jos kansakunta ei maksa 480 miljoonaa euroa veroluontoisena maksuna, sillä on varaa maksaa 480 miljoonaa euroa veroina. Se onnistuu esimerkiksi korottamalla joitakin veroja. Käytännössä toiset maksavat sitten enemmän kuin ennen, toiset vähemmän, mutta yhtä kaikki maksu jakautuu varmasti oikeudenmukaisemmin kuin tilanteessa, jossa kaikki Tokoinrannan Reijosta Eiran Anneliin joutuvat pulittamaan saman könttäsumman.
Älkääkä nyt jumaliste tehkö siitä Lindénistä mitään messiasta, tahvot.
torstai 11. maaliskuuta 2010
Teilatkaa Yle-maksu, säästäkää Yle
Suvi Lindén, viestintäministeri Jyrki Kataisen (vaikkakaan ei ehkä kansan) armosta, teki vaihteeksi verrattain hyvän päätöksen ja törppäsi Yle-maksun toistaiseksi ja jättää asian näin ollen seuraavan hallituksen läpi runnottavaksi.
Vaikka vaara näyttää siis toistaiseksi olevan hetkellisesti ohi, nyt on entistä enemmän syytä olla skarppina: vajaan vuoden päästä pidettävissä eduskuntavaaleissa ratkennee Yle-maksunkin lopullinen kohtalo. Pitäkää korvat höröllä sen suhteen, mitä ehdokkaat asiasta puhelevat.
"Verrattain hyvä" Lindénin päätös oli sikäli, että Yle-maksusta olisi ollut syytä luopua kokonaan - ja ryhtyä kehittelemään tilalle jotain parempaa. Kansan ja eduskunnan parissa laajamittaista närää ei kuitenkaan ole aiheuttanut ensisijaisesti niinkään se tosiseikka, että Ylen toiminta täytyy rahoittaa, vaan pääasiassa rahoitustavaksi kaavaillun Yle-maksun monenlaiset epäkohdat, joita en enää tässä jaksa alkaa listata.
Sen sijaan totean, että Yle-maksua vastustavana mutta Ylen toiminnan jatkumista erittäin suotavana ja tärkeänä pitävänä minua on ajoittain melko raskaasti ärsyttänyt Yle-maksun tiimoilta käydyn keskustelun luonne. Joka ikinen Yle-maksua käsittelevä ketju joka ikisellä forumilla täyttyy välittömästi vaatimuksista Ylen lakkauttamisesta, ja ilmeisesti jonkinlaiseksi Yle-maksun vastustajien pesäpaikaksi aikoinaan suunniteltu mediamaksu.info-saittikin sisältää oikeastaan vain äkäisen Yle-vastaisen manifestin.
Väitökset, joiden mukaan Yle ei kiinnosta ketään tai on muuten vain turhake nykymaailmassa, ovat nimittäin puutaheinää. Finnpanelin mittausten mukaan Ylen televisio-ohjelmat oikeuttavat nimittäin katsojamäärissä mitattuna itsensä aika hyvin: esimerkiksi viime viikolla viidenkymmenen katsotuimman ohjelman listalle pääsivät paitsi itsestäänselvät Ylen uutiset ja sää, myös muun muassa mainio kotimainen komediasarja Mooseksen perintö, ajankohtaisohjelma A-studio, itsepintaisesti suosionsa säilyttävä Kotikatu, ja jopa sellainenkin ohjelmahirvitys kuin Tartu mikkiin. Hannu Niemisen ja Mervi Pantin Media markkinoilla -teoksesta repäisemäni tilaston mukaan Ylen osuus television katsojista oli itse asiassa vuonna 2007 likimain puolet, suurimman kaupallisen kanavan eli MTV3:n kerätessä vasta 26% katsojista. Tehtävä johtopäätös on melko selkeä: Ylen ohjelmilla on kysyntää, sanoivat vastustajat mitä tahansa.
Tältä pohjalta on yritetty ehdotella Ylen muuttamista mainos- tai maksukorttirahoitteiseksi. Ehdotuksilla on kuitenkin ongelmansa, sillä katsojat eivät ole markkinoiden kannalta tasa-arvoisia. Ainakin mainosrahoitteisuus tuhoaisi Ylen nykymuodossaan: vaikka Maalaiskomedia kerääkin huomattavan yleisön, onko tuo yleisö riittävän maksukykyinen ja johdateltavissa oleva, että mainostajat ovat halukkaita maksamaan apajille pääsystä? Tai entä jos se ei keräisikään - olisiko parempi kuitenkin ostaa tilalle jenkeistä tosi-tv:tä, joka riskittömästi kerää ainakin jonkinlaisen yleisön? Samankaltaisia ongelmia on maksukorttirahoituksessakin, ja sitä paitsi, maksaisiko kukaan esimerkiksi Elävän arkiston kaltaisesta palvelusta kanavapakettinsa yhteydessä, vaikka olisikin sitä mieltä, että on välillä hauska kuunnella esimerkiksi Ahti Karjalaisen tankerointia ETYKin avauspuheenvuorossa?. On järkevintä, että tarjolla on kaupallisten toimijoiden ohella myös markkinoista riippumaton julkisesti rahoitettu media. Ylen julkisen palvelun sisältöä on toki aika ajoin syytä puntaroida.
