Tässä ei ollut taas mitään järkeä

"Onko tuossa nyt mitään järkeä", "mitä hyötyä siitä on", "ihan turhaa tollanen" - niin kuin rakkaalla lapsella on monta nimeä, voidaan sama idioottimaisuuskin ilmaista lukemattomin eri tavoin. Yksi asia, minkä suhteen minä huomaan usein eroavani monista, varsinkin vanhemmista ihmisistä, on se, että mietin jonkun asian pointtia pohtiessani enemmänkin onko siitä jollekulle iloa kuin sitä, onko siitä hyötyä.

Järjen ja rationaalisuuden ylikorostamisella on valitettavasti pitkät perinteet länsimaissa. Ensimmäisiä ja suurimpia idioottejahan tässä suhteessa valitettavasti oli Plato, jonka teksteihin töherretyt sivuhuomautukset kuuleman muodostavat länsimaisen filosofian. Jos kohta miehen ajatusten tärkeyttä jossain sivilisaatiomme perustusten joukossa ei voikaan kiistää, minua on aina vähän ihmetyttänyt Platon ja muiden filosofian suurten nimien käsitys ihmisestä.

Yleensä ratkaisevaksi erottavaksi tekijäksi ihmisten ja eläinten välillä mielletään kyky ajatella asioita rationaalisesti. Järjen tulee ohjata kaikkea ihmisen toimintaa, vaikka miten tahtoisi katse välillä lipsahtaa kadusta jalkakäytävälle. Vaistojen tai tunteiden mukaan toimiminen oli toogaan pukeutuvien joulupukkien mielestä eläinten tasolle laskeutumista.

Hirveetä scheißea. Minä näkisin asian juuri päinvastoin - erityisesti tunne-elämähän on nimenomaan ihmisten "oma juttu". Pörröisten metsässä asuvien ystäviemme toiminta taas ei ole mitään muuta kuin rationaalista, evoluutio kun on pitänyt huolen siitä, että kyseinen tapa toimia on vallitseviin olosuhteisiin nähden hyvä. Kovassa kilpailussa irrationaalisella toiminnalla ei pärjättäisi. Ehkä keltaisen lumen nuuhkimisen taustalla ei turhan monimutkaisi ajatteluprosesseja ole, mutta järkevyyteen perustuvaa toimintaa se silti on.

Ihmisillä sen sijaan on juurikin kyky tehdä asioita, joista ei ole hyötyä tai joissa jopa ei ole yhtään mitään järkeä. Kovin usealle eläimellisistä ystävistämme ei varmaankaan tulisi mieleen eliminoida omia perintötekijöitään, mitä valitettavasti ihmisten keskuudessa välillä tapahtuu ja japanilaisten keskuudessa vähän useammin. Itsemurhaamista en tietenkään suosittele, mutta ihmisyytensä toteuttamiseen hyödyttömillä asioilla voin kylläkin kannustaa.

Järki on tietenkin hyvä pitää hengissä. Ei esimerkiksi poliittisessa päätöksenteossa pidäkään sallia tunteiden tai intuition pohjalta toteutettavia älynväläyksiä, eikä välttämättä miljoonavelkaakaan kannata hankkia ihan vaan "kun nyt tuntui siltä". Maailmankatsomusta rakennettaessa on niin ikään hyvä käyttää myös omaa älliä sitten, kun Hunis 1 ja Raamattu on saatu läpi kahlattua. Mutta kun aletaan dissataan palloja heitteleviä retardeja tai salilla käyviä machoja syystä, että "siinä ei oo mitään" järkeä, kohkataan harhateille niin että männikkö paukkuu. Jos touhu on tekijänsä mielestä kivaa, sille on riittävän hyvä syy. Jos tekijä olettaa tuottavansa kivuutta sillä jollekin muulle, sekin käy. Ja jos hyvää syytä ei löydy, niin ei silläkään väliä, ainakaan jos kenellekään ei suuremmin haittaakaan aiheudu.

