Tavallinen iltapäivä

Pakinaperjantain viimeisimmän aiheen pohjalta kirjoitettu, lähinnä puhdasta tajunnanvirtaa oleva teksti. Ideana oli tällä kertaa, että ensimmäinen kappale ja toisen kappaleen ensimmäinen lause oli annettu valmiiksi. Loppu on omaa käsialaani. Teksti ei ole parhaimpiani tai edes mitenkään hyvä, mutta pitkästä aikaa oli taas hauska kirjoittaa.

Pöydällä on puolikas pullollinen ranskalaista salaatinkastiketta. Siellä täällä lojuu muutama yksinäinen kiinankaaliriekale. Pitäisi olla pimeää, mutta jostain kajastaa kalvakkaa, keltaista valoa. Olisi helppo olla välittämättä. Mennä vain takaisin nukkumaan ja odottaa oikeaa aamua. Herätä levänneenä ja tajuta nähneensä vain tavallista elävämpää unta. Mutta se, mitä illalla tapahtui, ei suo lepoa nyt, eikä vielä pitkiin aikoihin.

Se oli aivan tavallinen iltapäivä. Työt loppuivat neljältä. Sen jälkeen kauppaan ostamaan nuudeleita ja soijaa perjantai-illan juhla-ateriaa varten. Sitten puolisen tuntia bussin odottelua räntäsateessa pysäkillä, joka oli niin täynnä ihmisiä, että osa ihmisistä jäi vaille katoksen suojaa, ja seistessäni vihaisen, monella tapaa pallokalamaisen punkkarin sekä risupartaisen ketjupolttajan välissä minäkin toivoin jääneeni. Kun lopulta räpelsin kädet kohmeessa avaimia kerrostaloasuntoni oveen, oli kello jo yli viisi. Kaikesta huolimatta olin hyvällä tuulella.

"Mmmhrmmh", mumisi päiväuniltaan heräilevä Harald Närviö laskiessani kauppakassini keittiön pöydälle hänen eteensä.

"Tervehdys, isoisä", huikkasin iloisesti ja aloin tyhjentää kassin sisältöä. Kaupasta oli tarttunut nuudelien ja soijan lisäksi mukaan myös paketillinen jäätelöä, salaattitarpeita, vesimeloni ja litra tarjouksessa ollutta suklaavanukasta. Lievä märännyksen tuulahdus tervehti minua avatessani jääkaapin oven, ja isoisänikin heräsi lopulta mumisten.

"Huomenta, Oswald", hän virkkoi raukeasti. "Vieläkö sinä tuota pupuruokaa puputat? Enkö minä ole sanonut sinulle, ettei sillä mies elä?"

"Äh, ole hiljaa, isoisä", vastasin ja katsoin hetken äkäisesti isoisää silmiin. Isoisä tuijotti takaisin ilmeenkään värähtämättä. "Tiedätkö sinä, miten paljon teuraseläimet kärsivät elämänsä aikana?"

"Pyh-pah", murahti Harald Närviö.

"Minä olen sitä paitsi puhunut tästä aiheesta monien lehmien ja muutaman kanan kanssa", vastasin ja jatkoin ostosteni latomista jääkaappiin. "Heillä oli hyvin selvät mielipiteet asiasta. Vai oletko sinä kuullut yhdeltäkään eläimeltä, että hän haluaisi tulla syödyksi?"

"Ehenpä ole kyllä", vastasi isoisä ja päästi pikaisen, huomaamattoman vihellyksen. Minä silmäisin häntä vihaisesti. "No mutta, mitenkäs pojanpojallani meni töissä?"

Olin tyytyväinen puheenaiheen vaihdokseen. "Ihan kivasti. Minä järjestelin tänään pomon työhuoneen paperit kolmesti: kerran värijärjestykseen, sitten aakkosjärjestykseen kun pomo käski, sitten taas uudestaan värijärjestykseen kun minusta se näytti paljon hauskemmalta."

"Vai niin, vai niin, hrmmh."

"Niin, ja sitten meillä kävi aika paljon julkkiksia taas kylässä." Läimäsin jääkaapin oven kiinni ja istuin pöydän ääreen vastapäätä isoisää. "Lily ja Harry Potter kävivät siellä! Meillä käy joka päivä aika paljon julkkiksia."

