Idea seuraavaan kaunokirjalliseen tuotokseen lähti taannoin ollessani kaverini kanssa kebabilla - latoessani natriumkloridia murkinaani julistin, ettei sapuskassa ole koskaan liikaa suolaa, mihin mies lohkaisi "Tämän pätkän Pyhä Pietari kuuntelutti Artolle taivaan portilla". Tokaisu oli mainio, ja jokin aika sitten keksin, että siinä on ainekset novellille.
Mitään syvempää sanomaa tästä on turha löytää; tarina on kirjoitettu ihan huvin vuoksi. Pahoittelen kappalejakojen kömpelyyttä, niitä on vähän vaikea saada netissä julkaistessa kiltisti. Ja niin, löytyy myös Harhakuvasta.
-----
“Tärviö, Einari”, ärähti Einari Tärviö, “T niinku... tissit. Kyllä sen pitäisi sieltä löytyä.”
“Niinhän ne kaikki sanovat”, virkkoi Pyhä Pietari. Hän istui poutapilvestä muotoillun pöytänsä takana ja näpytteli hohtavan valkoista kannettavaansa.
“Mielenkiintoista muuten, että teillä on MacBookit täällä”, Einari tuumiskeli ohimennen. “Mä kuvittelin, että te hörstitte hiukka palkoja kärsään siitä omenajutusta.”
“No äh, se nyt oli joskus 80-luvulla. Pomo sai viime vuonna synttärilahjaksi iPodin eikä siitä asiasta ole sen kummemmin pahemmin puhuttu”, Pyhä Pietari selitti. “Hei, nyt löytyi! Se oli vain eri listassa. Te näytte olevan väärällä portilla, herra Tärviö.”
Einari katsoi Pyhää Pietaria raapien kummastuneena harmaantunutta päätään – tai olisi raapinut, jos hänellä olisi ollut edes harmaat hiukset. Oikeastaan hän vain siveli hyvin vaikuttavaa keskijakaustaan.
“Häh?” örähti Einari Tärviö, “mitenkä niin väärällä portilla?”
"Sitenkä että teillä on koppi varattuna tuolta alakerrasta. Tästä ensin vasemmalla ja siitä liukuportaat alas, olkaa hyvä. Siitä eteenpäin pitäisi olla opastus.”
Pyhä Pietari viittilöi kohti vähän matkan päässä pilvikerroksen alapuolelle – ylöspäin tulevaa ei näkynyt - vievää liukuportaikkoa. Sen yllä luki suurilla, hehkuvilla infernonpunaisilla kirjaimilla “Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää.”
Einaria alkoi hieman huimata. Hän kääntyi leuka ääneti loksuen kohti Pyhää Pietaria, yritti hapuilla kourillaan otetta pilvisestä pöydästä, mutta oli lennähtää naamalleen käsien vain solahtaessa siitä läpi, ja sopersi: “Mu-mutta eihän tämä nyt näin voi mennä! Tässä on jokin erehdys! Minähän olen puhtoisin Hänen karitsoistaan – ihan tosi! Nuolin turkkinikin joka päivä!”
Pyhä Pietari kohotti epäilevästi toista kulmaansa ja noujautui taaksepäin enkelinhöyhenillä pehmustetussa tuolissaan. Hän otti syvään henkeä ja maiskutteli huuliaan.
“Vai että semmoinen olette”, hän totesi rauhallisesti. “Noh, katsotaanpas. Gabriel! Toimitahan herra Tärviön tiedostot.”
Apostoli nosti rennosti kätensä päänsä yläpuolelle, yhä lupsakasti tuolissaan loikoillen, ja nappasi rutinoituneesti ylhäältä putoavan krusifiksin muotoisen usb-muistin. Hän notkahti eteenpäin, kytki tikun koneeseensa ja sormeili laitetta hetken.
“Doddi, herra Tärviö. Elämä on ainutlaatuinen kokemus, kuten vanhurskaana varmasti tajuattekin. Mitenkäs te olette vaalineet tätä hyvin arvokasta lahjaa?”