Jonkin asteen /b/tardina ja aloittelevana sissisurrealistina pidänkin itse kenties universumin siisteimpänä fiiliksenä elämystä, jota voi parhaiten kuvata ilmauksella "wtf" - kun jokin ympärillä tapahtuva asia yksinkertaisesti on kaiken järjen ja logiikan vastainen ja siten luultavasti ihan tajuttoman hauska. Ovesta kannattaakin yleensä aina lähteä ulos jo pelkästään sen satunnaisen wtf-elämyksen mahdollisuuden takia, ja kenties pyrkiä aiheuttamaan sellaisia itsekin. Se on ehkä vielä kivempaa.

Mitään järkeä ei ole myöskään filosofoida tällaisesta aiheesta enää puolenyön jälkeen arki-iltana, mutta mitäpä siitä.

Kiitos ja kumarrus

Ostin "kesätöistä" ansaitsemillani rahoilla Wiin joskus kesäkuun loppupuolella. Ostosta suunnitellessani olin isoveljeltä lainannut erään pelin jo muutamaa viikkoa aikasemmin, enkä viitsinyt blogata asiasta ennen kuin sain kyseisen pelin tahkottua läpi.


Nyt, kun eilissäpäivänä sain lopultakin vimmatun tahkoomisen jälkeen pelattua pelin (juonellisesti) läpi, on pakko todeta, että Nintendon velhot tekivät sen taas: Twilight Princess on taatusti yksi parhaista pelaamistani peleistä ikinä. Satumaisen kauniista grafiikoista (nimenomaan kauniista - fotorealismilla mässäilyynhän pelissä ei sorruta, eikä sitä vaaraa Wiin raudalla olekaan) lienee hypetetty siinä määrin, ettei minun enää tarvitse, samoin esitetty aiheellista kritiikkiä pelin nostalgiahakuisesta, mutta kieltämättä auttamatta vanhanaikaisesta midimusiikista sekä ääninäyttelystä - siis sen puutteesta.

Keskitytään siis siihen, mikä pelistä itselleni jäi mieleen, eli pelin laajuuteen. Se on hämmästyttävä, monellakin tavalla. Pääasiassa tietenkin siinä mielessä, että useimpiin muihin pelaamiini peleihin verrattuna Twilight Princesissä on etsittävää ja piestävää käsittämättömän paljon. Pelille ilmoitettu 50 tunnin läpipeluuaika ei itselleni riittänyt, vaan arkkipahiksen lysähtäessä nurin viimeisen kerran mittari ruksutti jossain 56 tunnin kieppeillä. Paljon vähemmälläkin olisi selvinnyt, mutta kateissa olevien sydämenpalojen (joiden olinpaikkoja kaupungista löytyvä ennustajaeukko näyttää rakkaudesta kysyttäessä - nerokasta) metsästykseen, ötököiden keräilyyn ja sen sellaiseen sai helposti kulumaan aikaa vaikka miten. Twilight Princessin maailma on niin laaja, että itse löysin paljon hupia jo yksinkertaisesti siitäkin, että kävin vähän väliä rupattelemassa eri puolilla Hyrulea asustelevien hahmojen kanssa nähdäkseni, miten juoni etenee ja kuinka Linkin toimet vaikuttavat maailmaan. Tehkää sama perässä Doom3:n tai Half-Lifen kanssa.

Toisella tapaa TP onkin hämmästyttävä juuri siksi, miten harvinaista moinen vielä nykyäänkin on. Wii ei ole konsolina mikään omnipotentti superlaskukone muuten kuin varsin uniikin ohjaimensa perusteella. Numeronmurskaajana se on muihin konsoleihin ja varsinkin PC-rautaan verrattuna aika säälittävä rääpäle. Siitä huolimatta ruuduilla vilkkuu lähinnä aivottomia putkijuoksuja. Teknologia on kehittynyt huimasti niistä ajoista, kun vielä oli pelitaloja, jotka loivat maailmoja, mutta se törsätään turhanpäiväisiin kromipinnoitteisiin. Myönnettäköön toki, että esimerkiksi satunnaisiin helmiin kuuluvaan Oblivioniin en ole päässyt edes tutustumaan, ja Falloutkin tuntuu olevan vihdoin saamassa jatkoa. Harvinaisuuksia ne silti ovat.