Isoisä nyökkäsi ja murahti vastaukseksi, mutta hetkeen ei sanottu juuri muuta. Silmäisin vedenkeitintä ja napsautin sen päälle huomattuani siellä olevan yhä vettä eilisen iltateeni jäljiltä. Naputtelin vähän aikaa rytmikkäästi pöytää sormillani - tikitiktiktik, tikitiktiktik. Tiktiktik.

"Kuulehan, isoisä", sanoin jo vakavoiduttuani. "Minusta meidän pitäisi muuttaa pois tästä jästimaailmasta. Johonkin muualle. Vaikka Lontooseen, ei täällä Tampereella ole oikein mitään."

"Hui hai", sanoi isoisä. "Mihin sinä täältä lähtisit? Sinun koko sukusi on täällä. Tarjoas minulle teetä, poika."

Kaadoin nöyrästi isoisälle teetä ja tiputin kuppiin pussillisen mausteteetä. Emme enää jatkaneet keskustelua - tiesin jo entuudestaan sen hyödyttömäksi. Kun tee oli hautunut tarpeeksi, juotin sen isoisälle.

Isoisälläni ei ole käsiä, joten minun täytyy auttaa häntä aika monissa askareissa. Mutta minä olin tottunut siihen, vaikka joskus se kyllä tuntuu hieman raskaalta, kuten tuntui silloin luututessani seinälle ja lattialle valunutta vettä ja kuivatessani isoisän suupieliä.

"Meille tulee muuten tänään vieras, isoisä", hihkaisin asian juolahdettua mieleeni sulloessani siivousvälineitä kaappiin. "Se alakerran silmälasipäinen tyttö, muistatko kun kerroin hänestä? Törmäsin häneen aamulla bussipysäkillä ja pyysin kylään."

"Taasko joku uusi heila?", murahti isoisä kyynisesti, mutta hymyilin vain maireasti vastaamatta hänelle ja laitoin nuudelit keittymään.

Isoisä ei ehkä ole maailman iloisin ihminen, mutta minä rakastan häntä silti. Enimmäkseen me olemme isoisän kanssa aina kahdestaan, meillä käy vieraita kovin harvoin. Alakerran silmälasipäinen tyttö olisi ensimmäinen koko vuonna, joten ajattelin panostaa tällä kertaa kunnolla ja päätin valmistaa nuudeleiden seuraksi salaatin. Kiinankaalin repiminen jäi kesken kun ovikello soi.

Äkkiä tajusin, että minun pitäisi piilottaa isoisä.

"Anteeksi isoisä, mutta minun pitää piilottaa sinut", pahoittelin nostaessani isoisän koukustaan seinällä. "En haluaisi, että hän tapaa sinua vielä. Sinä olet vähän vaikea tapaus välillä."

Isoisälläni ei ole jalkoja, joten minun pitää aina kantaa häntä, jos hänen täytyy liikkua johonkin. Kannoin sadattelevan ja murisevan isoisän siivouskomerolle ja törkkäsin hänet imurin ja luudan väliin. Sitten riensin ovelle.

Alakerran silmälasipäinen tyttö hymyili arasti avatessani hänelle oven.

"Hei, tule sisään." Vastasin hymyyn.

"Kiitos", sanoi tyttö.

"OSWALD-MISSÄ-SINÄ-OLET!?", karjui Harald Närviö kaapista. Huokaisin raskaasti.

"Älä välitä tuosta metelistä, kyllä se kohta taukoaa.."

"Ainahan siellä ulkona joku mesoaa, ei se haittaa", tyttö sanoi ja hymyili taas.

Loin tyttöön kummastuneen silmäyksen ja vein hänet keittiöön. Keittiössä tarjosin hänelle nuudeleita ja kiinankaalisalaattia ranskalaisen salaattikastikkeen kera. Alkoi jo olla ilta ja ulkona pimeää. Silloin tällöin ikkunaani osui kalvakka, keltainen valonsäde, mutta peitin sen sulkemalla verhot.

