Rakastavista roboteista ja tietoisista kivistä

Scifin kuluneimpiin kliseisiin kuulunee tarina tekoälystä, joka riittävän inhimillisyyden tason saavutettuaan pistää ranttaliksi ja useimmiten miestä kumoon ihan urakalla. Terminaattori-elokuvien ydinasejärjestelmää hoitamaan kehitetty Skynet starttasi ensi töikseen aktivoiduttuaan ydinosan ja tappoi suurimman osan ihmiskuntaa. Harlan Ellisonin legendaarisen scifinovellin I Have No Mouth and I Must Scream arkkipahiksena heiluva supertietokone AM onnistui sekin mystisesti tuhoamaan koko ihmiskunnan viittä leluikseen jättämäänsä onnetonta sielua lukuun ottamatta. Animatrix taasen kertoo Wachowski-veljesten leffasarjan lähtötilanteeseen päädytyn, kun ihmiskunta teloitti isäntäänsä vastaan kapinoineen robotin, minkä johdosta masiinat ryhtyivät sotajalalle ja loppujen lopuksi näyttivät luojilleen kaapin paikan.

Toistaiseksi lähimmäksi skenaariota näyttää päässeen Kenji, robotti joka opetettiin rakastamaan, vaikka yhtäläisyyksiä on kaikeksi onneksi enemmän Steven Spielbergin ohjaamaan tieteispätkään A.I. - Tekoäly. Kenji, joka oli ohjelmoitu kiintymään näkemiinsä objekteihin sitä voimakkaamin, mitä useammin se (hän) niiden kanssa oli tekemisissä, rakastui lopulta erääseen teknikkoon niin silmittömästi, että se päätyi estämään tämän ulospääsyn konehuoneesta ihan vain saadakseen vähän halailla - hamaan ikuisuuteen asti. Sööttiä, eikö?

Teknikko sai kaikeksi onneksi hälytettyä apuun muutaman tohtorin, jotka sammuttivat Kenjin ja päästivät naisen pois rakastajansa syleilystä. Tohtori Takahashin mukaan tapaus oli vain pieni takaisku. Mies kuitenkin myönsi, etteivät Kenjin tunteet ehkä olleet ehdottoman rationaalisia tai, hmm, aitoja.

Kenjin tunne-elämä on taatusti alkeellista verrattuna ihmiseen. Käytännössä katsoen robotin koneaivoissa surrannee ohjelma, joka saa sen niin sanotusti rakastumaan vastaan tuleviin asioihin, minkä jälkeen jonkinlainen kiintymystasoa säätelevä laskuri surahtaa aina pykälän verran ylöspäin, kun sama asia tunnistetaan uudestaan. Erilaisia kiintymykseen ja sen ilmenemiseen vaikuttavia seikkoja on mitätön määrä siihen valtavaan informaatiotulvaan verrattuna, jota ihmisaivot prosessoivat. Silti perusperiaate ei taida poiketa kovinkaan paljon tavallisen ihmisapinan kiintymyksestä: monesti tuntuu, että ihmisetkin vain näennäisen sattumanvaraisesti ja usein täydellisen riittämättömin perustein luovat orastavan kiintymyssuhteen johonkin toiseen saman lajin edustajaan. Tästä luomaansa mielikuvaa päässään pyöritellen he sitten vahvistavat alkuperäisen ihastumisentunteen luomia hermoratoja ja kiintymyssuhde syvenee kuin itsestään.

Maailmassa riittänee, eh, sinkkumiehiä jos jonkinlaisten rakkausrobottien ostajakunnaksi. Nyt näyttääkin siltä, että tämänkaltaisen teknologian edistyessä ihmiskunnan pitää ihan oikeasti kohta ratkaista, missä vaiheessa tekoälyn kokemusmaailmaa voidaan alkaa pitää "todellisena" ja ehkä myös ihmisen tietoisuuteen rinnastettavana. Sitä ennen meidän varmaan pitäisi selvittää, mikä ihme tarina oman tietoisuutemme takana oikeastaan on.

Ennen vanhaan oli helppoa. Sielu oli jotain aineetonta, jonka viisas setä Descartes aikoinaan tajusi kiinnittyvän fyysiseen ruumiiseen käpyrauhasen kautta. Eläimillä moista ei ollut, eikä muita kuin valkoisia miehiä voinut juuri pitää eläimiä ylempinä. Vähitellen oli tunnustettava, että ehkä myös naisilla sittenkin on sielu, ja pikkuhiljaa että sellainen lienee myös ihonväriltään erisävyisillä. Eläimistä ei olla vielä ihan varmoja: nykyäänkin löytyy ihmisiä, jotka kirkkain silmin onnistuvat väittämään, ettei se kehräävä ja kivasti nappisilmillään tuijottava Aapo-katti mitään oikeasti tunne. Tulee vaan öisin nukkumaan tyynylle pään viereen, kun haluaa levittää geenejään ja silleen.

