Mun eka metromatka

Eilen iski hinku kirjoittaa, joten hain inspiraatiota Pakinaperjantaista, jonka haasteen aiheena oli tällä kertaa "matka". Loppu on melko tajunnanvirtamaista. Teksti on julkaistu myös Harhakuvassa.

-----

Mun nimi on Lassi. Mä olen seitsemän vuotta ja mä menin eilen ekaa kertaa metrolla. Mut sit yksi päivä kun mä olin tullut koulusta mun äiti soitti ja sanoi ettei se jaksa tulla kotiin ja tehdä ruokaa ja se sanoi, että tule Itäkeskukseen, mennään syömään Mäkkiin. Äiti kuulosti hirveän väsyneeltä. Me asutaan Kontulassa. Kontula on kiva paikka. Täältä löytyy paljon ostoskärryjä jännistä paikoista. Mun äiti käy töissä Itäkeskuksessa, se myy ihmisille lottokuponkeja. Äiti käski mun tulla metrolla.

Mä osasin metroasemalle ihan itse, kun se on ihan meidän talon vieressä. Metro on sellainen oranssi kulkuväline johon mahtuu paljon ihmisiä ja joka kulkee lujaa. Se on vähän niin kuin juna, paitsi että se ei sano tsuku-tsuku. Juna sanoo tsuku-tsuku.

Kun mä menin asemalle niin taulussa luki, että metro tulee kolmen minuutin päästä. Sitten metro tuli. Kun se tuli niin se sanoi että VRRRiiiuuuu. Sit ovet aukesi ja mä kävelin sisään. Se oli vähän pelottavaa, metro oli täynnä isoja ihmisiä ja melkein kaikki seiso kun kukaan ei mahtunut penkeille. Mä tunsin itseni hirmu pieneksi. Siellä oli hirveästi setiä joilla oli sellaset hienot takit joita käytetään kevätjuhlissa. Mä en tykkää sellasista. Niillä sedillä oli kanssa salkkuja. Metro sano vrrrriiIIIUUUU kun se lähti.

Mä seisoin siinä ihan oven vieressä penkin takana. Mua vastapäätä oli tosi pelottava poika joka tuijotti mua vihasesti. Sillä pojalla oli ihan kokonaan mustat vaatteet ja nahkatakki. Mun isosisko aina sanoo että ihmiset joilla on nahkatakki on pahoja ja ne tappaa eläimiä. Mun isosiskolla tosi hassut hiukset ja kerran äiti huusi sille kun se löysi pussin perunajauhoa sen laatikosta. Mä en tiedä miksi mun isosiskolla oli perunajauhoa sen laatikossa. Sillä pojalla oli kanssa hirveästi kaikkia kettinkejä sen vaatteissa. Ehkä se leikki että se on sellanen aave joka vaeltaa linnassa yöllä ja kilisyttelee ja sanoo huu-huu. Sillä oli ihan mustat hiukset, mutta sen hiukset ei oikeasti ollut mustat. Mä näin sen siitä että kun sillä oli pari senttiä hiuksia päässä ihan vaaleet. Kun mä katsoin sitä vähän aikaa niin se alko näyttää aika hassulta. Se oli meikannutkin, eikse tajua ettei pojat vitsi meikkaa. Mua alko naurattaa ja mun piti siirtyy käytävän toiselle puolelle.

Vähän ajan päästä kuulutettiin että metro on Myllypurossa. Aika monta ihmistä jäi pois. Mäkin meinasin aluksi mut sit tajusin, että mun pitää jäädä vasta seuraavalla. Mä nousin varpailleni ja kattelin mun takana olevan penkin yli ihmisiä. Niitä oli vielkin aika paljon, ne vaan heilu kun metro kaarteli eikä ne meinannut pysyä pystyssä. Tosi moni puhu puhelimeen. Vastapäätä sitä penkkiä minkä takana mä olin oli joku tyttö joka puhu puhelimeen. Sekin tyttö näytti tosi hassulta ja sillä oli pinkki puhelin. Sillä oli tosi isot korvakorut. Se huusi puhelimeen koko ajan että vitsi vitsi voi vitsin homo. Ei se oikeasti, mutta äiti on kieltänyt sanomasta sitä toista sanaa. Mä en tiedä mikä on homo mutta se kuulostaa hauskalta, vähän samalta kuin pomo jos sen sanoo suu auki. Vitsin homo! Se kuulostaa hassulta, mun pitää alkaa käyttää sitä. Sit se huusi puhelimeen että kuulemma turha kuvitella että tänään heruu, mä en tajua mitä se tarkotti mutta se tyttö vaikutti tosi vihaselta.

