Isä meidän?

Huomattavan moniin maailman uskontoihin kuuluu tavalla tai toisella rukoileminen. Näin myös kotoiseen kristinuskoomme, ja ainakin yhden veikeän Wikipediasta löydetyn tilaston mukaan vielä viime vuosikymmenellä 41% suomalaisista rukoili vähintään kerran viikossa.

Isä meidän, muutama ruokarukous ja pari iltarukousta tulevat useimmille vekaroille tutuiksi vähintäänkin ala-asteen uskonnontunneilla. Eikä tässä kai nyt itsessään mitään niin pahaa - onhan esimerkiksi lämmin ateria maailmanlaajuisesti ajateltuna sellaista luksusta, että hyvähän siitä on jotakuta tajuta kiittää. Totta kai olisi hyvä muistaa kiittää myös kunnanisiä ja tätejä Arkadianmäellä, että tajuavat tämän luksuksen tarjota myös jatkossakin, mutta jos kokee myös jonkun yläkerrassa ansainneen pari kaunista sanaa, niin mikäs siinä.

Kuitenkin rukoilu kaiken kaikkiaan on viime aikoina alkanut hämmästyttää minua yhä enemmän ja enemmän. Oli Jumala sitten olemassa tahi ei, en oikein tajua, miten monien uskovaisten käsitys, jonka mukaan maailman asioihin voi hankkia parannusta supisemalla ristittyihin käsiin, voisi ylipäänsä pitää paikkansa.

Lojuessani eräänä päivänä äitimuorini sohvalla sattui korviini kantautumaan muutamat sanaset, jotka Irakin kurdialueilla lähetystyötä tekeviä uskovaisia käsittelevän Radio Dein ohjelma juontaja meni ja päästi suustaan. Vapaasti muistellen puhuja totesi Jumalan varmastikin "järjestävän heille [lähetystyöntekijöille] tarpeeksi esirukoilijoita".

Hetkinen - hän olettaa Kaikkivaltiaan siis pitävän huolen, että riittävän monet ihmiset rukoilevat häntä, jotta hän sitten voi laittaa asioita järjestykeen? Kuulostaako järkevältä? Miksei hän voisi vain suoraan lahjoittaa saarnamiehille maastureita, miksi hänen täytyy ensiksi kehottaa muutamia tosiuskovia rukoileman itseään? Eikö se sitä paitsi ole vapaaseen tahtoon puuttumista - jos on, niin mihin tarvitaan saarnamiehiä, miksei Jumala voi vain suoraan käännyttää kyseisiä kurdeja kristinuskoon? Häh?

Tätä nyt voisi pitää varsin harmittomana höpinänä, ellei maailma oikeasti olisi väärällään ihmisiä, jotka laskevat hieman kaiken rukoilemisen varaan. Hyöriessäni aiemmin kadulla värväämässä lahjoittajia eräälle hyväntekeväisyysjärjestölle törmäsin harva se päivä ihmisiin, jotka kokivat, ettei heidän tarvitse lahjoittaa rahaa kehitysmaihin, sillä he tekevät jo osansa - rukoilemalla. Usein mieleeni pulpahti jokin kysymys, jota en koskaan viitsinyt ilmoille heittää: "Kuinka monta rukousta Jumala tarvitsee, että hän estää lasta ripuloimasta itseään hengiltä?"

Tai, sen puoleen, esimerkiksi parantaa malarian? Tai estää lasta saamasta HIV:tä syntymälahjanaan? Tai jos kaikki maailman ihmiset rukoilisivat kolmesti päivässä kahden kuukauden ajan, voisiko minusta tulla viisitoista senttiä nykyistä pidempi ja tosi lihaksikas? Kaksi ensimmäistä on mahdollista hoitaa melko luotettavasti ihan maallisin keinoin, viimeisintä ei kai valitettavasti...