Einari töllötti miestä pöllämystyneenä, mutta suoristi sitten ryhtinsä ja rykäisi arvokkaasti. “Nooh, vaikka itse sanonkin, niin teräksisessä kunnossahan tässä ollaan. Joka päivä nostelen... nostelin puntteja tunnin, joskus kaksikin”, pulleavatsainen mies julisti nappien paukahdellessa irti yksi toisensa jälkeen.
“Ruoassa ei koskaan ole liikaa raskaa, samperin akka, paina se mieleesi!” julisti kymmenisen vuotta nuorempi Einari Tärviö puolestaan koneen kaiuttimista.
“Epistä”, sanoi Einari Tärviö.
“Tehän olitte naimisissa?” virkkoi Pyhä Pietari ja katsoi toista hetken niinkuin tyttöystävänsä kissaa salaa vihaava mies päänsä liian pieneen aidanrakoon tyrkännyttä kattia. “Mitenkäs teidän avioliittonne?”
“Oih”, Einari voihkaisi, “Annikki on sitten ihana nainen... Rakastin häntä kovin. Me olimme hyvin onnellisia.” Hän pyyhkäisi kyyneleen silmäkulmastaan ja niistää töräytti nenänsä hyvin suurieleisesti hihaansa.
“Aha”, Pyhä Pietari tokaisi ja käänsi läppärinsä ruudun häntä kohti. “Kukas tämä sitten on?”
Suuri hikipisara kohosi Einarin ohimolle. “Sehän on mun.. Hänhän on minun kauan kadoksissa ollut siskoni Taina! Mistä te hänet löysitte!?”
“Miksi hän makaa alasti teidän sängyllänne?”
“Nokoska hän öö.. Häh? Mistä vitusta te muka tiedätte ett se on mun sänky?”
“Siinä on teidän vaimonne ja lastenne kuvat yöpöydällä.”
Einari puri huultaan ja pyöriskeli kiusaantuneesti paikallaan Pyhän Pietarin säälivän katseen alla. Hän vilkuili vuoroin punaisena hehkuvaa liukuportaikkoa, vuoroin edessään taivaallisena hohtavaa marmoriporttia. Hetken hermoiltuaan hän käänsi jälleen katseensa Pietariin ja yritti vielä kerran puolustautua: “Kuulkaahan, en minä ehkä ihan täydellinen ollut...”
“Ette tosiaan.”
“...ja ehkä minä olin täysi itsekeskeinen sikakin...”
“Sitä te kyllä olitte.”
“...ja ehkä minä tosiaan ansaitsi sen paikan siellä kadotuksessa...”
“En oikein näe pointtianne.”
“...niin että ettekö te nyt voisi tämän kerran katsoa läpi sormien? Pliis?”
Pyhä Pietari risti kätensä ja silmäili miestä kotvan silmälasiensa yli. Hän veti jälleen syvään hekeä.
“Kuulkaahan”, apostoli aloitti, “meillä on tosiaan ollut tapana katsoa välillä isompiakin syntejä niin sanotusti läpi sormien, jos vainaja vain niitä kovasti katuu ja uskoo Jeesuksen kuolleen hänen puolestaan...”
“Mutta minähän uskon!” huudahti Einari yhä kasvavan pakokauhun vallassa. “Koko sdämestäni! Kävin kirkossa joka perjantai ja joskus sunnuntainakin! Olkoonkin että Vanha Kirkko oli pubin nimi...”
“Ja se jeesustouhu on kyll aivan helvetinmoista paskaa kaikki tyynni!” läppäri mylvi enterinpainalluksen verran myöhemmin.
“E-e-e-ette te nyt voi neljäkytä vuotta vanhoihin juttuihin takertua!”
“Se oli toissapäivältä”, virkkoi Pyhä Pietari ja, Einarin mutistua jotain hädin tuskin erottuvaa “epäreilun rankasta tylyttämisestä”, jatkoi: “Pah, minä olen vielä armahtavainen. Silloin kun minä tulin tänne, täällä oli itse pomo vielä 'tylyttämässä'. Voi että sitä metakkaa joka nousi siitä kukonlaulujutusta..”
“Eihän tämä tosiaan oikein hyvältä teidän kannaltanne näytä”, hän jatkoi miettiväiseen sävyyn Einarin jo laahustaessa pää painuksissa lannistunein askelin kohti liukuportaikkoa. “Mutta, mutta...”