Sit sen jälkeen mä huomasin tosi jännän jutun, kun mä huomasin että siellä metrossa oli kans joulupukki! Mä en oo ikinä nähnyt joulupukkia missään paitsi jouluna, ja musta on tosi jännää että joulupukki oli just metrossa kun jouluun on vielä melkein kuukausi. Paitsi et joulupukki oli naamioitunut, sillä oli tosi hassu kirkkaanvihreä pipo missä oli iso tupsu, ja sit sillä oli hirveän kuluneen näköinen ruskea takki. Sen tunnisti joulupukiksi vaan siitä että sillä oli tosi tuuhea parta, paitsi että se partakin oli vähän hassun värinen, se oli ehkä enemmän harmaa eikä valkonen. Joulupukilta kanssa puuttu toinen kenkä ja se istu penkin vieressä limupullon kanssa.

Mä en oo ikinä ennen ajatellut että mitähän joulupukki tekee silloin kun se ei jaa lapsille lahjoja. Ehkä joulupukilla ei oo töitä muulloin kun jouluna ja sillä menee muuten tosi huonosti. Joulupukki alko vähän säälittää mua ja mä lähdin kävelemään sen luokse. Joulupukki vähän heilu puolelta toiselle ja se tuntu mumisevan jotain.

“Moi” mä sanoin joulupukille. Joulupukki vastas jotain että hrrööghh. Mä en oikein ymmärtänyt sitä. Mä sanoin uudestaan että moi ja ojensin sille käteni, kun iskä on opettanut että aina pitää kätellä kun tervehditään. Sit joulupukki kätteli mua ja se katso mua tosi oudosti. Mut kyl se vastas että moi. Sit kuulu että Itäkeskus ja mä tajusin että mun pitää nousta kohta metrosta. Joulupukkikin näköjään aiko jäädä pois kun se nousi pystyyn, paitsi että se huoju tosi pahasti. Sit se oksensi siihen lattialle. Ehkä joulupukki oli syönyt viime joulusta kinkkua ja se oli jo mennyt pilalle ja sillä oli maha kipeenä. Mä siirryin vähän kauemmas joulupukista.

Ovet aukes ja joulupukki hoiperteli ulos metrosta. Mä koetin kävellä siinä lähellä, mut sit mun äiti tuli paikalle ja nappas mua kädestä ja lähti kiskomaan mut pois. Mä vilkutin joulupukille, sit joulupukki kaatu maahan ja jäi siihen makaamaan. Mä oisin halunnut auttaa sitä mutta äiti sano että tommosista pitää pysyä kaukana ja kisko mut äkkiä liukuportaisiin. En mä tajua miksi se sano että joulupukista pitää pysyä kaukana, kun aina jouluna se istuttaa mut sen syliin kuitenkin. Aikuiset on välillä ihan outoja.

Lait on luotu rikottaviksi

Moni elämän surkeimpia totuuksia pohtinut viisas filosofi ja sydänsurkuinen taiteilija on historian saatossa, viinipullon äärellä, päänyt mietinnöissään samaan lopputulokseen: maailma on paha. Astetta lievemmät kyynikot ovat tyytyneet vain toteamaan, ettei maailma itsessään ole niin paha tyyppi, se yksinkertaisesti sattuu potkimaan juuri päähän juuri itseä.

Pessimistisen universumin kulmakivi vastine maallisille mekaniikan peruslaeille on herra Murphyn (tai Finaglen, tai Sodin, tai miten haluatte) nimeä kantava, lähes rikkumattomaksi todettu luonnonlaki, jonka yleensä mielletään julistavan kutakuinkin "jos jokin asia suinkin voi mennä ihan päin männikköä, se aivan satavarmasti kohkaa sinne talla pohjassa." Eilissäpäivänä sain jälleen todistaa lain paikkansapitävyyden.