Kovin oikeudenmukaiseltahan se ajatus ei kuulosta, että rukoilemisella voisi vaikkapa pelastaa ihmishenkiä - se nimittäin asettaa ihmiset kovin tasa-arvoiseen asemaan. Helppohan Johanna Tukiaisen oli selvitä malariastaan, hän kun oli tunnettu henkilö jonka puolesta moni oli valmis supisemaan kauniita sanoja ennen nukahtamistaan. Mutta jos mattimeikäläisen tekstiviestinvaihtoa ulkoministerin kanssa ei ole julkaistu iltapäivälehdissä, hänen lienee huomattavasti hankalampaa selvitä edes jostain hieman lievemmästä taudista. Kodittomalle pultsarille saattaa ihan tavallinen flunssakin koitua kohtaloksi, jos vielä paras kaveri on vahingossa tullut puukotettua edellisyönä eikä kukaan muu muistakaan rukoilla.

Jos Jumala siis on oikeudenmukainen ja kohtelee kaikkia lapsiaan samanarvoisina, ei pitäisi olla eroa sillä, rukoileeko puolestasi yksi läheisesi vaiko jokainen kiinalainen. Tämä ei tosin tarkoita, etteikö yksittäisen ihmisen rukoilemisella silti voisi olla vaikutusta. Ehkä pitäisi siis tehdä jonkinlainen selkeä työnjako sen suhteen, kenen puolesta kukakin rukoilee? Jos Raimo rukoilee pitkää ikää Frederikille, kannattaa Liisan keskittyä sitten johonkin muuhun.

En sitten tiedä, onko minun käsitykseni koko touhusta jotenkin hieman pielessä, mutta ei tämä ihan hirveän järkevältä nyt kuulosta. Väittäkää toki vastaan.

Papinkaavussa parlamenttiin

Ensi kesän europarlamenttivaaleista näyttää tulevan juhlava muistojuhla elokuussa pyöreää 686-vuotispäiväänsä viettävälle Pähkinäsaaren rauhan rajalle. Ensin Brysseliin ilmoitti haluavansa paavilta ehkäisyneuvoja ottava Timo Soini (pers.), nyt kisaan ilmoittautui kilpailevan kirkon Mitro Repo. Niin demareiden listalta läpipääsyä hakevan pastorin kuin vanhan vennamolaisenkin paikkahaaveet lienevät varsin realistisia.



Isä Mitro on, ainakin näin omasta näkökulmastani, melko hämmentävä tapaus. Luterilainen kirkko kamppailee epätoivoisesti pitääkseen kiinni toisaalta uskottavuutensa rippeistä vanhan konservatiivisemman väestön keskuudessa, toisaalta karkuun juoksevista nuorista maallikoista, joista kirkollisveron maksaminen tuntuu haaskuulta. Samaan aikaan ortodoksinen Mitro on median lellikki, hellyyttävä hymyileväinen isoisähahmo, joka voi asettaa kätensä Krissen polvelle parhaaseen katseluaikaan viisarin siitä värähtämättä.

Jos Mitro ei muistaisi pukeutua kaapuunsa ohjelmassa kuin ohjelmassa, saattaisi melkein unohtua, että mieshän on oikeasti pastori, ei vain kuka tahansa jumalallisuuksia puheleva mukava setä. Koska medialla ei ole ollut tapana tivata Mitrolta mitään turhan tiukasti, mies kerännee aika liudan ääniä paitsi oman kirkkonsa ulkopuolelta, myös täysin uskonnottomilta ihmisiltä - joiden näkemyksiä hän ei ehkä todellisuudessa jaa lainkaan.

Nähdessäni Mitron televisiossa tässä eräänä päivänä aloin miettiä, minkälaisia aivoituksia tämä mies oikeasti mahtaakaan kaljunsa alla hautoa. Pikainen googelointi ei juuri auttanut: uutisjutuissa tai haastatteluissa ei juuri näy Mitron kannanottoja niihin pulmallisiin kysymyksiin, johon nykyinen valtakirkkomme on kaatumassa. Siihenhän hänen kansansuosionsa perustunee.