Lähes lyyhistynyt hahmo sai uutta virtaa kuin salamaniskusta, käännähti ympäri, lysähti turvalleen pumpulipilvipöydän läpi ja kämmersi itsensä polvilleen Pyhän Pietarin eteen. “Mitämitämitämitätahansa!”
“Noh, tämä on vähän kutsumusammatti tämä porttivahdin jopi...” tuumi Pyhä Pietari, “ja minulla on kuitenkin vaimo ja lapset elätettävänä – ei niistä siinä läpyskässä hirveästi puhuta, muttei siihen kelpuutettu Paavalin rakkauskirjeitäkään – niin että jos...”
“Paljonko?”
“Sanotaan nyt että viitisen kymppiä.”
“KIINNI VETI!”
lauantai 29. joulukuuta 2007
torstai 27. joulukuuta 2007
Oon laaapsii syntynyyyyt meeeeillee..
Ah, pitkästä aikaa taas aikaa keskittyä öiseen blogaamiseen. Älkäähän, rakkaat lukijani, hämmentykö vaikka otankin tässä hieman harvinaisemman kannan: ajattelin vaihteeksi puhua kristinuskolle myönteisiä.
Nykyään on jotenkin, kaiken muun vastustamisen ohella, pop, hip-hop ja rock vastustaa jouluakin; se kuulemma on "turha", koska se "ei edes oikeasti ole kristillinen" ja sitä paitsi se on "kaupallinen" ja "amerikkalainenkin".
En sitten tiedä kuka alun perin keksi alkaa nipottaa siitä, että joulu olisi alkujaan pelkkä pakanallinen keskitalven juhla. Kovin yleinen tästäkin väitteestä on kaikkea kristillistä kammoksuvien keskuudessa tullut, vaikka seikka ei suinkaan ole mitenkään saletti - ja ainakin se on yhdentekevä.
Myönnettäköön, nimitin tietysti joulua eräässä keskusradiossa pitämässäni kuulutuksessa "Voittamattoman auringon juhlaksi", mutta se oli lähinnä muka-ovelaa kenkkuilua. Vaan onhan väitteessä toki perääkin - vietettinhän Rooman valtakunnassa 200-luvun lopulta ja 300-luvun loppuun joulukuun 25. päivä juhlaa Deus Sol Invictuksen, Rooman valtion virallisen Voittamattoman aurinkojumalan kunniaksi. Tietty yhtäläisyys nykyiseen tonttu-ukkojen paraatiin on löydettävissä - vaikka toisaalta ensimmäiset merkit kristillisestä joulujuhlasta löytyvät historiankirjoista jo muutama vuosikymmen ennen Sol Invictuksen juhlan esiintymistä. Sitten taas aurinkojumalan kulttia oli ennen kristillistä versiota yritetty tuoda Rooman keisari Elagabaluksen toimesta jo tovi ennen tätä, mutta keisarin tapaan pirskeet olivat vähän tauolla Aureliuksen aikaan asti. Kuka siis ehti oikeasti ensiksi?
Miten asia sitten onkaan, joulun merkitystä - ainakin vielä 1900-luvulle asti - kristillisenä juhlana se ei vähennä mihinkään, koska Sol Invictuksen kanssa sillä ei tätä nykyä ole mitään tekemistä.
Poliittiseen juonitteluun ja imperiumin rakentamiseen keskittyneessä Roomassa ei sitä paitsi oltu erityisen innostuneista uskonasioista - jumalat ja mytologiahan ovat lähinnä vesitettyjä kopioita kreikkalaisilta ja etruskeilta. Uskonto oli pitkälti poliittisen vallankäytön väline, ja hieman eri tapaan kuin lampaidensa hurskaudesta ja puhdasoppisuudesta huolehtineella paavilla. Jumala oli virallisesti Deus Sol Invictus, mutta erilaisia tuttavalisempia kutsumanimiä riitti: niin kauan, kuin kansalaiset kumarsivat häntä auringon ylimpänä ystävänä ja korkeimpana maallisena mahtina, keisaria ei aina järin kiinnostanut, palvoiko väki sitten tarkalleen ottaen El-Gabalia, MIthrasta, Solia - vaiko sitten Jeesus Kristusta, jonka seuraajille keisarin kumartaminen tietysti aiheutti välillä vähän angstia.