Joka tapauksessa Ylellä on yhä merkitystä skandaalinhakuisten juoruaviisien, tabloidilehtien ja tabloidisoituvien "laatulehtien", listajumputusta luupittavien radioasemien ja tosi-tv:llä kyllästettyjen televisiokanavien maailmassakin. Minusta median alusta asti tärkeänä pidettyä sivistävää tehtävää ei kannata nykyäänkään unohtaa, eikä sokeasti luottaa siihen, että kaupallinen media kykenee yksin hoitamaan vallan vahtikoiran pestin tehokkaasti ja puolueettomasti.
Pääasiassa olen tässä tekstissä pyrkinyt ilmaisemaan, että Yle-maksusta rähistäessä olisi mielestäni syytä erottaa toisistaan Yleen itseensä sekä pelkkään Yle-maksuun kohdistuva kritiikki, ja keskittyä yksinkertaisesti maksun kaatamiseen. Muuten erilaisilla näkemyksillä varustautuneiden ihmisten voi olla vaikea kokea asiaa täysin omakseen.
Minä muuten kannattaisin sitä budjettirahoitusta.
Vaikka vaara näyttää siis toistaiseksi olevan hetkellisesti ohi, nyt on entistä enemmän syytä olla skarppina: vajaan vuoden päästä pidettävissä eduskuntavaaleissa ratkennee Yle-maksunkin lopullinen kohtalo. Pitäkää korvat höröllä sen suhteen, mitä ehdokkaat asiasta puhelevat.
"Verrattain hyvä" Lindénin päätös oli sikäli, että Yle-maksusta olisi ollut syytä luopua kokonaan - ja ryhtyä kehittelemään tilalle jotain parempaa. Kansan ja eduskunnan parissa laajamittaista närää ei kuitenkaan ole aiheuttanut ensisijaisesti niinkään se tosiseikka, että Ylen toiminta täytyy rahoittaa, vaan pääasiassa rahoitustavaksi kaavaillun Yle-maksun monenlaiset epäkohdat, joita en enää tässä jaksa alkaa listata.
Sen sijaan totean, että Yle-maksua vastustavana mutta Ylen toiminnan jatkumista erittäin suotavana ja tärkeänä pitävänä minua on ajoittain melko raskaasti ärsyttänyt Yle-maksun tiimoilta käydyn keskustelun luonne. Joka ikinen Yle-maksua käsittelevä ketju joka ikisellä forumilla täyttyy välittömästi vaatimuksista Ylen lakkauttamisesta, ja ilmeisesti jonkinlaiseksi Yle-maksun vastustajien pesäpaikaksi aikoinaan suunniteltu mediamaksu.info-saittikin sisältää oikeastaan vain äkäisen Yle-vastaisen manifestin.
Väitökset, joiden mukaan Yle ei kiinnosta ketään tai on muuten vain turhake nykymaailmassa, ovat nimittäin puutaheinää. Finnpanelin mittausten mukaan Ylen televisio-ohjelmat oikeuttavat nimittäin katsojamäärissä mitattuna itsensä aika hyvin: esimerkiksi viime viikolla viidenkymmenen katsotuimman ohjelman listalle pääsivät paitsi itsestäänselvät Ylen uutiset ja sää, myös muun muassa mainio kotimainen komediasarja Mooseksen perintö, ajankohtaisohjelma A-studio, itsepintaisesti suosionsa säilyttävä Kotikatu, ja jopa sellainenkin ohjelmahirvitys kuin Tartu mikkiin. Hannu Niemisen ja Mervi Pantin Media markkinoilla -teoksesta repäisemäni tilaston mukaan Ylen osuus television katsojista oli itse asiassa vuonna 2007 likimain puolet, suurimman kaupallisen kanavan eli MTV3:n kerätessä vasta 26% katsojista. Tehtävä johtopäätös on melko selkeä: Ylen ohjelmilla on kysyntää, sanoivat vastustajat mitä tahansa.
Tältä pohjalta on yritetty ehdotella Ylen muuttamista mainos- tai maksukorttirahoitteiseksi. Ehdotuksilla on kuitenkin ongelmansa, sillä katsojat eivät ole markkinoiden kannalta tasa-arvoisia. Ainakin mainosrahoitteisuus tuhoaisi Ylen nykymuodossaan: vaikka Maalaiskomedia kerääkin huomattavan yleisön, onko tuo yleisö riittävän maksukykyinen ja johdateltavissa oleva, että mainostajat ovat halukkaita maksamaan apajille pääsystä? Tai entä jos se ei keräisikään - olisiko parempi kuitenkin ostaa tilalle jenkeistä tosi-tv:tä, joka riskittömästi kerää ainakin jonkinlaisen yleisön? Samankaltaisia ongelmia on maksukorttirahoituksessakin, ja sitä paitsi, maksaisiko kukaan esimerkiksi Elävän arkiston kaltaisesta palvelusta kanavapakettinsa yhteydessä, vaikka olisikin sitä mieltä, että on välillä hauska kuunnella esimerkiksi Ahti Karjalaisen tankerointia ETYKin avauspuheenvuorossa?. On järkevintä, että tarjolla on kaupallisten toimijoiden ohella myös markkinoista riippumaton julkisesti rahoitettu media. Ylen julkisen palvelun sisältöä on toki aika ajoin syytä puntaroida.