Myönnettäköön myös, että Twilight Princesskin oli pelimaailmansa suhteen tavallaan pieni pettymys. Esimerkiksi Zelda: Majora's Mask, josta en ensimmäisellä pelikerralla niin kovasti pitänyt, miekkaili lopulta tiensä allekirjoittaneen sydämeen loistavilla sidequesteillaan. Ehkä vähän lyhyehkönkin pelin sisältö tuplaantui naamareita metsästellessä. Samalla tarina sai todella paljon lisää syvyyttä, kun yksittäisten asukkien kohtaloita pääsi seuraamaan ihan vierestä. Tätä jäin todella paljon kaipaamaan Twilight Princessin kohdalla, sillä moisia sivujuonia oli paljon vähemmän, eikä niissä riittänyt hupia läheskään samalla tavalla. Arkkujen metsästys ei välillä oikein jaksanut innostaa, kun melkein saattoi arvata, että hirveän vaivan palkkiona on korkeintaan läjä suhteellisen arvottomia jalokiviä.

Niin tai näin, on huvittavaa todeta, että oman huippupelien listani kärjen tuntumaan sijoittuisi nyt kolme saman pelisarjan peliä, ja the Legend of Zelda -sarja on täyttä rautaa vielä neljäntoista pelin jälkeenkin (joista suurinta osaa en valitettavasti ole koskaan pelannut.) Tämän jälkeen Ocarina of Timen pitää nörttimaailman ultimaattisena superlatiivina enää silkka nostalgia ja sen asema pioneerina. Twilight Princessiä on kuitenkin vaikea pitää huonompanakaan - se on kauniimpi, puhdasta pelattavaa on enemmän, ja vaikka tarina jättääkin toivomisen varaa, se on ehkä aavistuksen verran syvempi. Olisi kuitenkin ollut hienoa nähdä Majora's Maskin ja Ocarinan parhaita puolia yhdisteltävän paremmin. Niin tai näin, siinä vaiheessa kun teknologia saavuttaa sen vaiheen että minä voin hypätä loppuelämäkseni johonkin virtuaalimaailmaan pelkästään virittämällä piuhoja päähäni, toivon niitä olevan suunnittelemassa Shigeru Miyamoton ja Eiji Aonuman kaltaisia neroja.

Ennen kaikki oli paremmin

sä oot lihonnut

Englantilainen muusikkolegenda ja homo, brittiläisen imperiumin komentaja sir Elton John julisti tässä päivänä eräänä, että hän ei tykkää internetistä. Sir Eltonin mielestä koko roska pitäisi sulkea, se kun kuulemma tappaa musiikin, vähän samaan tapaan kuin videokin tappoi sen surullisenkuuluisan radiotähden.

Sir Elton tietysti sinäänsä puhuu täyttä bullshittiä; jos ns. "hyvä musiikki" todella on henkitoreissaan, sen takana on taatusti ennemmin rahanahnet levyhtiöt kuin yhteenliitettyjen laskukoneiden muodostama verkko. Ajatus "internetin sulkemisesta viideksi vuodeksi" taas on tietysti täysin naurettava jo itsessään.

