Tänään budjettirahoitus onkin jees

Vaalivääntö on vissiin alkassa, sillä mediamaksutapauksen saralla on alkanut eteen tulla yhä nopeampia ja tiukempia käännöksiä. Ensin takkiaan kieputtelu Suvi Lindén, nyt koko sosialidemokraattinen puolue Jutta Urpilaisen ilmoitettua, että sdp haluaakin Ylelle rahoituksen valtion budjetista.

Ei ole poliitikolla helppoa. Jos ajaa härkäpäisesti asiaa läpi vastoin kansan etua ja tahtoa, on yleisesti ottaen syvältä. Jos sitten vaihtaakin toiselle puolelle, on takinkääntäjä, populisti ja poliittinen peluri. Itse en olisi varma, että on väärin olla jotain noista, jos oikeasti päätyy lopultakin asiassa järkevälle kannalle ja linja pitää. Tällä hetkellä en tosin ole turhan toiveikas senkään suhteen.

Kimmo Sasihan tästä näemmä sitten älähti. Muutamia hupaisia otteita:

Sasin mukaan budjettirahoitus ei ole hyvä malli, koska siitä syntyy linkki hallituksen ja yleisradioyhtiön välille.

Tähänhän aina vedotaan. Pidän kyllä ajatusta vähän hämäränä, määritteleväthän poliitikot - tässä tapauksessa valtioneuvosto - televisiomaksun suuruuden nytkin. En sitä paitsi jaksa uskoa, että maitokauppauutisilla kuitenkaan saataisiin valtavaa heilahtelua aikaiseksi Ylen rahoitukseen. Sitä paitsi päätti Ylen rahoituksesta sitten hallitus tai eduskunta, siitä joka tapauksessa päättää hallitus. Eiköhän pääasiallinen "ongelma" olekin tämä seuraavaksi mainittu:

Sasi kertoi haluavansa myös nähdä, mistä demarit ottavat Ylen tarvitseman rahoituksen eli noin 480 miljoonaa euroa vuodessa.

Noh, jos Yle rahoitettaisiin verovaroin, niin tämä summa otettaisiin varmaankin verovaroista. Jos kansakunta ei maksa 480 miljoonaa euroa veroluontoisena maksuna, sillä on varaa maksaa 480 miljoonaa euroa veroina. Se onnistuu esimerkiksi korottamalla joitakin veroja. Käytännössä toiset maksavat sitten enemmän kuin ennen, toiset vähemmän, mutta yhtä kaikki maksu jakautuu varmasti oikeudenmukaisemmin kuin tilanteessa, jossa kaikki Tokoinrannan Reijosta Eiran Anneliin joutuvat pulittamaan saman könttäsumman.

Älkääkä nyt jumaliste tehkö siitä Lindénistä mitään messiasta, tahvot.

Teilatkaa Yle-maksu, säästäkää Yle

Suvi Lindén, viestintäministeri Jyrki Kataisen (vaikkakaan ei ehkä kansan) armosta, teki vaihteeksi verrattain hyvän päätöksen ja törppäsi Yle-maksun toistaiseksi ja jättää asian näin ollen seuraavan hallituksen läpi runnottavaksi.

Vaikka vaara näyttää siis toistaiseksi olevan hetkellisesti ohi, nyt on entistä enemmän syytä olla skarppina: vajaan vuoden päästä pidettävissä eduskuntavaaleissa ratkennee Yle-maksunkin lopullinen kohtalo. Pitäkää korvat höröllä sen suhteen, mitä ehdokkaat asiasta puhelevat.

"Verrattain hyvä" Lindénin päätös oli sikäli, että Yle-maksusta olisi ollut syytä luopua kokonaan - ja ryhtyä kehittelemään tilalle jotain parempaa. Kansan ja eduskunnan parissa laajamittaista närää ei kuitenkaan ole aiheuttanut ensisijaisesti niinkään se tosiseikka, että Ylen toiminta täytyy rahoittaa, vaan pääasiassa rahoitustavaksi kaavaillun Yle-maksun monenlaiset epäkohdat, joita en enää tässä jaksa alkaa listata.