Kun juhlapäivä oli jo valmiiksi olemassa, miksei kristinuskokin olisi siis yksinkertaisesti omaksunut sitä tultuaan imperiumin ykkösuskonnoksi? Näin ollen mm. Joseph Ratzingerin, kavereiden kesken Benedictus XVI:n, laskelmoinnit joulupäivän olevan yksinkertaisesti yhdeksän kuukautta laskettuna maaliskuun 25:stä, perinteisestä Marian ilmestyspäivästä - sinänsä looginen näkemys, että täydellisen ihmisen voisi toki olettaa valmistautuvan taivallukseensa myös sen täydellisen ajan; Joosepilta jäi huomaamatta vain se, ettei tuokaan päivämäärä oikeastaan perustu mihinkään, eikä raskauden keskipituuskaan ole oikeasti ihan yhdeksän kuukautta - voidaan sivuuttaa lähinnä epätoivoisena yrityksenä perustella jotain, mitä ei oikeastaan ole lainkaan tarvis perustella.
Tätä nykyä joulun kristillisetkin juuret alkavat toki olla kovasti hautautumassa kaiken roinavuoren alle. Itse en asiaa sinänsä niin menetyksenä pidä, mutta eipä se juhlasta turhaa tee - se kun on muodostunut jo perinteiseksi ainakin suhteellisen hyväntahtoiseksi juhlaksi. Kyseisestä syystä en oikein osaa arvostaa koulujen päätöstä lakkauttaa joulujuhliakaan (tai nimetä ne uudestaan "puurojuhlaksi".) Krääsäjuhlaksi muuntuminen saattaa olla parempi syy, mutta se taas johtuu ihmisten väkipakollisesta yrityksestä muuttaa se sellaiseksi ja unohtaa, mitä sopan pohjalla lopulta on. Itsessään joulu on ihan hieno perinne.
Täälläpäin ei, kerrankin, ollut mitenkään järin krääsäpitoinen joulu - kuusen alle oli ilmestynyt pääasiassa huuliharppu, koottuja parhaita Don Rosan tuotannosta ja Pahkasiasta, elokuva isoista roboteista (isot robotit on aina siistejä by definition) sekä vähän lisää filosofista kirjallisuutta. Dipadapadai ja hyvää uudenvuoden odotusta.
Nykyään on jotenkin, kaiken muun vastustamisen ohella, pop, hip-hop ja rock vastustaa jouluakin; se kuulemma on "turha", koska se "ei edes oikeasti ole kristillinen" ja sitä paitsi se on "kaupallinen" ja "amerikkalainenkin".
En sitten tiedä kuka alun perin keksi alkaa nipottaa siitä, että joulu olisi alkujaan pelkkä pakanallinen keskitalven juhla. Kovin yleinen tästäkin väitteestä on kaikkea kristillistä kammoksuvien keskuudessa tullut, vaikka seikka ei suinkaan ole mitenkään saletti - ja ainakin se on yhdentekevä.
Myönnettäköön, nimitin tietysti joulua eräässä keskusradiossa pitämässäni kuulutuksessa "Voittamattoman auringon juhlaksi", mutta se oli lähinnä muka-ovelaa kenkkuilua. Vaan onhan väitteessä toki perääkin - vietettinhän Rooman valtakunnassa 200-luvun lopulta ja 300-luvun loppuun joulukuun 25. päivä juhlaa Deus Sol Invictuksen, Rooman valtion virallisen Voittamattoman aurinkojumalan kunniaksi. Tietty yhtäläisyys nykyiseen tonttu-ukkojen paraatiin on löydettävissä - vaikka toisaalta ensimmäiset merkit kristillisestä joulujuhlasta löytyvät historiankirjoista jo muutama vuosikymmen ennen Sol Invictuksen juhlan esiintymistä. Sitten taas aurinkojumalan kulttia oli ennen kristillistä versiota yritetty tuoda Rooman keisari Elagabaluksen toimesta jo tovi ennen tätä, mutta keisarin tapaan pirskeet olivat vähän tauolla Aureliuksen aikaan asti. Kuka siis ehti oikeasti ensiksi?