Jotain voitaneen tietysti päätellä. Paitsi että erään Mitroon asiakaspalvelutyönsä kautta törmänneen ihmisen lausunnon mukaan pastori vaikutti elävässä elämässä huomattavasti jähmeämmältä persoonalta, huomion arvoista on sekin, että Mitro on tosiaan juuri ortodoksisen kirkon pastori.

Ainakaan Mitro ei ole mitenkään selkeästi irtisanoutunut julkisuudessa kirkkonsa näkemyksistä. Todennäköisesti ruudun ylälaidassa hymyilevä mies siis esimerkiksi vastustaa naispappeutta muiden ortodoksien tavoin. Joku saattaisi sanoa, että 2000-luvun sivistysmaassa toisen sukupuolen sulkeminen pois jostain virasta ikiaikaiseen traditioon - ei edes niinkään teologisiin seikkoihin tai pyhiin kirjoituksiin - vedoten tuoksahtaa ajatuksena hieman ummehtuneelta, mutta noh.

Niin ikään voinemme veikata Mitron suhtautumisen homoseksuaaleihin (kuten myöskin bi-, trans-, pan- ja kaikkiin muihinkin inheteroseksuaaleihin) olevan sangen vihamielinen. Olisi tietysti hieman vaikea kuvitella kuvitella Mitro saarnaamassa tulikivenkatkuista kohtaloa syntisten niskaan Sodoman ja Gomorran raunioihin osoitellen. Siksi hän on varmaan pidättäytynyt asiasta puhumastakin.

Ortodoksinen kirkko on vähemmistöasemansa ansiosta välttynyt luterilaisen kirkon "kärsimältä" arvojen pehmenemiseltä, maallistumiselta ja mediaryöpytykseltä. Sen vuoksi se onkin ainakin virallisilta opeiltaan edelleen paljon, noh, ortodoksisempi kuin moni ehkä arvaisikaan. Näin ollen ainakin itseäni arveluttaisi lähettää mantereen asioista päättämään henkilö, jonka monet näkemykset hänen syvästi tunnustamastaan uskosta päätellen lienevät väistämättä kuin suoraan keskiajalta - oli hänellä sitten miten nätti hymy ja loistavat mediapelaajan taidot hyvänsä.

Odotankin innolla, miten vallan vahtikoiramme tästä lähtien suhtautuvat tähän koko kansan lempipappiin. Viimeistään siinä vaiheessa, kun lähdetään mukaan politiikkaan, olisi kriittisyyttä syytä löytyä. Ennen kaikkea olisi oikeasti mielenkiintoista tietää, mitä Mitro asioista on mieltä ja räksytänkö tässä sittenkin täysin turhaan. Näinkin voinee hyvin olla.

Rakastavista roboteista ja tietoisista kivistä

Scifin kuluneimpiin kliseisiin kuulunee tarina tekoälystä, joka riittävän inhimillisyyden tason saavutettuaan pistää ranttaliksi ja useimmiten miestä kumoon ihan urakalla. Terminaattori-elokuvien ydinasejärjestelmää hoitamaan kehitetty Skynet starttasi ensi töikseen aktivoiduttuaan ydinosan ja tappoi suurimman osan ihmiskuntaa. Harlan Ellisonin legendaarisen scifinovellin I Have No Mouth and I Must Scream arkkipahiksena heiluva supertietokone AM onnistui sekin mystisesti tuhoamaan koko ihmiskunnan viittä leluikseen jättämäänsä onnetonta sielua lukuun ottamatta. Animatrix taasen kertoo Wachowski-veljesten leffasarjan lähtötilanteeseen päädytyn, kun ihmiskunta teloitti isäntäänsä vastaan kapinoineen robotin, minkä johdosta masiinat ryhtyivät sotajalalle ja loppujen lopuksi näyttivät luojilleen kaapin paikan.