Joka tapauksessa Ylellä on yhä merkitystä skandaalinhakuisten juoruaviisien, tabloidilehtien ja tabloidisoituvien "laatulehtien", listajumputusta luupittavien radioasemien ja tosi-tv:llä kyllästettyjen televisiokanavien maailmassakin. Minusta median alusta asti tärkeänä pidettyä sivistävää tehtävää ei kannata nykyäänkään unohtaa, eikä sokeasti luottaa siihen, että kaupallinen media kykenee yksin hoitamaan vallan vahtikoiran pestin tehokkaasti ja puolueettomasti.
Pääasiassa olen tässä tekstissä pyrkinyt ilmaisemaan, että Yle-maksusta rähistäessä olisi mielestäni syytä erottaa toisistaan Yleen itseensä sekä pelkkään Yle-maksuun kohdistuva kritiikki, ja keskittyä yksinkertaisesti maksun kaatamiseen. Muuten erilaisilla näkemyksillä varustautuneiden ihmisten voi olla vaikea kokea asiaa täysin omakseen.
Minä muuten kannattaisin sitä budjettirahoitusta.
keskiviikko 24. helmikuuta 2010
"Ja ruusukaalia EI SYÖTY!"
Tämä tuli Facebookissa vastaan. Videon kyljessä Tuubissa on kommentti "kuin Helsingin kaupunginvaltuusto larppaisi hs.fi-keskustelijoita" - mitäpä tuohon lisäämään, kumman hyvin pistää Platonia ymmärtämään. Jaan täälläkin siltä varalta, että joku lukijoista on onnistunut missaamaan.
P.S. Tuukka Simoselta pätevämpää kommentointia.
P.S. Tuukka Simoselta pätevämpää kommentointia.
perjantai 15. tammikuuta 2010
Ihan vähän vaatimatonta itsekehua tähän väliin
Hiljattaisen vuosikymmenen lähes vaihtumisen sekä viimeaikaisen äkillisen lukijamäärän moninkertaistumisen - kolme kommenttia alle viikossa kahdelta eri ihmiseltä! - havahduttamana tahtoisin esittää jo perinteeksi muodostuneet syvimmät pahoitteluni teille, rakkaat lukijani:
Anteeksi, rakkaat lukijani, että olen jo kahden vuoden ajan laiminlyönyt täysin Hunis 1:n - kuten myöskin muut blogini - olemalla erittäin laiska ja pessimistinen kirjoittaja. Pahoittelen myös, että olen laiminlyönyt laajemminkin koko suomalaisen yhteiskunnan epäämällä kansalaisilta elintärkeät kannanottoni päivän polttaviin puheenaiheisiin. Anteeksi, minä rukoilen; suokaa anteeksi! En silti lupaa parantaa tapojani.
Kaikki tämä johtuu oikeastaan kuitenkin vain siitä, etten ole alkuunkaan käsittänyt, kuinka painava minun sanani nykypäivän verkottuneessa maailmassa todella onkaan. Tästä on tietysti syyttäminen oman valveutuneisuuteni puutetta; en vain ole seurannut tarpeeksi tarkasti kannanottojeni ja keskustelunavauksieni herättämää mielenkiintoa.
Vai, miten on: kuinka moni teistä, arvoisat b-luokan blogistit, voi kerskailla keränneensä 81 (kahdeksan-vitun-kymmentä-jumalauta-yksi!) ääntä Vuoden pöntöin mokutus -kisassa? Häh? Niin, antaa tulla vaan? Sitähän minäkin. Selatkaa vain, siellä minä olen.
Mielenkiintoinen piirre sinänsä on, että hävisin kyseisessä kilpailussa näemmä tittelin tekstille, joka oli kirjoitettu jo vuonna 2007, kun taas omani on päivätty joulukuun 31. päivälle vuotta 2008. Hällä väliä, meriitti se on tämäkin - otetaanpa siis kertauksena vielä lausahdus, jolla hävittiin täpärästi Vuoden pöntöin mokutus 2007tai2008taiehkä2009 -skaba, mutta tultiin yhtä kaikki kunniakkaalle sijalle 472.
