Elävien kuolleiden maanantai-ilta

Astelet vapisevin askelin kohti suurta teräsovea käytävän mausoleumin päässä, jota ikkunoista tulviva kuunvalo kelmeästi valaisee. Seinät ympärilläsi ovat täynnä kuolemaa; vasemmalla taaksesi jää sananvapauden hohtavan valkea pääkallo. Hetken myöhemmin ohitat oikealle seinälle ristiinnaulitun yksityisyydensuojan. Kumarrut alittaessasi itse tekemässään hirttosilmukassa roikkuvan maalaisjärjen.

Kuulet korinaa teräsoven takaa, mutta uteliaisuus vie vallan. Kaivat tuhovoimaisen aseesi, "väärä mielipide"-leimasimen, takkisi taskusta, tartut hitaasti ovenkahvaan ja työnnät oven auki. Sakea, silmiä kirvelevä kalman löyhkä tulvii kasvoillesi, mutta vaikka miten kiskot, ovi ei enää sulkeudu. Korinan voimistuessa kohotat leimasimen ja astut sisään huoneeseen.

Käden laskeutuessa olkapäällesi isket paniikinomaisen vaistomaisesti kohti matalaksi murinaksi vaimenneen äänen lähdettä, mutta turhaan, sillä toinen käsi tarraa ranteeseesi. Käännyttyäsi ympäri kirkaiset kauhusta nähdessäsi edessä seisovan haisevan, ruman, mädäntyvän hirviön...

Ällös pelkää, rakas lukija! Minä se vain olen, likimain satavuotisiksi venähtäneestä ruususenunesta herättyäni. Ankaran painostuksen ja kidutuksen johdosta edellisen kirjoituksen jälkeen alkanut koomajakso on kuitenkin viimein ohi, ja hyvin levännyt Hunis 1 on tästä lähtien ehompi kuin koskaan ja tarjoaa teille vain ja ainoastaan puolueettoman, todellisen totuuden kätevästi valmiiksi pureskeltuna.

Yhden teorian mukaan allekirjoittaneeseen iski kevätmasennus; toiset ovat syyttäneet luovuuden puutteesta haparoivaa kofeiinilakkoa. Tipattoman tammikuun osuutta asiaan ei voitane vähätellä - jos kansa on liian selvinpäin kyetäkseen lukemaan kirjoituksiasi, on paras vain lopettaa turha jauhanta.

Vaan mistä aloittaakaan comeback tänä zombien yönä? Jumalan- ja varsinkin poliisinpelkoisena kuolevaisena en Susan Ruususen tapaukseen toki tahdo kantaa ottaa, siitä kun on kyberavaruudessa tuhmia kirjoittaneita näsäviisastelijoita ennenkin lynkattu; olisihan sitä paitsi kovin tahditonta lyödä lyötyä, julman ja painostavaisen kustantajan uhria, joka vastoin tahtoaan joutui julkaisemaan pääministerin tekstiviestejä kirjassaan. Kaikki sympatia siis Ruususelle. Itkettäisi minuakin.

Mitä muuta sitten? Paljon on muuttunut talviunteni aikana; tisseistä oli ennen aina kovin kiva kirjoittaa, vaan enpä taida tohtia enää, olenhan sentään valkoihoinen ja sukupuoleltani mies - kaiken pahan alku ja juuri. Hissimatkan vertaa en osaa silmiäni pitää kurissa; käpälöin kaikkea mikä liikkuu tai edes suhteellisen hiljattain on vähän inahdellut. Auta armias sitä häväistystä, jos tässä vielä tohtisin suuni aiheesta avata, kenties vieläpä vihjata feministitantalla aavistuksen verran suhteellisuudentajussa olevan vikaa, mikäli "hyvät hinkit" täyttävät pyhälle ristiretkelle lähdön tunnusmerkit. Vaan niin en toki tohdi tehdä, tiedänhän sentään paikkani yhteiskunnassa, sen mistä saa puhua ja mistä ei.

Hankalaa on asiasta puhua nykyään - jos tissit mainitsemalla saakin kimppuunsa armeijallisen moderneja citynaisia, ei niiden puuttumisestakaan parane oikein meteliä pitää ellei välttämättä hingu rautapalloa koipensa jatkeeksi. Suomen suurin lastensuojelujärjestö KRP (Kuolema Rivoille Pedareille ry) onneksi männäviikolla suojeli kansakunnan moraalia turmeltumiselta sensuroimalla silmiltämme saatanallisen Internet-sivuston, joka sisälsi vääriä mielipiteitä. Sivustolla kehdattiin muun muassa väittää, ettei edes lapsipornon torjumisen pyhän mission nimissä mukamas olisi oikeutettua muuttaa maatamme totalitääriseksi poliisivaltioksi.

Mikä Matti Nikiltä jäi huomaamatta on tietenkin se, ettei demokratiaakaan tietenkään saa käyttää kuin oikeiden näkemysten ajamiseen - eihän siinä nyt muuten olisi mitään järkeä, että sanottavansa saa sanoa vapaasti. Pohditaanpa nyt vaikka maamme poliittista kenttää: nythän olemme siinä absurdissa tilanteessa, että meillä saa kuin saakin perustaa puolueen joka ajaa jonkin lain muutosta! Kaikeksi onneksi oikeusministeri Tuija Braxin mukaan ministeriössä on jo valmistauduttukin "tutkailemaan lakia siltä pohjalta, mahdollistaako nykyinen lainsäädäntö sellaisten yhdistysten toiminnan, jotka eivät hyväksy kansanvallan periaatteita"; maahanmuutto- ja Eurooppaministeri Astrid Thors puolestaan pahoitteli sitä, että puoluelain mukaan ei yhdistykseltä vaadita demokraattisten päämäärien hyväksymistä.

Räjäyttäisivät vaikka pari ostoskeskusta sen sijaan että yrittävät asiallisesti muka politiikkaa harjoittaa, mokomatkin hihhulit. Onhan se nyt siis ihan naurettava ja absurdi ajatus, että demokraattisessa maassa olevinaan saisi demokraattisia keinoja käyttää omien näkemystensä edistämiseen, kun sehän tarkoittaisi että se lakikirja ei ookaan muuttumaton totuus ja perustuslakiinkaanan ei mitenkään mahdollisesti kajota voi eikä ole kajottu ja eikunhetkinen siis häh nyt tiltt-