Pohjimmiltaan optimistina - joskin pessimistisyyden mörköä vastaan satunnaisesti kamppailevana sellaisena - tulin kuitenkin todenneeksi, että oikeasti Murphyn laki on itse asiassa kaikkeamuuta kuin pessimistinen.

Useimpien lähteiden mukaan insinööri Edward Murphyn tokaisu, jolla Murphy kuvasi erästä alaistaan ja josta laki sittemmin on johdettu, kuului nimittäin kutakuinkin näin:

If that guy has any way of making a mistake, he will.

Oikeammin Murphyn laki siis kuuluukin: "jos asian voi tehdä monella tavalla, ja yksi niistä johtaa täyteen katastrofiin, niin joku tekee sen juuri niin". Tilanne ei olekaan siis niin toivoton, sillä maailma ei olekaan enää paha, sen pinnalla taapertavat ihmiset vain hieman onnettomia. Asiat menevät ihan kivasti, jos säädöt tarkistetaan ja mokat korjataan. Ihmisillä siis on mahdollisuus vaikuttaa asioihin ja estää niitä menemästä pieleen.

Niin yleiseen, väärään kuin oikeaankin näkemykseen Murphyn laista kuuluu olennaisesti se, että ihmisillä on tavallisesti myös käsitys siitä, mikä voisi mennä pieleen, ja sitä pidetään jopa todennäköisenä. Kukaan ei vain jaksa tehdä asian hyväksi mitään. Tavallisimman "maailma mäjäyttää teräskärkisellä maiharilla takaraivoon" -näkemyksen muotoilisinkin laiksi (voitte nimetä sen mukaani, jos haluatte) oikeastaan näin:

Jos on odotettavissa, että tapahtuu jotain, mikä on henkilön kannalta haitallista tai epäsuotuisaa, niin se takuuvarmasti tapahtuu, ainakin mikäli henkilö ei tee jotain asian hyväksi. Ja äkkiä.

Kutakuinkin tästä oli kyse edellisessäkin kohtaamisessani kyseisen kosmisen vakion kanssa. Liiallinen pessimismi onkin omituisen yleinen tauti, sillä useimmiten ihmisillä olisi mahdollisuus vaikuttaa asioiden kulkuun, niin pienessä kuin suuressakin mittakaavassa. Valitettavasti valtaosa ihmiskunnasta tuntuu koostuvan pohjimmiltaan pessimisteistä.

On huvittavaa seurata ihmisten ärhentelyä sujumattomista asioista. Siihen törmää muun muassa aina koeviikkoisin, kun ihmiset paniikin vallassa vääntävät lunttilappuja luokkiin käpistellessään. Kun lukion tokaluokkalainen angstaa kuolevansa kun ei osaa ja on vaikeeta, on looginen vastaus toki jotensakin "no mikset opetellut?" Useimmat osaavat, jos vain oikeasti opettelevat. Jos taas ei opettele niin, no, sitten ei ilmeisesti oikein kiinnostanut. Sekin on minusta ihan okei, mutta sitten ei kannata suotta murehtia. Kun juna ei tule ajallaan ja sen takia myöhästytään työhaastattelusta, "olisihan se pitänyt arvata" - mutta jos kerran on oikeasti elintärkeää olla ajoissa, niin miksei oteta sitä vartin aiemmin lähtevää junaa?

Näin myös yhteiskunnassa. Aina eduskuntavaalien alla noin joka kolmas telkkarin ääressä värjöttelevä suomalainen naama mutrussa mumisee, että "ei äänestämällä voi mihinkään vaikuttaa". Kollektiivinen pessimismi saa noin 33% äänioikeutetuista jäämään sohvan pohjalle. Joukon yhteinen vaikutusvaltahan olisi toki huomattava. Järkeviäkin argumentteja yksilön vaikutusvallan vähäisyydelle voi toki ladella, mutta aniharvalle niitä suoltavalle tulee mieleen yrittää mitään vaaliuurnille vaihtoehtoistakaan keinoa: politrukkien hätyyttelemistä sähköpostilla tai läähätyspuheluilla, yleisönosastoja, itse vaalityöhön osallistumista, tahi mitään. Eipä edes blogata. Ehei, sen sijaan vaan marmatetaan että "tulee se porvarihallitus kumminnii", ja niinhän se tuleekin.