Niinpä niin. En oikein tiedä, mistä päästä sitaatin nerokkuutta - saati sitten pönttöyttä! - pitäisi lähteäkään analysoimaan: aloittaako lopusta, pinokkiomaisen nokkelasta perussuomalaisen puolueen lyhenteellä leikittelystä, vaiko koko jöötin hälyttävän akuutista ajankohtaisuudesta. Niin tai näin, menestys Vuoden pöntöin mokutus -meriitistä mitellessä ei suinkaan ole ainoa indikaattori tämänhetkisestä statuksestani blogistanin presidentinvaalitaiston kärjessä: paitsi että menestystäni povaa testosteronia tihkuva kuvani miestenvaikenenlehden kannessa, on lisäksi äsken itsekin esittämäni sitaatti päätynyt myös taannoin leikkisästi propellipäiksikin nimitettyjen Homma-hemmojen HommaWikiin. Katsokaa vaikka, siellä minä olen, luokassa "Ihmisrodut" juuri ennen itseään hampaidenharjaus- ja kunto-opasministeri Alexander Stubbia. Huh-huh.
Tokkopa tätä asiaa siis osuvammin voisinkaan kiteyttää muuten, kuin siteeraamalla erästä kotimaista akateemikkoa:
Korvat höröllä ja muutkin elimet skarppina siellä sitten uusia väläyksiä odotellessa, kaverit.
Anteeksi, rakkaat lukijani, että olen jo kahden vuoden ajan laiminlyönyt täysin Hunis 1:n - kuten myöskin muut blogini - olemalla erittäin laiska ja pessimistinen kirjoittaja. Pahoittelen myös, että olen laiminlyönyt laajemminkin koko suomalaisen yhteiskunnan epäämällä kansalaisilta elintärkeät kannanottoni päivän polttaviin puheenaiheisiin. Anteeksi, minä rukoilen; suokaa anteeksi! En silti lupaa parantaa tapojani.
Kaikki tämä johtuu oikeastaan kuitenkin vain siitä, etten ole alkuunkaan käsittänyt, kuinka painava minun sanani nykypäivän verkottuneessa maailmassa todella onkaan. Tästä on tietysti syyttäminen oman valveutuneisuuteni puutetta; en vain ole seurannut tarpeeksi tarkasti kannanottojeni ja keskustelunavauksieni herättämää mielenkiintoa.
Vai, miten on: kuinka moni teistä, arvoisat b-luokan blogistit, voi kerskailla keränneensä 81 (kahdeksan-vitun-kymmentä-jumalauta-yksi!) ääntä Vuoden pöntöin mokutus -kisassa? Häh? Niin, antaa tulla vaan? Sitähän minäkin. Selatkaa vain, siellä minä olen.
Mielenkiintoinen piirre sinänsä on, että hävisin kyseisessä kilpailussa näemmä tittelin tekstille, joka oli kirjoitettu jo vuonna 2007, kun taas omani on päivätty joulukuun 31. päivälle vuotta 2008. Hällä väliä, meriitti se on tämäkin - otetaanpa siis kertauksena vielä lausahdus, jolla hävittiin täpärästi Vuoden pöntöin mokutus 2007tai2008taiehkä2009 -skaba, mutta tultiin yhtä kaikki kunniakkaalle sijalle 472.
Ainakaan vähän tummempi pigmentti ei tunnu viimeaikaisten trendien valossa olevan kovin suureksi eduksi täälläkäänpäin. Meillä tämänvuotisia vaalivoittajia nimittäin olivat, ikävä kyllä, perussuomalaiset (pers.).
- Arto Kekkonen
Niinpä niin. En oikein tiedä, mistä päästä sitaatin nerokkuutta - saati sitten pönttöyttä! - pitäisi lähteäkään analysoimaan: aloittaako lopusta, pinokkiomaisen nokkelasta perussuomalaisen puolueen lyhenteellä leikittelystä, vaiko koko jöötin hälyttävän akuutista ajankohtaisuudesta. Niin tai näin, menestys Vuoden pöntöin mokutus -meriitistä mitellessä ei suinkaan ole ainoa indikaattori tämänhetkisestä statuksestani blogistanin presidentinvaalitaiston kärjessä: paitsi että menestystäni povaa testosteronia tihkuva kuvani miestenvaikenenlehden kannessa, on lisäksi äsken itsekin esittämäni sitaatti päätynyt myös taannoin leikkisästi propellipäiksikin nimitettyjen Homma-hemmojen HommaWikiin. Katsokaa vaikka, siellä minä olen, luokassa "Ihmisrodut" juuri ennen itseään hampaidenharjaus- ja kunto-opasministeri Alexander Stubbia. Huh-huh.
Tokkopa tätä asiaa siis osuvammin voisinkaan kiteyttää muuten, kuin siteeraamalla erästä kotimaista akateemikkoa:
oot suuri mielipidevaikuttaja
- Anna Mannila
Korvat höröllä ja muutkin elimet skarppina siellä sitten uusia väläyksiä odotellessa, kaverit.
sunnuntai 25. lokakuuta 2009
Isä meidän?
Huomattavan moniin maailman uskontoihin kuuluu tavalla tai toisella rukoileminen. Näin myös kotoiseen kristinuskoomme, ja ainakin yhden veikeän Wikipediasta löydetyn tilaston mukaan vielä viime vuosikymmenellä 41% suomalaisista rukoili vähintään kerran viikossa.