Ajattelussaan tietyn primitiivisen tason ylittäneet eivät enää toki puhu sielusta, vaan tietoisuudesta, tajunnasta tai sen sellaisesta. Kutsuttiin sitä sitten miksi tahansa, totuus on, ettei meillä ole vielä juuri aavistustakaan, miten se syntyy. Sitkeistä yrityksistä huolimatta aivoista ei ole löytynyt mitään tiettyä aluetta, joka näyttäisi synnyttävän tämän tietoisuuden. Jos sellainen onkin - otsalohkot ovat yksi mahdollisuus - sekään ei oikeastaan lainkaan selitä, miten subjektiivinen tietoisuus syntyy tai mitä sen syntyyn tarvitaan.

Itse olen viime aikoina alkanut mieltää tietoisuuden yhä enemmissä määrin pelkäksi aivojen toiminnan sivutuotteeksi. Jos heilautat kättäsi tai helikopteriasi, se kaikki on vain aivokemiaa, joka syystä tai toisesta jonkin omituisen emergentin mekanismin kautta synnyttää subjektiivisen kokemuksen, jolle vieläpä kehittyy illuusio siitä, että se itse on jollain tapaa tehnyt päätöksen näiden tekojen suorittamisesta. Luultavasti tietoisuuden rooli on kuitenkin olla pelkkä havainnoija: fyysinen maailma, myös aivot, toimii omien lakiensa mukaan, eikä tietoisuudella ole mitään todellista siitä erillistä "aineetonta" olemusta, joka jollain tapaa mind-body-ongelman kierrettyään kykenisi siihen vaikuttamaan. Se on yksi yhteen fyysistä aivokemiaa, omalla subjektiivisella tasollaan. Tietoisuus on varmaankin myös kehittynyt sattumalta. Filosofinen zombi on olento, joka käyttäytyy kuin se olisi kokeva ihminen ja näyttäytyy ulospäin sellaisena, mutta joka ei todellisuudessa koe mitään. Evoluution "tarkoituksena" lienee ollut kehittää juuri sellaisia: olentoja, jotka hyödyntävät entistä tehokkaampaa tiedonkäsittelyä, jonka ei ole kuitenkaan mitenkään olennaista olla tietoista. Universumin luonteesta johtuen tietoisuus vain sattui ilmaantumaan, kun monimutkaisuus lisääntyi tarpeeksi. Olisi se voinut olla ilmaantumattakin.

Koska on tietysti vallan mahdollista, että olen väärässä, paistattelen varmaankin jatkossakin kuitenkin siinä illuusiossa, että omaan jonkinlaisen valinnanvapauden ja mahdollisuuden vaikuttaa maailmaan ympärilläni. Kaikesta tästä seuraa kuitenkin yhtä kaikki se, ettei meillä ole oikein mitään mahdollisuutta sanoa, etteikö Kenjin kaltaisille roboteille voisi kehittyä tietoisuutta - tai etteikö niillä voisi olla sellainen jo nyt. Tietoisuus voinee periaatteessa nousta melkein mistä tahansa. Itse asiassa ylipäänsä ainoa rajoitus, jonka tietoisuudelle keksin, on se, että se vaatinee jonkinlaista liikettä. Liikkeen puuttuessa tietoisuus on ikuisesti jumiutuneena tiettyyn tilaan, eikä kykene kokemaan uusia asioita, joten kivet eivät siis liene tietoisia. Melkein kaikki muu voi olla - me voimme olla fysikaalisesti osa suurempaa tietoisuutta, ja myös aivoissamme voi olla lukuisia muita tietoisuuksia, joista emme ole, hehe, tietoisia. Sir Roger Penrosen teoksessaan the Emperor's New Mind esittämän teorian mukaan ihmisen tietoisuuden synnyttävät aivoissa tapahtuvat kvanttimekaaniset ilmiöt, joita tämän hetken ei-kvanttitietokoneilla ei vielä esiinny. Teoria on ihan kiva, mutta spekulaatiota siinä missä kaikki muukin aiheesta kirjoitettu.

Todennäköisesti ihmiskunta joutuu jossain vaiheessa yksinkertaisesti myöntämään, että riittävän monimutkaisuuden tason saavuttaneet tekoälyt on joka tapauksessa syytä ottaa huomioon tasavertaisina kumppaneina riippumatta siitä, ovatko ne filosofisia zombeja vai kokevia olentoja. Asian varmistaminen kun ei välttämättä ole mahdollista. Toivottavasti se ei vie yhtä kauan, kuin ihmisoikeuksien myöntäminen naisille tai Euroopan ulkopuolelta peräisin oleville.