Miten asia sitten onkaan, joulun merkitystä - ainakin vielä 1900-luvulle asti - kristillisenä juhlana se ei vähennä mihinkään, koska Sol Invictuksen kanssa sillä ei tätä nykyä ole mitään tekemistä.
Poliittiseen juonitteluun ja imperiumin rakentamiseen keskittyneessä Roomassa ei sitä paitsi oltu erityisen innostuneista uskonasioista - jumalat ja mytologiahan ovat lähinnä vesitettyjä kopioita kreikkalaisilta ja etruskeilta. Uskonto oli pitkälti poliittisen vallankäytön väline, ja hieman eri tapaan kuin lampaidensa hurskaudesta ja puhdasoppisuudesta huolehtineella paavilla. Jumala oli virallisesti Deus Sol Invictus, mutta erilaisia tuttavalisempia kutsumanimiä riitti: niin kauan, kuin kansalaiset kumarsivat häntä auringon ylimpänä ystävänä ja korkeimpana maallisena mahtina, keisaria ei aina järin kiinnostanut, palvoiko väki sitten tarkalleen ottaen El-Gabalia, MIthrasta, Solia - vaiko sitten Jeesus Kristusta, jonka seuraajille keisarin kumartaminen tietysti aiheutti välillä vähän angstia.
Kun juhlapäivä oli jo valmiiksi olemassa, miksei kristinuskokin olisi siis yksinkertaisesti omaksunut sitä tultuaan imperiumin ykkösuskonnoksi? Näin ollen mm. Joseph Ratzingerin, kavereiden kesken Benedictus XVI:n, laskelmoinnit joulupäivän olevan yksinkertaisesti yhdeksän kuukautta laskettuna maaliskuun 25:stä, perinteisestä Marian ilmestyspäivästä - sinänsä looginen näkemys, että täydellisen ihmisen voisi toki olettaa valmistautuvan taivallukseensa myös sen täydellisen ajan; Joosepilta jäi huomaamatta vain se, ettei tuokaan päivämäärä oikeastaan perustu mihinkään, eikä raskauden keskipituuskaan ole oikeasti ihan yhdeksän kuukautta - voidaan sivuuttaa lähinnä epätoivoisena yrityksenä perustella jotain, mitä ei oikeastaan ole lainkaan tarvis perustella.
Tätä nykyä joulun kristillisetkin juuret alkavat toki olla kovasti hautautumassa kaiken roinavuoren alle. Itse en asiaa sinänsä niin menetyksenä pidä, mutta eipä se juhlasta turhaa tee - se kun on muodostunut jo perinteiseksi ainakin suhteellisen hyväntahtoiseksi juhlaksi. Kyseisestä syystä en oikein osaa arvostaa koulujen päätöstä lakkauttaa joulujuhliakaan (tai nimetä ne uudestaan "puurojuhlaksi".) Krääsäjuhlaksi muuntuminen saattaa olla parempi syy, mutta se taas johtuu ihmisten väkipakollisesta yrityksestä muuttaa se sellaiseksi ja unohtaa, mitä sopan pohjalla lopulta on. Itsessään joulu on ihan hieno perinne.
Täälläpäin ei, kerrankin, ollut mitenkään järin krääsäpitoinen joulu - kuusen alle oli ilmestynyt pääasiassa huuliharppu, koottuja parhaita Don Rosan tuotannosta ja Pahkasiasta, elokuva isoista roboteista (isot robotit on aina siistejä by definition) sekä vähän lisää filosofista kirjallisuutta. Dipadapadai ja hyvää uudenvuoden odotusta.
maanantai 17. joulukuuta 2007
Puppuoikeutta Pohjolan malliin
There but for the grace of God go I.* Smash Asem -farssi saatiin kasaan, kun reilulle viidellekymmenelle terroristille, kerettiläiselle, kommunistille, menninkäiselle tai muulla tapaa pahanilkiselle rettelöitsijälle annettiin ansionsa mukaan.