Sen sijaan totean, että Yle-maksua vastustavana mutta Ylen toiminnan jatkumista erittäin suotavana ja tärkeänä pitävänä minua on ajoittain melko raskaasti ärsyttänyt Yle-maksun tiimoilta käydyn keskustelun luonne. Joka ikinen Yle-maksua käsittelevä ketju joka ikisellä forumilla täyttyy välittömästi vaatimuksista Ylen lakkauttamisesta, ja ilmeisesti jonkinlaiseksi Yle-maksun vastustajien pesäpaikaksi aikoinaan suunniteltu mediamaksu.info-saittikin sisältää oikeastaan vain äkäisen Yle-vastaisen manifestin.

Väitökset, joiden mukaan Yle ei kiinnosta ketään tai on muuten vain turhake nykymaailmassa, ovat nimittäin puutaheinää. Finnpanelin mittausten mukaan Ylen televisio-ohjelmat oikeuttavat nimittäin katsojamäärissä mitattuna itsensä aika hyvin: esimerkiksi viime viikolla viidenkymmenen katsotuimman ohjelman listalle pääsivät paitsi itsestäänselvät Ylen uutiset ja sää, myös muun muassa mainio kotimainen komediasarja Mooseksen perintö, ajankohtaisohjelma A-studio, itsepintaisesti suosionsa säilyttävä Kotikatu, ja jopa sellainenkin ohjelmahirvitys kuin Tartu mikkiin. Hannu Niemisen ja Mervi Pantin Media markkinoilla -teoksesta repäisemäni tilaston mukaan Ylen osuus television katsojista oli itse asiassa vuonna 2007 likimain puolet, suurimman kaupallisen kanavan eli MTV3:n kerätessä vasta 26% katsojista. Tehtävä johtopäätös on melko selkeä: Ylen ohjelmilla on kysyntää, sanoivat vastustajat mitä tahansa.

Tältä pohjalta on yritetty ehdotella Ylen muuttamista mainos- tai maksukorttirahoitteiseksi. Ehdotuksilla on kuitenkin ongelmansa, sillä katsojat eivät ole markkinoiden kannalta tasa-arvoisia. Ainakin mainosrahoitteisuus tuhoaisi Ylen nykymuodossaan: vaikka Maalaiskomedia kerääkin huomattavan yleisön, onko tuo yleisö riittävän maksukykyinen ja johdateltavissa oleva, että mainostajat ovat halukkaita maksamaan apajille pääsystä? Tai entä jos se ei keräisikään - olisiko parempi kuitenkin ostaa tilalle jenkeistä tosi-tv:tä, joka riskittömästi kerää ainakin jonkinlaisen yleisön? Samankaltaisia ongelmia on maksukorttirahoituksessakin, ja sitä paitsi, maksaisiko kukaan esimerkiksi Elävän arkiston kaltaisesta palvelusta kanavapakettinsa yhteydessä, vaikka olisikin sitä mieltä, että on välillä hauska kuunnella esimerkiksi Ahti Karjalaisen tankerointia ETYKin avauspuheenvuorossa?. On järkevintä, että tarjolla on kaupallisten toimijoiden ohella myös markkinoista riippumaton julkisesti rahoitettu media. Ylen julkisen palvelun sisältöä on toki aika ajoin syytä puntaroida.

Joka tapauksessa Ylellä on yhä merkitystä skandaalinhakuisten juoruaviisien, tabloidilehtien ja tabloidisoituvien "laatulehtien", listajumputusta luupittavien radioasemien ja tosi-tv:llä kyllästettyjen televisiokanavien maailmassakin. Minusta median alusta asti tärkeänä pidettyä sivistävää tehtävää ei kannata nykyäänkään unohtaa, eikä sokeasti luottaa siihen, että kaupallinen media kykenee yksin hoitamaan vallan vahtikoiran pestin tehokkaasti ja puolueettomasti.

Pääasiassa olen tässä tekstissä pyrkinyt ilmaisemaan, että Yle-maksusta rähistäessä olisi mielestäni syytä erottaa toisistaan Yleen itseensä sekä pelkkään Yle-maksuun kohdistuva kritiikki, ja keskittyä yksinkertaisesti maksun kaatamiseen. Muuten erilaisilla näkemyksillä varustautuneiden ihmisten voi olla vaikea kokea asiaa täysin omakseen.

Minä muuten kannattaisin sitä budjettirahoitusta.

"Ja ruusukaalia EI SYÖTY!"