Isä meidän, muutama ruokarukous ja pari iltarukousta tulevat useimmille vekaroille tutuiksi vähintäänkin ala-asteen uskonnontunneilla. Eikä tässä kai nyt itsessään mitään niin pahaa - onhan esimerkiksi lämmin ateria maailmanlaajuisesti ajateltuna sellaista luksusta, että hyvähän siitä on jotakuta tajuta kiittää. Totta kai olisi hyvä muistaa kiittää myös kunnanisiä ja tätejä Arkadianmäellä, että tajuavat tämän luksuksen tarjota myös jatkossakin, mutta jos kokee myös jonkun yläkerrassa ansainneen pari kaunista sanaa, niin mikäs siinä.
Kuitenkin rukoilu kaiken kaikkiaan on viime aikoina alkanut hämmästyttää minua yhä enemmän ja enemmän. Oli Jumala sitten olemassa tahi ei, en oikein tajua, miten monien uskovaisten käsitys, jonka mukaan maailman asioihin voi hankkia parannusta supisemalla ristittyihin käsiin, voisi ylipäänsä pitää paikkansa.
Lojuessani eräänä päivänä äitimuorini sohvalla sattui korviini kantautumaan muutamat sanaset, jotka Irakin kurdialueilla lähetystyötä tekeviä uskovaisia käsittelevän Radio Dein ohjelma juontaja meni ja päästi suustaan. Vapaasti muistellen puhuja totesi Jumalan varmastikin "järjestävän heille [lähetystyöntekijöille] tarpeeksi esirukoilijoita".
Hetkinen - hän olettaa Kaikkivaltiaan siis pitävän huolen, että riittävän monet ihmiset rukoilevat häntä, jotta hän sitten voi laittaa asioita järjestykeen? Kuulostaako järkevältä? Miksei hän voisi vain suoraan lahjoittaa saarnamiehille maastureita, miksi hänen täytyy ensiksi kehottaa muutamia tosiuskovia rukoileman itseään? Eikö se sitä paitsi ole vapaaseen tahtoon puuttumista - jos on, niin mihin tarvitaan saarnamiehiä, miksei Jumala voi vain suoraan käännyttää kyseisiä kurdeja kristinuskoon? Häh?
Tätä nyt voisi pitää varsin harmittomana höpinänä, ellei maailma oikeasti olisi väärällään ihmisiä, jotka laskevat hieman kaiken rukoilemisen varaan. Hyöriessäni aiemmin kadulla värväämässä lahjoittajia eräälle hyväntekeväisyysjärjestölle törmäsin harva se päivä ihmisiin, jotka kokivat, ettei heidän tarvitse lahjoittaa rahaa kehitysmaihin, sillä he tekevät jo osansa - rukoilemalla. Usein mieleeni pulpahti jokin kysymys, jota en koskaan viitsinyt ilmoille heittää: "Kuinka monta rukousta Jumala tarvitsee, että hän estää lasta ripuloimasta itseään hengiltä?"
Tai, sen puoleen, esimerkiksi parantaa malarian? Tai estää lasta saamasta HIV:tä syntymälahjanaan? Tai jos kaikki maailman ihmiset rukoilisivat kolmesti päivässä kahden kuukauden ajan, voisiko minusta tulla viisitoista senttiä nykyistä pidempi ja tosi lihaksikas? Kaksi ensimmäistä on mahdollista hoitaa melko luotettavasti ihan maallisin keinoin, viimeisintä ei kai valitettavasti...
Kovin oikeudenmukaiseltahan se ajatus ei kuulosta, että rukoilemisella voisi vaikkapa pelastaa ihmishenkiä - se nimittäin asettaa ihmiset kovin tasa-arvoiseen asemaan. Helppohan Johanna Tukiaisen oli selvitä malariastaan, hän kun oli tunnettu henkilö jonka puolesta moni oli valmis supisemaan kauniita sanoja ennen nukahtamistaan. Mutta jos mattimeikäläisen tekstiviestinvaihtoa ulkoministerin kanssa ei ole julkaistu iltapäivälehdissä, hänen lienee huomattavasti hankalampaa selvitä edes jostain hieman lievemmästä taudista. Kodittomalle pultsarille saattaa ihan tavallinen flunssakin koitua kohtaloksi, jos vielä paras kaveri on vahingossa tullut puukotettua edellisyönä eikä kukaan muu muistakaan rukoilla.
Jos Jumala siis on oikeudenmukainen ja kohtelee kaikkia lapsiaan samanarvoisina, ei pitäisi olla eroa sillä, rukoileeko puolestasi yksi läheisesi vaiko jokainen kiinalainen. Tämä ei tosin tarkoita, etteikö yksittäisen ihmisen rukoilemisella silti voisi olla vaikutusta. Ehkä pitäisi siis tehdä jonkinlainen selkeä työnjako sen suhteen, kenen puolesta kukakin rukoilee? Jos Raimo rukoilee pitkää ikää Frederikille, kannattaa Liisan keskittyä sitten johonkin muuhun.