Toistaiseksi lähimmäksi skenaariota näyttää päässeen Kenji, robotti joka opetettiin rakastamaan, vaikka yhtäläisyyksiä on kaikeksi onneksi enemmän Steven Spielbergin ohjaamaan tieteispätkään A.I. - Tekoäly. Kenji, joka oli ohjelmoitu kiintymään näkemiinsä objekteihin sitä voimakkaamin, mitä useammin se (hän) niiden kanssa oli tekemisissä, rakastui lopulta erääseen teknikkoon niin silmittömästi, että se päätyi estämään tämän ulospääsyn konehuoneesta ihan vain saadakseen vähän halailla - hamaan ikuisuuteen asti. Sööttiä, eikö?

Teknikko sai kaikeksi onneksi hälytettyä apuun muutaman tohtorin, jotka sammuttivat Kenjin ja päästivät naisen pois rakastajansa syleilystä. Tohtori Takahashin mukaan tapaus oli vain pieni takaisku. Mies kuitenkin myönsi, etteivät Kenjin tunteet ehkä olleet ehdottoman rationaalisia tai, hmm, aitoja.

Kenjin tunne-elämä on taatusti alkeellista verrattuna ihmiseen. Käytännössä katsoen robotin koneaivoissa surrannee ohjelma, joka saa sen niin sanotusti rakastumaan vastaan tuleviin asioihin, minkä jälkeen jonkinlainen kiintymystasoa säätelevä laskuri surahtaa aina pykälän verran ylöspäin, kun sama asia tunnistetaan uudestaan. Erilaisia kiintymykseen ja sen ilmenemiseen vaikuttavia seikkoja on mitätön määrä siihen valtavaan informaatiotulvaan verrattuna, jota ihmisaivot prosessoivat. Silti perusperiaate ei taida poiketa kovinkaan paljon tavallisen ihmisapinan kiintymyksestä: monesti tuntuu, että ihmisetkin vain näennäisen sattumanvaraisesti ja usein täydellisen riittämättömin perustein luovat orastavan kiintymyssuhteen johonkin toiseen saman lajin edustajaan. Tästä luomaansa mielikuvaa päässään pyöritellen he sitten vahvistavat alkuperäisen ihastumisentunteen luomia hermoratoja ja kiintymyssuhde syvenee kuin itsestään.

Maailmassa riittänee, eh, sinkkumiehiä jos jonkinlaisten rakkausrobottien ostajakunnaksi. Nyt näyttääkin siltä, että tämänkaltaisen teknologian edistyessä ihmiskunnan pitää ihan oikeasti kohta ratkaista, missä vaiheessa tekoälyn kokemusmaailmaa voidaan alkaa pitää "todellisena" ja ehkä myös ihmisen tietoisuuteen rinnastettavana. Sitä ennen meidän varmaan pitäisi selvittää, mikä ihme tarina oman tietoisuutemme takana oikeastaan on.

Ennen vanhaan oli helppoa. Sielu oli jotain aineetonta, jonka viisas setä Descartes aikoinaan tajusi kiinnittyvän fyysiseen ruumiiseen käpyrauhasen kautta. Eläimillä moista ei ollut, eikä muita kuin valkoisia miehiä voinut juuri pitää eläimiä ylempinä. Vähitellen oli tunnustettava, että ehkä myös naisilla sittenkin on sielu, ja pikkuhiljaa että sellainen lienee myös ihonväriltään erisävyisillä. Eläimistä ei olla vielä ihan varmoja: nykyäänkin löytyy ihmisiä, jotka kirkkain silmin onnistuvat väittämään, ettei se kehräävä ja kivasti nappisilmillään tuijottava Aapo-katti mitään oikeasti tunne. Tulee vaan öisin nukkumaan tyynylle pään viereen, kun haluaa levittää geenejään ja silleen.

Ajattelussaan tietyn primitiivisen tason ylittäneet eivät enää toki puhu sielusta, vaan tietoisuudesta, tajunnasta tai sen sellaisesta. Kutsuttiin sitä sitten miksi tahansa, totuus on, ettei meillä ole vielä juuri aavistustakaan, miten se syntyy. Sitkeistä yrityksistä huolimatta aivoista ei ole löytynyt mitään tiettyä aluetta, joka näyttäisi synnyttävän tämän tietoisuuden. Jos sellainen onkin - otsalohkot ovat yksi mahdollisuus - sekään ei oikeastaan lainkaan selitä, miten subjektiivinen tietoisuus syntyy tai mitä sen syntyyn tarvitaan.