Sangen teknologisesti valveutuneena ja bittejä pyöritteleviin vempeleisiin aavistuksen verran keskimääräistä kaduntallaajaa enemmän perehtyneenä onkin ehkä vähän omituista, että tavallaan kuitenkin jaan Eltonin teknologiainhon. Yksi aihe, josta joidenkin pidempiaikaisten tuttujen kanssa tulee satunnaisesti puheltua, on esimerkiksi tietokonepelit, joihin eksponentiaalisesti kasvanut laskentakapasiteetti tai pullistuneet putket eivät ole tuoneet yhtään lisää hupia - kasvottomien jossain maailman toisella laidalla istuvien heppujen turpaan mättäminen ei yksinkertaisesti ole yhtä hauskaa kuin samalla tuolilla tungeksivan kanssa splitscreenillä räiskiminen. Ulko-oven kynnyskin tuntuu monilla olevan usean tuuman verran korkeampi. Vaikka on tietysti vähän vaikea sanoa, kuinka monta senttiä siitä on vain vuosien mukanaan tuomaa ihraa ja laiskuutta.

Itselleni tarkinkaan webbikamerakuva tai mikrofonirupattelu ei vain kuuna päivänä korvaa leppoisaa keskustelua teekupposen ääressä. Välillä tulee huvittuneina lueskeltua teknologiavelhojen kuolaisia kolumneja jostain uudesta hienosta härvelistä, joka mullistaa tiedonvälityksen, kolmedeegrafiikan ja varmaan parantaa siinä sivussa syövänkin - kaikenlaiset härvelit on toki hetken aikaa kivoa leluja, mutta tekevätkö ne kenenkään elelystä yhtään sen mukavampaa? Tuskin. Loppujen lopuksi moni väkkyrä hankitaan tarkoituksena pröystäillä tutuille, tai sillä pidetään yhteyttä ihmisiin. Ja siinä missä moni kehuu matkapuhelimen ja internetin lyhentäneen välimatkoja, minusta tuntuu joskus, että välimatkat voivat ehkä olla ihan hyvästä.

Mä varmaan synnyin vähän väärälle vuosikymmenelle, ehkä vuosisadallekin. 2000-luvun maailmassa tuntuu vain yksinkertaisesti olevan kaikki liian helppoa, ja silti kaikkia masentaa, kaikki stressaavat, vaikka kaikki sujuu nopeammin niin kenelläkään ei ole koskaan ollut niin hitonmoinen kiire kuin nykyään. Hehkutetaan pidentyneitä eliniänodotuksia sun muita, minä toisaalta en ikinä ole pitänyt pitkällistä hengissä pysymistä niin olennaisena kuin senkin ajan käyttämistä mielekkäästi.

Maailma alkaa niin sanotusti olla valmis, ja tuntuu välillä, että kaikki siisti on täällä oikeastaan jo tehty. Enää ei ole mantereita löydettävänä, tutkimattomia viidakoita samottavana, ja jos vuorelle kiipeämisestä haluaa oikeasti tehdä jotenkin kummallista, niin sinne pitää vääntää ilman villasukkia ja happinaamaria, muuten kun sinne on jo käpistellyt lukematon määrä läskimahaisia länsimaisia turisteja leppoisasti aamutohveleissaan, kun mukavat sherpat on kantaneet tavarat. On todella vaikeaa oikeasti tehdä jotain mainittavaa, mihin kukaan muu ei ole pystynyt tai tehdä jotain omaa juttuaan.

Ja vaikka tulevaisuus tuonee tullessaan vielä kaikenlaisia hienoja vimpaimia niin että minäkin jossain vaiheessa putoan kärryiltä, jokainen vähänkin välkympi tietää silti, että me ei ikinä lennellä avaruudessa valoa nopeammin niin kuin ne teki Star Warsissa, korkeintaan päästään asuttamaan jotain säälittävää jäistä kivimöykkyä johonkin Jupiterin kiertoradalle. Eikä silläkään ole niin kauheasti väliä kun tuo iso keltainen möllykkä tuolla taivaalla poksahtaa joskus, ja jos siitäkin selvitään niin ei se koko universumin kohtalo kauheasti sen lupaavampi ole. Alati kasvavan edistyksen lupauksetkin jäävät lopulta säälittävän rajallisiksi.

