Haltiasilmäisimmät saattoivat pistää merkille Hunis 1:n sivupalkissa muutaman viikon ajan komeilleen Sitemeter-lätkän. Toisin sanoen uteliaisuus otti allekirjoittaneesta erävoiton, iskien samalla kanveesiin muutamat periaatteetkin. Alkujaan oli tarkoitus kerätä tietoa kävijöistä vain muutaman päivän ajalta, mutta koulukiireiden (ihan oikeasti!) ja laiskuuden (ihan pikkasen :<) johdosta kokeilu vähän venyi. Lopputulos: kävijöitä on, ihan oikeasti - muutamia täysin odotettuja, joitakin yllättäviä sekä satunnainen täysin järjetön; miksi kukaan googlaisi hakusanalla "arto kekkonen"? Terveisiä myös mainostoimisto Ego Oy:n suuntaan - työtarjoukset voitte lähetellä sivupalkista löytyvään sähköpostiosoitteeseen!
Kyyläys loppuu kuitenkin tähän. Minua ei kiinnosta, enkä oikeastaan haluakaan, ajatella blogia pitäessäni sen stalkkaajakuntaa turhan paljon. Kaiken valvonnan suhteen paranoidina androidina omaan stalkkaajien stalkkaamisesta yleensäkin vähän ristiriitaisia mielipiteitä. Tavallaan nettisivun, blogin, palvelimen tai vastaavan voi rinnastaa vaikkapa taloon (Hunis 1:n tapauksessa ehkäpä vääntyneillä nauloilla ammattitaidotta kasaan lyötyyn leikkimökkiin), jonka omistajalla on täysi oikeus nähdä, keitä hänen tönössään vierailee. Niin ikään mahdollinen rinnastus olisi elokuvateatteri; blogin pitäjä tuottaa lukijoilleen sisältöä, jolle nämä sitten tulevat naureskelemaan tai ärjymään, miten tykkäävät. Hämmentävää olisi, jos katsomon ovella istuisi setä kyselemässä mistä tulen, mistä ihmeestä keksin tulla juuri tänne ja oliko nyt oikeasti muka hyvä idea tulla keskelle leffateatterin lattiaa.
Kävijädatan kerääminen on kuitenkin vallitseva käytäntö ja mainosbisneksellä itsensä elättävien kyberavaruusyritysten toiminnan kannalta toki välttämätöntä, joten lienee vain syytä hyväksyä se, ettei anonyyminä voi vepissäkään liikkua; ip-osoitetta ei ehkä välittömästi voi yhdistää kehenkään, mutta pidemmällä aikavälillä tilastoja tutkiessa alkaa olla pääteltävissä kaikenlaista. Täysin laillistakin touhua se kaiken lisäksi on, paitsi ehkä jos sattuu asumaan Saksassa, jossa oikeuslaitos ja lainsäädäntöelimet eivät kai oikein pääse yhteisymmärrykseen, kuka pelisäännöistä oikeasti päättää.
Omassa tapauksessani käsittääkseni siis isoveli lukee blogiani myös ihan kirjaimellisesti. Minusta apokalyptisten kauhukuvien maalaileminen liian auliisti itsessään verkossa kertomisen seuraamuksista on silti turhanpäiväistä. Osittain siksi, että koko jutun pitäisi olla itsestäänselvyys - jos pidät blogia, verkkopäiväkirjaa tai kirjoittelet joensuulaisten uusnatsien forumille, niin totta kai sen joku halutessaan voi kaivaa esille. Että joku saattaa edes kuvitella asian olevan jotenkin toisin, on minusta aika käsittämätöntä.
Joutavaa pelottelu on myös siitä syystä, että sanoistaan täytyy olla valmis ottamaan vastuu, lausui ne missä hyvänsä. Tämänkin luulisi olevan itsestäänselvyys, koska jo ala-asteen lehtori antoi jälki-istuntoa liiasta suunsoitosta - rehtori sen sijaan ihan huvikseen, mutta se onkin jo toinen tarina, tai tarinakokoelma. Selän takana puhumista en ole ikinä arvostanut, ja harrastanutkin vain sillä olettamuksella, että joku saattaa hyvinkin juoruta eteenpäin. Salaa jonkun korvaan kuiskutellessakaan ei ole järkeä sanoa toisesta ihmisestä mitään, mitä ei voisi tarpeen tullen tölväistä kyseiselle ihmiselle suoraan päin naamaa.
Samaa linjaa olen noudattanut myös blogatessani. Yhtään mielipidettä tai kannanottoa en ole tullut kirjoittaneeksi, jonka välttämättä haluaisin kiistää jos siitä tultaisiin kyselemään. Vaikka Hunis 1 on sävyltään aika kiltti, osa silti varmaankin herättää paheksuntaakin joissain piireissä. En silti myöskään muista, että olisin jättänyt seuraamusten, sen enempää perheneuvottelun kuin Supon kyttäyslistalle joutumisen, pelossa mitään aikomaani kirjoittamatta.
Minusta ei nimittäin, pääpiirteittäin, ole myöskään ideaa olla asioista sellaista mieltä, jota ei ole valmis olemaan julkisesti. Ei Suomen kaltaisessa maassa, jossa väärätkään mielipiteet eivät aiheuta sakinhivutuksen tai linnareissun uhkaa - ainoana nyt mieleen tulevana poikkeuksena totaalikieltäytyminen, joka sekin vaatii vielä hieman enemmän kuin pelkän mielipiteenilmauksen (lähinnä kai rastat ja homeitiöitä). On tietysti totta, että kyseenalaisista mielipiteistä ja taustoista voi tulla yhteiskunnassa muuten ongelmia, vaikkapa niissä paljon puhutuissa työhaastatteluissa. Asian voi kuitenkin ajatella toisinkin päin: jos yritys ei suostu palkkaamaan työnhakijaa koska tämän mielipide vaikkapa maahanmuutosta on sellainen, jota yritys ei hyväksy, haluaako hakijakaan enää vakanssia itselleen? Siviilielämän pikku huolien ja murheiden – joiden pientenkin yksityiskohtien levittämistä kaikelle ihmiskunnalle en kyllä ole ikinä oikein ymmärtänyt – tutkailu palkkapussimiehen toimesta voi puolestaan olla ymmärrettävissä yksityiselämän kontrolloinnin yritykseksi. Vähän omituista, ainakin jos paljastukset eivät sinänsä vaikuta duunarin pätevyyteen mitenkään, kuten ne monessa ja eräässä Absolutin esimerkkitapauksessa, eivät vaikutakaan.
Loppukevennyksenä päivän musta huumori: “Kysyin, oliko näyte hiv-positiivinen. Lääkäri kysyi, mistä arvasin.” (Muistinvarainen lainaus Ilta-Sanomista.)