Itse olen viime aikoina alkanut mieltää tietoisuuden yhä enemmissä määrin pelkäksi aivojen toiminnan sivutuotteeksi. Jos heilautat kättäsi tai helikopteriasi, se kaikki on vain aivokemiaa, joka syystä tai toisesta jonkin omituisen emergentin mekanismin kautta synnyttää subjektiivisen kokemuksen, jolle vieläpä kehittyy illuusio siitä, että se itse on jollain tapaa tehnyt päätöksen näiden tekojen suorittamisesta. Luultavasti tietoisuuden rooli on kuitenkin olla pelkkä havainnoija: fyysinen maailma, myös aivot, toimii omien lakiensa mukaan, eikä tietoisuudella ole mitään todellista siitä erillistä "aineetonta" olemusta, joka jollain tapaa mind-body-ongelman kierrettyään kykenisi siihen vaikuttamaan. Se on yksi yhteen fyysistä aivokemiaa, omalla subjektiivisella tasollaan. Tietoisuus on varmaankin myös kehittynyt sattumalta. Filosofinen zombi on olento, joka käyttäytyy kuin se olisi kokeva ihminen ja näyttäytyy ulospäin sellaisena, mutta joka ei todellisuudessa koe mitään. Evoluution "tarkoituksena" lienee ollut kehittää juuri sellaisia: olentoja, jotka hyödyntävät entistä tehokkaampaa tiedonkäsittelyä, jonka ei ole kuitenkaan mitenkään olennaista olla tietoista. Universumin luonteesta johtuen tietoisuus vain sattui ilmaantumaan, kun monimutkaisuus lisääntyi tarpeeksi. Olisi se voinut olla ilmaantumattakin.

Koska on tietysti vallan mahdollista, että olen väärässä, paistattelen varmaankin jatkossakin kuitenkin siinä illuusiossa, että omaan jonkinlaisen valinnanvapauden ja mahdollisuuden vaikuttaa maailmaan ympärilläni. Kaikesta tästä seuraa kuitenkin yhtä kaikki se, ettei meillä ole oikein mitään mahdollisuutta sanoa, etteikö Kenjin kaltaisille roboteille voisi kehittyä tietoisuutta - tai etteikö niillä voisi olla sellainen jo nyt. Tietoisuus voinee periaatteessa nousta melkein mistä tahansa. Itse asiassa ylipäänsä ainoa rajoitus, jonka tietoisuudelle keksin, on se, että se vaatinee jonkinlaista liikettä. Liikkeen puuttuessa tietoisuus on ikuisesti jumiutuneena tiettyyn tilaan, eikä kykene kokemaan uusia asioita, joten kivet eivät siis liene tietoisia. Melkein kaikki muu voi olla - me voimme olla fysikaalisesti osa suurempaa tietoisuutta, ja myös aivoissamme voi olla lukuisia muita tietoisuuksia, joista emme ole, hehe, tietoisia. Sir Roger Penrosen teoksessaan the Emperor's New Mind esittämän teorian mukaan ihmisen tietoisuuden synnyttävät aivoissa tapahtuvat kvanttimekaaniset ilmiöt, joita tämän hetken ei-kvanttitietokoneilla ei vielä esiinny. Teoria on ihan kiva, mutta spekulaatiota siinä missä kaikki muukin aiheesta kirjoitettu.

Todennäköisesti ihmiskunta joutuu jossain vaiheessa yksinkertaisesti myöntämään, että riittävän monimutkaisuuden tason saavuttaneet tekoälyt on joka tapauksessa syytä ottaa huomioon tasavertaisina kumppaneina riippumatta siitä, ovatko ne filosofisia zombeja vai kokevia olentoja. Asian varmistaminen kun ei välttämättä ole mahdollista. Toivottavasti se ei vie yhtä kauan, kuin ihmisoikeuksien myöntäminen naisille tai Euroopan ulkopuolelta peräisin oleville.