Tämä koko ajatusketju lähti käyntiin yhdestä varsin typerästä pikkuseikasta joka tuli vastaan tässä urvottaessa, enkä tarkoita sillä edes alussa mainittua sir Eltonin möläytystä. Mutta ei siitä sen enempää, kiva vain vaihteeksi katsella asiaa tältäkin kantilta - nyt voi taas palata irkkaamaan ja kuolaamaan hilavitkutin.comia.

Hikiset nörtit areenalla

arto näyttää kristukselta

Pahoitteluni jälleen pitkästä blogaamattomuudesta, mutta mulla on oikeastaan ollut tässä viimeisen kuukauden ajan välillä jopa tekemistä, eikä useamman päivän urvotuskausia ole niin kovasti päässyt kertymään. Viikonloppuna aikaa haakasi nörttien kuudestoista kokoontuminen, johon allekirjoittanut osallistui nyt neljännen kerran. Mikäli joku haluaa nipottaa järjestysluvusta niin mainittakoon, että Winter on lamereille.

Assembly on jännä tapahtuma. Vaikka nörttifestarit toki alkavat jo nykyään olla varsin mainstreamia jokaisen kynnelle kykenevän kynäriklaanin ja haltiaheimon saapuessa paikalle eikä pippalot enää ole rumien parrakkaiden setien yksinoikeus, suhtautumiseen aina liittyy yleensä pientä irvailua; "mikä vitun järki ku voi pelata kotonaki", "haha, jotain hikisiä nörttejä areenalla viistuhatta lol".

Itsehän harrastin edellämianittua tietokoneella lorvailemista Assyjen aikaan harvinaislaatuisen vähän - johtuen lähinnä siitä, että en tullut raahanneeksi tietokonemessuille ollenkaan tietokonetta mukaan. Niin järkevältä kuin se kuulostaakin, niin tekeminen ei silti juurikaan loppunut kesken, ja tämänvuotinen taidetapahtuma oli kenties paras tähän mennessä, vielä jokseenkin hauskempi kuin edellinen kerta. Minä kun näen Assyt ennen kaikkea jossain määrin sosiaalisena tapahtumana, jossa voi morjestella muualta Suomesta tulevia irssituttuja (nykyään vähemmän) sekä tutustuilla uusiin (nykyään enemmän) ja yleensäkin vain touhuta kofeiinipöhnässä kaikenlaista älytöntä.

Älyttömiin asioihin kuului useankymmenen elefantin Norsumarssi, jossa olin viime vuonna yhdeksäntenä ja tänä vuonna kymmenentenä - ja molempina vuosina vieläpä saman hepun takana. Maininnan arvoinen oli myös kaveri, jonka älynväläys oli virittää käytävän viereen ruutu, jolla pyöri Girl Panty Scanner -niminen "softa", joka "skannasi" ohikulkevien tyttöjen alusasujen värin ja ilmoitti sen. Hepun kanssa vaihtelimme Jukan kera ajatuksia enemmänkin. Friikkien ideoiden nerokkuudesta voisin joskus blogata ihan erikseenkin.

Hauska ilmiö ovat muuten myös nämä statussymboleiksi Assyille raahattavat naarasoliot, joiden pääasiallinen funktio on kai olla hiljaa ja näyttää hyvältä. En liene ikinä nähnyt niin lyhyttä hametta kuin Hartwall Areenalla torstaina. Sitä, ettäkö hommassa jotain järkeä olisi, en menisi vannomaan, mutta tietenkin jos joku haluaa tulla esiteltäväksi ja katsomaan sivusta kun rumempi puolisko hakkaa kynäriä, niin eipä se tietystikään minun asiani ole.

Ai niin, ja mulle ei varmaankaan koskaan ennen ole kättelyjen yhteydessä sanottu, että "tämä on suuri kunnia". Siistiä. Palailemme astioille, ensi kerralla toivottavasti jonkun aiheenkin kera.