Mittakaavaa yhä ylemmäs hilatessa sama pätee vielä vaikkapa ilmastonmuutoksesta puhuttaessa. Siitä verrattain moni sentään on jotensakin huolissaan, mutta kulman takaisesta kioskista haetaan nakkipaketti kuitenkin autolla, kun "vittuako se mitään auttaa jos yks tyyppi ajaa bussilla".

On toki omanlaisensa kosminen vakio sekin, että välillä tulee kalossista kaaliin vaikka miten vääntäisi, ovathan jotkut asiat oikeastikin kiinni jostain ihan muusta. Ei se silti ole mikään syy jättää asioita sikseen tai jonkun muun kontolle, sillä hyvin usein valta on potkun vastaanottajalla. Loppujen lopuksi siinäkin vaiheessa, jos maailmanparannus osoittautuu epäonnistumiseksi ja palmupuu kasvaa olohuoneen lattiasta läpi, minusta olisi kiva ajatella että "yritinpäs sentään jotain". Myönnettäköön toki, että tästä periaatteesta luisutaan usein.

Tervetuloa todellisuuteen, Suomi

Tässä sitä ollaan. Osanotot allekirjoittaneeltakin Jokelan ammuskelun uhrien omaisille. Myös ammuskelijan itsensä, jonka vanhemmille tapahtuma oli varmasti valtaisa järkytys. Jokelan tapaus oli kiistämättä tragedia, josta en edes yritä kaivaa mitään hupaisaa tai nokkelaa. Pyssyttelylle ei myöskään kannata etsiä - eikä voi löytää - oikeutusta. Jahka järkytyksestä selvitään, sitä kannattaa, ja pitää, kuitenkin yrittää ymmärtää.

Matti Vanhanen mainitsi lehdistötilaisuuden aloittaessaan, että tapahtuma jättää syvän haavan suomalaisten turvallisuudentunteeseen. Sitä se epäilemättä tekikin - koulun käytävillä käymissäni keskusteluissa vilahti useampaankin otteeseen lausahdus "ei ois uskonut että Suomessakin", vaihtelevina variaatioina.

Kuitenkin voidaan myös kysyä: "Miten ihmeessä me selvittiin näin pitkään?"

Puoli vuotta sitten kirjoitin Virginia Techin - hyvin samankaltaisista - tapahtumista blogipostauksen ja pohdiskelin siinä ammuskelujen taustoja. Nyt, kun juttu on taas ajankohtainen, huomaan olleeni pitkälti oikeassa, mutta toisaalta sanan säilän viilsi paikoitellen myös omaa nilkkaa.

VTechin yhteydessä kirjoitin napakan kommentin väitteeseen, että Cho Seung-huin Youtubeen lähettämät videot lietsoisivat lisää väkivaltaa. Kuitenkin ajatuksessa oli loppujen lopuksi järkeä - minusta yhtäläisyydet Virginian ja Jokelan tapauksilla ovat tässä mielessä aika ilmeisiä. Suomalainenkin ammuskelija laittoi videoita nettiin ja vaikuttaisi saaneen innoitusta rapakon takaa. Videon nimi, "Jokela High School Massacre - 11/7/2007", on siitä aika ilmeinen osoitus.

Toivon kuitenkin yhä, että nämä videot näytettäisiin median toimesta Suomessakin - tai ettei niistä ainakaan vaiettaisi. Lähinnä koska uskon, että "Jokela" olisi tapahtunut ennemmin tai myöhemmin kuitenkin - kaikkia ruutitynnyreitä ei voida tyhjentää. Minusta olisi aika tärkeää pohtia, minkälainen mies tämän teki, ja miten vastaava voidaan välttää tulevaisuudessakin. Eikä hän taida olla sitä enää itse kertomassa. Sitä paitsi en usko sensuuriin ja tiedon salaamiseen yhä edelleenkään. Se on vain väline, syyt löytyvät jostain muualta.

