Nyt, kun eilissäpäivänä sain lopultakin vimmatun tahkoomisen jälkeen pelattua pelin (juonellisesti) läpi, on pakko todeta, että Nintendon velhot tekivät sen taas: Twilight Princess on taatusti yksi parhaista pelaamistani peleistä ikinä. Satumaisen kauniista grafiikoista (nimenomaan kauniista - fotorealismilla mässäilyynhän pelissä ei sorruta, eikä sitä vaaraa Wiin raudalla olekaan) lienee hypetetty siinä määrin, ettei minun enää tarvitse, samoin esitetty aiheellista kritiikkiä pelin nostalgiahakuisesta, mutta kieltämättä auttamatta vanhanaikaisesta midimusiikista sekä ääninäyttelystä - siis sen puutteesta.
Keskitytään siis siihen, mikä pelistä itselleni jäi mieleen, eli pelin laajuuteen. Se on hämmästyttävä, monellakin tavalla. Pääasiassa tietenkin siinä mielessä, että useimpiin muihin pelaamiini peleihin verrattuna Twilight Princesissä on etsittävää ja piestävää käsittämättömän paljon. Pelille ilmoitettu 50 tunnin läpipeluuaika ei itselleni riittänyt, vaan arkkipahiksen lysähtäessä nurin viimeisen kerran mittari ruksutti jossain 56 tunnin kieppeillä. Paljon vähemmälläkin olisi selvinnyt, mutta kateissa olevien sydämenpalojen (joiden olinpaikkoja kaupungista löytyvä ennustajaeukko näyttää rakkaudesta kysyttäessä - nerokasta) metsästykseen, ötököiden keräilyyn ja sen sellaiseen sai helposti kulumaan aikaa vaikka miten. Twilight Princessin maailma on niin laaja, että itse löysin paljon hupia jo yksinkertaisesti siitäkin, että kävin vähän väliä rupattelemassa eri puolilla Hyrulea asustelevien hahmojen kanssa nähdäkseni, miten juoni etenee ja kuinka Linkin toimet vaikuttavat maailmaan. Tehkää sama perässä Doom3:n tai Half-Lifen kanssa.
Toisella tapaa TP onkin hämmästyttävä juuri siksi, miten harvinaista moinen vielä nykyäänkin on. Wii ei ole konsolina mikään omnipotentti superlaskukone muuten kuin varsin uniikin ohjaimensa perusteella. Numeronmurskaajana se on muihin konsoleihin ja varsinkin PC-rautaan verrattuna aika säälittävä rääpäle. Siitä huolimatta ruuduilla vilkkuu lähinnä aivottomia putkijuoksuja. Teknologia on kehittynyt huimasti niistä ajoista, kun vielä oli pelitaloja, jotka loivat maailmoja, mutta se törsätään turhanpäiväisiin kromipinnoitteisiin. Myönnettäköön toki, että esimerkiksi satunnaisiin helmiin kuuluvaan Oblivioniin en ole päässyt edes tutustumaan, ja Falloutkin tuntuu olevan vihdoin saamassa jatkoa. Harvinaisuuksia ne silti ovat.
Myönnettäköön myös, että Twilight Princesskin oli pelimaailmansa suhteen tavallaan pieni pettymys. Esimerkiksi Zelda: Majora's Mask, josta en ensimmäisellä pelikerralla niin kovasti pitänyt, miekkaili lopulta tiensä allekirjoittaneen sydämeen loistavilla sidequesteillaan. Ehkä vähän lyhyehkönkin pelin sisältö tuplaantui naamareita metsästellessä. Samalla tarina sai todella paljon lisää syvyyttä, kun yksittäisten asukkien kohtaloita pääsi seuraamaan ihan vierestä. Tätä jäin todella paljon kaipaamaan Twilight Princessin kohdalla, sillä moisia sivujuonia oli paljon vähemmän, eikä niissä riittänyt hupia läheskään samalla tavalla. Arkkujen metsästys ei välillä oikein jaksanut innostaa, kun melkein saattoi arvata, että hirveän vaivan palkkiona on korkeintaan läjä suhteellisen arvottomia jalokiviä.
Niin tai näin, on huvittavaa todeta, että oman huippupelien listani kärjen tuntumaan sijoittuisi nyt kolme saman pelisarjan peliä, ja the Legend of Zelda -sarja on täyttä rautaa vielä neljäntoista pelin jälkeenkin (joista suurinta osaa en valitettavasti ole koskaan pelannut.) Tämän jälkeen Ocarina of Timen pitää nörttimaailman ultimaattisena superlatiivina enää silkka nostalgia ja sen asema pioneerina. Twilight Princessiä on kuitenkin vaikea pitää huonompanakaan - se on kauniimpi, puhdasta pelattavaa on enemmän, ja vaikka tarina jättääkin toivomisen varaa, se on ehkä aavistuksen verran syvempi. Olisi kuitenkin ollut hienoa nähdä Majora's Maskin ja Ocarinan parhaita puolia yhdisteltävän paremmin. Niin tai näin, siinä vaiheessa kun teknologia saavuttaa sen vaiheen että minä voin hypätä loppuelämäkseni johonkin virtuaalimaailmaan pelkästään virittämällä piuhoja päähäni, toivon niitä olevan suunnittelemassa Shigeru Miyamoton ja Eiji Aonuman kaltaisia neroja.