Yle, Hallis ja eeppisten mittasuhteiden epäonnistumiset

Onko tämän maan median tarkoituksen varmistaa ovelaa psykologiaa soveltaen Jussi Halla-ahon valinta europarlamenttiin ja todennäköisesti pian sen jälkeen pääministeriksi, vai feilaako meillä joukko epäpäteviä toimittajia nyt vain oikein raskaimman mukaan?

Perjantaina Ruben Stillerin juontamassa Pressiklubissa Helsingin Sanomien Saska Saarikoski ja vihainen vanha-anteeksi-entinen stalinisti Leif Salmén tekivät itsestään pellejä yrittäessään jyrätä vieraaksi saapuneen Halla-ahon epätoivoisella joukolla surkeita ad hominemeja. Malliesimerkkeinä mainittakoon Salménin lyömättömät verbaaliakrobatian tyylinäytteet "sinä olet vanha ja kuiva" sekä "oletko varma ettei se ollut unta?" Halla-ahon kertoessa kohtaamastaan homoseksuaalista.

Hitler-kortin esiin vetäisemisessä länsimaailman nopein on eittämättä yhä edelleen Nina Mikkonen, mutta kovin paljon ei vanhoilla päivillään Halla-ahoa ja siinä sivussa koko Pressiklubia fasistiseksi tölvinyt Salménkaan häviä.

Nyt eilen sitten Ylen uutisissa tituleerattiin laatujournalismin tyylinäytteenä Halla-ahoa "rotutohtoriksi". Halla-aho tarttui tilaisuuteen ja teki asiasta tutkintapyynnön.

Joku voisi tietysti sanoa, että Halla-aho ansaitsi mokoman tittelin. Oikeastaan tämän uuden tutkintonimikkeen loihtiminen ei tietysti ollut yhtään sen kummempi tempaus kuin se, että mies itse vertasi silloista vähemmistövaltuutettua, nykyistä apulaisoikeuskansleria Mikko Puumalaista Oskar Dirlewangeriin taannoin blogissaan. Mutta on kieltämättä vähän toinen juttu heitellä surkeita natsivertauksia blogissa kuin kyseenalaisia rinnastuksia Mengeleen ja kumppaneihin valtakunnan katsotuimmassa uutislähetyksessä, jonka oletettavasti pitäisi olla sävyltään neutraali ja objektiivinen.

Ihan oikeasti nyt arvon mediamogulit vähän yritystä tähän touhuun. Yhden vihaisen niin sanotun maahanmuuttokriitikon teilaaminen asia-argumenteilla ei voi olla niin mahdottoman vaikeaa, että luovuus loppuu totaalisesti kesken ja pitää ryhtyä hyökkäämään väitteiden sijaan henkilöä vastaan - vai? Halla-ahoa pidetään suurelta osin oikeutetusti typeränä provokaattorina, mutta on aika hämmentävää, että valtamedia lähtee pelaamaan samaa peliä.

Tällä touhulla ei kukaan muu, kuin kannatuslukujaan jatkuvasti kasvattavat persut, ainakaan saavuta yhtään mitään.

Ajatelkaa lapsia!

Tässä (13 minuutin kohdalla) syypää noin puoleen niistä asioista, jotka suomalaisessa yhteiskunnassa mättää, kuten lapsipornon estämisen nimissä harrastettuun sensuuriin, idioottimaiseen vouhottamiseen mielet turmelevista videopeleistä ja leffoista yhä typerämpään suuntaan menevään, maailman lakupiiput kieltämällä parantavaan päihdepolitiikkaan.

Harvoin näkee Ylellä tai yhtään missään näin tasokasta mustaa huumoria. Jo minä oon miettinytkin, minkä näköiset tampiot näiden asioiden puolesta oikein äänestää tai meteliä pitää.