"Mitäs sinä muuten teet noin niinkuin.. noh, niin, oletko sinä töissä jossain tai jotain?" kyselin kaataessani tytön lautaselle nuudeleita.

"Mä opiskelen psykologiaa yliopistolla", tyttö vastasi. "Entä sinä?"

"Ääh, mä olen töissä ministeriössä", minä vastasin. "Siivoojana."

"Ministeriössä? Eikös ne ole kaikki Helsingissä?"

"Ei taikaministeriö. Onko se psykologia mielenkiintoista?"

Tyttö kikatti. Kehotin häntä ottamaan myös kiinankaalia.

"On se kyllä. Mä olen lähinnä ajatellut ryhtyä terapeutiksi, musta olisi kivaa auttaa ihmisiä. Varsinkin mielenterveyshäiriöt on tosi mielenkiintoisia, kaikki psykoosit ja sen sellaiset."

"Joo, ne on kyllä", minä myönsin ja istuin penkille, joka päästi nautinnollisen huokauksen.

Söimme ja keskustelimme pitkän tovin, välittämättä aika ajoin kaikuvista isoisäni karjaisuista. Tyttö kikatti keskustelun aikana usein; pidin sitä hyvänä merkkinä. Vaikka aika usein hän kyllä myös kikatti kohdissa, jotka eivät olleet mitenkään erityisen hauskoja. Siivotessani astioita pois kysyin tytöltä, mitä mieltä hän oli ruoasta.

"Se oli oikein hyvää kyllä", tyttö vastasi. "Säkö olet kasvissyöjä?"

Nyökkäsin vastaukseksi.

"Noh, oli tämä kyllä tosi maittavaa, vaikka itse mä kyllä syön lihaa..."

"...lihaa..."

"...LIHAA..."

"...IHMISLIHAA..."

Lihakseni jäykistyivät kauhusta katsellessani kun siivet nousivat tytön selästä ja murtautuivat hänen vaatteidensa läpi; hänen kyntensä venyivät pitkiksi ja teräviksi sapeleiksi, hänen kulmahampaansa kasvoivat tikareiksi.. Liian myöhään, aivan liian myöhään minä tajusin kutsuneeni vampyyrin kotiini. Vaistomaisesti tarrasin tiskipöydällä lojuneeseen veitseen pedon kourien kietoutuessa ympärilleni...

"...mutta minä haluan vain kiittää..."

En kunnolla muista miten se kaikki tapahtui, mutta minä selvisin siitä - iskin leipäveitsen vampyyrin selkään. Onnekseni se lävisti hänen sydämensä, sillä mikään muu ei olisi vampyyriin tehonnut. Varmuuden vuoksi potkin vielä aikani hirviötä kaikella tarmollani ennen kuin vajosin itsekin pimeyteen järkytyksen ja voimieni hupenemisen yhteisvaikutuksesta.

Kun hetki sitten heräsin, he olivat jo ovella ja kalvakka keltainen valo paistoi jokaisesta ikkunastani. Lattiallani makaa nyt vain alakerran tyttö verisen lammikon keskellä, silmälasit säleinä ja leipäveitsi selästään törröttäen. Minä istun pöydällä metelin keskellä, toisaalla huutaa isoisäni ja vaatii minua päästämään hänet ulos, toisaalla pääkallonmetsästäjät vaativat minua päästämään heidät sisään - hetkessä, jolloin heidän huutonsa sekoittuvat, on puhdasta surrealismia...

"Oswald, kuuntelehan nyt. Täällä on Harald Närviö, sinun hoitajasi - avaa ovi, niin me viemme sinut takaisin hoitoon. Ei sinulla ole mitään pelättävää."

Onkohan niiden pakko oikeasti osoittaa valonheittimillä minun keittiöni ikkunasta sisään? En minä tyhmä ole, kyllä minä vähemmästäkin huomaan heidän tulonsa. Eikä vielä ole edes aamu.

"Oswald, avaa nyt niin mitään vakavaa ei ehdi tapahtua", ääni jatkaa hellittämättä ja nyt siihen liittyy kyynärpäiden pauke puuta vasten. "OSWALD-AVAA-OVI!"