Tämä tuli Facebookissa vastaan. Videon kyljessä Tuubissa on kommentti "kuin Helsingin kaupunginvaltuusto larppaisi hs.fi-keskustelijoita" - mitäpä tuohon lisäämään, kumman hyvin pistää Platonia ymmärtämään. Jaan täälläkin siltä varalta, että joku lukijoista on onnistunut missaamaan.



P.S. Tuukka Simoselta pätevämpää kommentointia.

Ihan vähän vaatimatonta itsekehua tähän väliin

Hiljattaisen vuosikymmenen lähes vaihtumisen sekä viimeaikaisen äkillisen lukijamäärän moninkertaistumisen - kolme kommenttia alle viikossa kahdelta eri ihmiseltä! - havahduttamana tahtoisin esittää jo perinteeksi muodostuneet syvimmät pahoitteluni teille, rakkaat lukijani:

Anteeksi, rakkaat lukijani, että olen jo kahden vuoden ajan laiminlyönyt täysin Hunis 1:n - kuten myöskin muut blogini - olemalla erittäin laiska ja pessimistinen kirjoittaja. Pahoittelen myös, että olen laiminlyönyt laajemminkin koko suomalaisen yhteiskunnan epäämällä kansalaisilta elintärkeät kannanottoni päivän polttaviin puheenaiheisiin. Anteeksi, minä rukoilen; suokaa anteeksi! En silti lupaa parantaa tapojani.

Kaikki tämä johtuu oikeastaan kuitenkin vain siitä, etten ole alkuunkaan käsittänyt, kuinka painava minun sanani nykypäivän verkottuneessa maailmassa todella onkaan. Tästä on tietysti syyttäminen oman valveutuneisuuteni puutetta; en vain ole seurannut tarpeeksi tarkasti kannanottojeni ja keskustelunavauksieni herättämää mielenkiintoa.

Vai, miten on: kuinka moni teistä, arvoisat b-luokan blogistit, voi kerskailla keränneensä 81 (kahdeksan-vitun-kymmentä-jumalauta-yksi!) ääntä Vuoden pöntöin mokutus -kisassa? Häh? Niin, antaa tulla vaan? Sitähän minäkin. Selatkaa vain, siellä minä olen.

Mielenkiintoinen piirre sinänsä on, että hävisin kyseisessä kilpailussa näemmä tittelin tekstille, joka oli kirjoitettu jo vuonna 2007, kun taas omani on päivätty joulukuun 31. päivälle vuotta 2008. Hällä väliä, meriitti se on tämäkin - otetaanpa siis kertauksena vielä lausahdus, jolla hävittiin täpärästi Vuoden pöntöin mokutus 2007tai2008taiehkä2009 -skaba, mutta tultiin yhtä kaikki kunniakkaalle sijalle 472.

Ainakaan vähän tummempi pigmentti ei tunnu viimeaikaisten trendien valossa olevan kovin suureksi eduksi täälläkäänpäin. Meillä tämänvuotisia vaalivoittajia nimittäin olivat, ikävä kyllä, perussuomalaiset (pers.).
- Arto Kekkonen

Niinpä niin. En oikein tiedä, mistä päästä sitaatin nerokkuutta - saati sitten pönttöyttä! - pitäisi lähteäkään analysoimaan: aloittaako lopusta, pinokkiomaisen nokkelasta perussuomalaisen puolueen lyhenteellä leikittelystä, vaiko koko jöötin hälyttävän akuutista ajankohtaisuudesta. Niin tai näin, menestys Vuoden pöntöin mokutus -meriitistä mitellessä ei suinkaan ole ainoa indikaattori tämänhetkisestä statuksestani blogistanin presidentinvaalitaiston kärjessä: paitsi että menestystäni povaa testosteronia tihkuva kuvani miestenvaikenenlehden kannessa, on lisäksi äsken itsekin esittämäni sitaatti päätynyt myös taannoin leikkisästi propellipäiksikin nimitettyjen Homma-hemmojen HommaWikiin. Katsokaa vaikka, siellä minä olen, luokassa "Ihmisrodut" juuri ennen itseään hampaidenharjaus- ja kunto-opasministeri Alexander Stubbia. Huh-huh.

Tokkopa tätä asiaa siis osuvammin voisinkaan kiteyttää muuten, kuin siteeraamalla erästä kotimaista akateemikkoa:

oot suuri mielipidevaikuttaja
- Anna Mannila

Korvat höröllä ja muutkin elimet skarppina siellä sitten uusia väläyksiä odotellessa, kaverit.