En sitten tiedä, onko minun käsitykseni koko touhusta jotenkin hieman pielessä, mutta ei tämä ihan hirveän järkevältä nyt kuulosta. Väittäkää toki vastaan.
Isä meidän, muutama ruokarukous ja pari iltarukousta tulevat useimmille vekaroille tutuiksi vähintäänkin ala-asteen uskonnontunneilla. Eikä tässä kai nyt itsessään mitään niin pahaa - onhan esimerkiksi lämmin ateria maailmanlaajuisesti ajateltuna sellaista luksusta, että hyvähän siitä on jotakuta tajuta kiittää. Totta kai olisi hyvä muistaa kiittää myös kunnanisiä ja tätejä Arkadianmäellä, että tajuavat tämän luksuksen tarjota myös jatkossakin, mutta jos kokee myös jonkun yläkerrassa ansainneen pari kaunista sanaa, niin mikäs siinä.
Kuitenkin rukoilu kaiken kaikkiaan on viime aikoina alkanut hämmästyttää minua yhä enemmän ja enemmän. Oli Jumala sitten olemassa tahi ei, en oikein tajua, miten monien uskovaisten käsitys, jonka mukaan maailman asioihin voi hankkia parannusta supisemalla ristittyihin käsiin, voisi ylipäänsä pitää paikkansa.
Lojuessani eräänä päivänä äitimuorini sohvalla sattui korviini kantautumaan muutamat sanaset, jotka Irakin kurdialueilla lähetystyötä tekeviä uskovaisia käsittelevän Radio Dein ohjelma juontaja meni ja päästi suustaan. Vapaasti muistellen puhuja totesi Jumalan varmastikin "järjestävän heille [lähetystyöntekijöille] tarpeeksi esirukoilijoita".
Hetkinen - hän olettaa Kaikkivaltiaan siis pitävän huolen, että riittävän monet ihmiset rukoilevat häntä, jotta hän sitten voi laittaa asioita järjestykeen? Kuulostaako järkevältä? Miksei hän voisi vain suoraan lahjoittaa saarnamiehille maastureita, miksi hänen täytyy ensiksi kehottaa muutamia tosiuskovia rukoileman itseään? Eikö se sitä paitsi ole vapaaseen tahtoon puuttumista - jos on, niin mihin tarvitaan saarnamiehiä, miksei Jumala voi vain suoraan käännyttää kyseisiä kurdeja kristinuskoon? Häh?
Tätä nyt voisi pitää varsin harmittomana höpinänä, ellei maailma oikeasti olisi väärällään ihmisiä, jotka laskevat hieman kaiken rukoilemisen varaan. Hyöriessäni aiemmin kadulla värväämässä lahjoittajia eräälle hyväntekeväisyysjärjestölle törmäsin harva se päivä ihmisiin, jotka kokivat, ettei heidän tarvitse lahjoittaa rahaa kehitysmaihin, sillä he tekevät jo osansa - rukoilemalla. Usein mieleeni pulpahti jokin kysymys, jota en koskaan viitsinyt ilmoille heittää: "Kuinka monta rukousta Jumala tarvitsee, että hän estää lasta ripuloimasta itseään hengiltä?"
Tai, sen puoleen, esimerkiksi parantaa malarian? Tai estää lasta saamasta HIV:tä syntymälahjanaan? Tai jos kaikki maailman ihmiset rukoilisivat kolmesti päivässä kahden kuukauden ajan, voisiko minusta tulla viisitoista senttiä nykyistä pidempi ja tosi lihaksikas? Kaksi ensimmäistä on mahdollista hoitaa melko luotettavasti ihan maallisin keinoin, viimeisintä ei kai valitettavasti...
Kovin oikeudenmukaiseltahan se ajatus ei kuulosta, että rukoilemisella voisi vaikkapa pelastaa ihmishenkiä - se nimittäin asettaa ihmiset kovin tasa-arvoiseen asemaan. Helppohan Johanna Tukiaisen oli selvitä malariastaan, hän kun oli tunnettu henkilö jonka puolesta moni oli valmis supisemaan kauniita sanoja ennen nukahtamistaan. Mutta jos mattimeikäläisen tekstiviestinvaihtoa ulkoministerin kanssa ei ole julkaistu iltapäivälehdissä, hänen lienee huomattavasti hankalampaa selvitä edes jostain hieman lievemmästä taudista. Kodittomalle pultsarille saattaa ihan tavallinen flunssakin koitua kohtaloksi, jos vielä paras kaveri on vahingossa tullut puukotettua edellisyönä eikä kukaan muu muistakaan rukoilla.