Tämä kertoneekin jotain meidänkin yhteiskunnastamme. Äärettömän harva lähtee ampumaan muita huvikseen. Itseään kukaan ei ammu lystin vuoksi. Taustalla on jälleen pakko olla paljon muuta. Ensimmäinen mielikuva oli näennäisen normaali, mutta koulutoverien mielestä "vähän outo", melko hiljainen ja pienehkön, mutta luultavasti jonkinlaisen kaveripiirin omaava tyyppi. Saatan olla aivan täydellisen väärässäkin, joten en kehtaa arvuutella enempää. Lehdistö kertonee enemmän, jahka tietää.

Mutta oli kyseessä minkälainen heppu tahansa, jotain hälytysmerkkejä on ollut pakko olla. Tuntuu kliseiseltä jauhaa tätä samaa, jonka jokainen näsäviisas verkkojournalisti ja keskustelupalstakirjoittaja taas toistaa seuraavien päivien aikana - mutta Suomessa mielenterveysongelmiin, syrjäytymiseen, kiusaamiseen, kaikkeen sen sellaiseen ei yksinkertaisesti puututa. Enkä nyt tahdo sanoa "hähä, oma vikanne" ja syyllistää jokelalaisia kun eivät tajunneet - ei kanssaihmisten tehtävä olekaan arvuutella, kuka on vaaratekijä, kuka tarvitsee apua. Eikä avun tarjoaminenkaan ole heidän asiansa, yleistä "rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi" -periaatetta lukuun ottamatta.

Mutta resursseja puuttuu varmasti myös vaikkapa kouluilta, ja niiltä, joille asia kyllä kuuluu. En tiedä kärsikö tämä tyyppi vaikkapa masennuksesta ja yrittikö ikinä sellaiseen apua hakea. Epäilen, että jos, niin apu jäi köykäiseksi. Tilussa en ole kuullut olevan ketään, joka olisi täysin syrjäytynyt muista opiskelijoista, mutta jos olisi, en usko, että kunnollista tukea kyettäisiin koulun puolesta pahemmin antamaan.

Enemmän ehkä mättää myös ihmisten asenteet. Suomessa on tapana, etteivät varsinkaan miehet pidä meteliä omista murheistaan. Välillä huomaan itsekin ajattelevani niin, vaikka se on typerää. Seppo Rädyn meille tarjoama filosofia "Mieluummin otan moottorisahan ja lähen vetämään tukkia niin pitkään, että helpottaa" ei oikein toimi - ehkä se joillakin purkaa pahimmat aggressiot ja turhaumat, mutta muilla se ilmenee vain pahenevana ahdistuksena, vihamielisyytenä ja kenties väkivaltanakin. Ehkä tässä oli kyse äärimmäisestä tapauksesta.

Villeimmät ehdottelevat taatusti nyt metallinpaljastimia koulujen oville. Toivottavasti niin radikaaleilta toimenpiteiltä kuitenkin vältytään ja keskitytään nimenomaan vaikkapa tukemisen kehittämiseen. Kyttäys ja teknologia eivät auta pään sisällä olevaan ongelmaan. Suomi ei ole yhtään sen turvattomampi kuin ennen - mutta se tarkoittaa oikeammin, ettei meillä alkujaankaan mennyt niin hyvin kuin kuvittelimme. Jokela jäänee yksittäistapaukseksi, mutta voi myös olla, että joidenkin vuosien päästä tärähtää jälleen - sitä ei härveleillä estetä. Se voidaan estää vain miettimällä, mikä meillä mättää ja miten se parannetaan. Ja vaikka purkauspisteeseen asti edenneitä tulivuoria ei olisikaan enempää, on silti syytä pohtia, miten hiljaisempia kärsijiä voitaisiin auttaa.

Toisaalta: jotkin asiat myös yksinkertaisesti ovat meidän voimiemme ulottumattomissa. Kaikki tässä olettamani saattaa olla päin prinkkalaa, tai Jokela olisi voinut tapahtua parhaista ponnisteluista huolimatta. Se on vain hyväksyttävä, mutta sen takia ei pidä panikoida tai hätääntyä.