Jos Jumala siis on oikeudenmukainen ja kohtelee kaikkia lapsiaan samanarvoisina, ei pitäisi olla eroa sillä, rukoileeko puolestasi yksi läheisesi vaiko jokainen kiinalainen. Tämä ei tosin tarkoita, etteikö yksittäisen ihmisen rukoilemisella silti voisi olla vaikutusta. Ehkä pitäisi siis tehdä jonkinlainen selkeä työnjako sen suhteen, kenen puolesta kukakin rukoilee? Jos Raimo rukoilee pitkää ikää Frederikille, kannattaa Liisan keskittyä sitten johonkin muuhun.
En sitten tiedä, onko minun käsitykseni koko touhusta jotenkin hieman pielessä, mutta ei tämä ihan hirveän järkevältä nyt kuulosta. Väittäkää toki vastaan.
torstai 16. huhtikuuta 2009
Papinkaavussa parlamenttiin
Ensi kesän europarlamenttivaaleista näyttää tulevan juhlava muistojuhla elokuussa pyöreää 686-vuotispäiväänsä viettävälle Pähkinäsaaren rauhan rajalle. Ensin Brysseliin ilmoitti haluavansa paavilta ehkäisyneuvoja ottava Timo Soini (pers.), nyt kisaan ilmoittautui kilpailevan kirkon Mitro Repo. Niin demareiden listalta läpipääsyä hakevan pastorin kuin vanhan vennamolaisenkin paikkahaaveet lienevät varsin realistisia.
Isä Mitro on, ainakin näin omasta näkökulmastani, melko hämmentävä tapaus. Luterilainen kirkko kamppailee epätoivoisesti pitääkseen kiinni toisaalta uskottavuutensa rippeistä vanhan konservatiivisemman väestön keskuudessa, toisaalta karkuun juoksevista nuorista maallikoista, joista kirkollisveron maksaminen tuntuu haaskuulta. Samaan aikaan ortodoksinen Mitro on median lellikki, hellyyttävä hymyileväinen isoisähahmo, joka voi asettaa kätensä Krissen polvelle parhaaseen katseluaikaan viisarin siitä värähtämättä.
Jos Mitro ei muistaisi pukeutua kaapuunsa ohjelmassa kuin ohjelmassa, saattaisi melkein unohtua, että mieshän on oikeasti pastori, ei vain kuka tahansa jumalallisuuksia puheleva mukava setä. Koska medialla ei ole ollut tapana tivata Mitrolta mitään turhan tiukasti, mies kerännee aika liudan ääniä paitsi oman kirkkonsa ulkopuolelta, myös täysin uskonnottomilta ihmisiltä - joiden näkemyksiä hän ei ehkä todellisuudessa jaa lainkaan.
Nähdessäni Mitron televisiossa tässä eräänä päivänä aloin miettiä, minkälaisia aivoituksia tämä mies oikeasti mahtaakaan kaljunsa alla hautoa. Pikainen googelointi ei juuri auttanut: uutisjutuissa tai haastatteluissa ei juuri näy Mitron kannanottoja niihin pulmallisiin kysymyksiin, johon nykyinen valtakirkkomme on kaatumassa. Siihenhän hänen kansansuosionsa perustunee.
Jotain voitaneen tietysti päätellä. Paitsi että erään Mitroon asiakaspalvelutyönsä kautta törmänneen ihmisen lausunnon mukaan pastori vaikutti elävässä elämässä huomattavasti jähmeämmältä persoonalta, huomion arvoista on sekin, että Mitro on tosiaan juuri ortodoksisen kirkon pastori.
Ainakaan Mitro ei ole mitenkään selkeästi irtisanoutunut julkisuudessa kirkkonsa näkemyksistä. Todennäköisesti ruudun ylälaidassa hymyilevä mies siis esimerkiksi vastustaa naispappeutta muiden ortodoksien tavoin. Joku saattaisi sanoa, että 2000-luvun sivistysmaassa toisen sukupuolen sulkeminen pois jostain virasta ikiaikaiseen traditioon - ei edes niinkään teologisiin seikkoihin tai pyhiin kirjoituksiin - vedoten tuoksahtaa ajatuksena hieman ummehtuneelta, mutta noh.
Niin ikään voinemme veikata Mitron suhtautumisen homoseksuaaleihin (kuten myöskin bi-, trans-, pan- ja kaikkiin muihinkin inheteroseksuaaleihin) olevan sangen vihamielinen. Olisi tietysti hieman vaikea kuvitella kuvitella Mitro saarnaamassa tulikivenkatkuista kohtaloa syntisten niskaan Sodoman ja Gomorran raunioihin osoitellen. Siksi hän on varmaan pidättäytynyt asiasta puhumastakin.
Ortodoksinen kirkko on vähemmistöasemansa ansiosta välttynyt luterilaisen kirkon "kärsimältä" arvojen pehmenemiseltä, maallistumiselta ja mediaryöpytykseltä. Sen vuoksi se onkin ainakin virallisilta opeiltaan edelleen paljon, noh, ortodoksisempi kuin moni ehkä arvaisikaan. Näin ollen ainakin itseäni arveluttaisi lähettää mantereen asioista päättämään henkilö, jonka monet näkemykset hänen syvästi tunnustamastaan uskosta päätellen lienevät väistämättä kuin suoraan keskiajalta - oli hänellä sitten miten nätti hymy ja loistavat mediapelaajan taidot hyvänsä.
Odotankin innolla, miten vallan vahtikoiramme tästä lähtien suhtautuvat tähän koko kansan lempipappiin. Viimeistään siinä vaiheessa, kun lähdetään mukaan politiikkaan, olisi kriittisyyttä syytä löytyä. Ennen kaikkea olisi oikeasti mielenkiintoista tietää, mitä Mitro asioista on mieltä ja räksytänkö tässä sittenkin täysin turhaan. Näinkin voinee hyvin olla.
Isä Mitro on, ainakin näin omasta näkökulmastani, melko hämmentävä tapaus. Luterilainen kirkko kamppailee epätoivoisesti pitääkseen kiinni toisaalta uskottavuutensa rippeistä vanhan konservatiivisemman väestön keskuudessa, toisaalta karkuun juoksevista nuorista maallikoista, joista kirkollisveron maksaminen tuntuu haaskuulta. Samaan aikaan ortodoksinen Mitro on median lellikki, hellyyttävä hymyileväinen isoisähahmo, joka voi asettaa kätensä Krissen polvelle parhaaseen katseluaikaan viisarin siitä värähtämättä.
Jos Mitro ei muistaisi pukeutua kaapuunsa ohjelmassa kuin ohjelmassa, saattaisi melkein unohtua, että mieshän on oikeasti pastori, ei vain kuka tahansa jumalallisuuksia puheleva mukava setä. Koska medialla ei ole ollut tapana tivata Mitrolta mitään turhan tiukasti, mies kerännee aika liudan ääniä paitsi oman kirkkonsa ulkopuolelta, myös täysin uskonnottomilta ihmisiltä - joiden näkemyksiä hän ei ehkä todellisuudessa jaa lainkaan.
Nähdessäni Mitron televisiossa tässä eräänä päivänä aloin miettiä, minkälaisia aivoituksia tämä mies oikeasti mahtaakaan kaljunsa alla hautoa. Pikainen googelointi ei juuri auttanut: uutisjutuissa tai haastatteluissa ei juuri näy Mitron kannanottoja niihin pulmallisiin kysymyksiin, johon nykyinen valtakirkkomme on kaatumassa. Siihenhän hänen kansansuosionsa perustunee.
Jotain voitaneen tietysti päätellä. Paitsi että erään Mitroon asiakaspalvelutyönsä kautta törmänneen ihmisen lausunnon mukaan pastori vaikutti elävässä elämässä huomattavasti jähmeämmältä persoonalta, huomion arvoista on sekin, että Mitro on tosiaan juuri ortodoksisen kirkon pastori.
Ainakaan Mitro ei ole mitenkään selkeästi irtisanoutunut julkisuudessa kirkkonsa näkemyksistä. Todennäköisesti ruudun ylälaidassa hymyilevä mies siis esimerkiksi vastustaa naispappeutta muiden ortodoksien tavoin. Joku saattaisi sanoa, että 2000-luvun sivistysmaassa toisen sukupuolen sulkeminen pois jostain virasta ikiaikaiseen traditioon - ei edes niinkään teologisiin seikkoihin tai pyhiin kirjoituksiin - vedoten tuoksahtaa ajatuksena hieman ummehtuneelta, mutta noh.
Niin ikään voinemme veikata Mitron suhtautumisen homoseksuaaleihin (kuten myöskin bi-, trans-, pan- ja kaikkiin muihinkin inheteroseksuaaleihin) olevan sangen vihamielinen. Olisi tietysti hieman vaikea kuvitella kuvitella Mitro saarnaamassa tulikivenkatkuista kohtaloa syntisten niskaan Sodoman ja Gomorran raunioihin osoitellen. Siksi hän on varmaan pidättäytynyt asiasta puhumastakin.
Ortodoksinen kirkko on vähemmistöasemansa ansiosta välttynyt luterilaisen kirkon "kärsimältä" arvojen pehmenemiseltä, maallistumiselta ja mediaryöpytykseltä. Sen vuoksi se onkin ainakin virallisilta opeiltaan edelleen paljon, noh, ortodoksisempi kuin moni ehkä arvaisikaan. Näin ollen ainakin itseäni arveluttaisi lähettää mantereen asioista päättämään henkilö, jonka monet näkemykset hänen syvästi tunnustamastaan uskosta päätellen lienevät väistämättä kuin suoraan keskiajalta - oli hänellä sitten miten nätti hymy ja loistavat mediapelaajan taidot hyvänsä.
Odotankin innolla, miten vallan vahtikoiramme tästä lähtien suhtautuvat tähän koko kansan lempipappiin. Viimeistään siinä vaiheessa, kun lähdetään mukaan politiikkaan, olisi kriittisyyttä syytä löytyä. Ennen kaikkea olisi oikeasti mielenkiintoista tietää, mitä Mitro asioista on mieltä ja räksytänkö tässä sittenkin täysin turhaan. Näinkin voinee hyvin olla.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)