Itsehän olin myös tuolloin Helsingissä, joskin ihan vain kameran kanssa dokumentoimassa omaksi huvikseni - anarkismi ei oikein ole mun juttuni. En sitten tiedä, onko säästymisestäni ennemmin kiittäminen Jumalan armoa vaiko asfalttiyhtiönä, mutta Kiasman saartorenkaastahan itseni erotti oikeastaan vain Mannerheimintie, jota en ehtinyt ylittää ennen valtiomahdin voimannäyttöä.
Renkaan sisäpuolella kameroineen heiluneen Markus Pentikäisen tapaus taasen ehti herättää kansainvälistäkin huomiota ja varsin aiheellista kritiikkiä mm. Kansainväliseltä lehdistöinstituutilta. Suomen kuvalehden toimittaja kieltäytyi noudattamasta poliisin poistumiskäskyä vedoten lukijoiden oikeuteen saada tietoa tapahtumista. Pentikäinen todettiin syylliseksi niskoitteluun, mutta jätettiin tuomitsematta rangaistukseen.
Öö niin siis häh? Otetaanpa pakkia - "--tuomitsi tänään valokuvaaja Markus Pentikäisen niskoittelusta, mutta hänet jätettiin ilman rangaistusta." Niin että päästiinpä näpäyttämään aijaa kun motkotti perhana jostain sananvapaudesta ja muusta bullshitistä, mutta jätettiin se vankeus (ehdollinen tai ehdoton) sikseen niin eivät pääse ulkomaatkaan sönköttämään että täällä muka rikotaan sananvapautta tuomitsemalla toimittajia. Tai en minä nyt muutakaan selitystä näin naurettavalle pupputuomiolle keksi - varsinkin kun muut syyllisiksi todetut saivat rangaistuksensa, yhtä nimettömänä pysyttelevää lukuun ottamatta.
Kävipä kummasti niinkin, ettei syytteen nostamiselle sitä Paavo-nimistä kaveriakaan vastaan löytynyt näyttöä. Helposti äkkinäisempi väittäisi asiaan vaikuttaneen sen pikkuseikan, että kyseinen Arhinmäki tienaa leipänsä istumalla Arkadianmäellä ja kansanedustajan viemisestä oikeuteen nousisi sen luokan juttu, että jotain oikeaakin näyttöä tarttis ehkä olla. Mutta mitäpä minä sellaista väittämään.
Yleensäkin tuomiot tuntuvat vähän kyseenalaisilta. Poliisi pysäytti väkivalloin ja kyselemättä (myönnettäköön, lähtökohdiltaan hieman kyseenalaisen) mielenosoituksen ja kärräsi koppiin ne, joilla keitti yli. Englannin kielessä tätä kuvaava ilmaisu on entrapment - suomenkielisestä termistä, tai siitä tunnetaanko täällä moista käsitettä yleensäkään, en sitten tiedä.
Ei näiden tuomioiden takaa välttämättä suurta salaliittoa löydy, eikä koko fiaskon kääntöpuolellakaan kenties kimmellä muuta kuin massiiviset määrät yleistä kyvyttömyyttä. Ego se kuitenkin on lain puolustajillakin, ja yhdistettynä kantin puutteeseen se sitten johtaa tällaiseen pelleilyyn.
----
Niin, ja näin ohimennen - Erkko-setä ostaa pläjäytti Blogilistan. Kun blogosfäärin suurnimet kokoontuivat kaffipöytään sulattelemaan uutista, niin eipä ollut paikkaa varattuna Hunis 1:n toimitukselle. Niin että anteeksi mitä?
*Pahoitteluni tahallisesta epätarkasta lainauksesta: alun perinhän tokaisu kuului "There but for the grace of God, goes John Bradford" ja sen lausui kerettiläinen engelsmanni nähtyään sellinsä ikkunasta telotettavaksi matkaavan rikollisen.
Itsehän olin myös tuolloin Helsingissä, joskin ihan vain kameran kanssa dokumentoimassa omaksi huvikseni - anarkismi ei oikein ole mun juttuni. En sitten tiedä, onko säästymisestäni ennemmin kiittäminen Jumalan armoa vaiko asfalttiyhtiönä, mutta Kiasman saartorenkaastahan itseni erotti oikeastaan vain Mannerheimintie, jota en ehtinyt ylittää ennen valtiomahdin voimannäyttöä.
Renkaan sisäpuolella kameroineen heiluneen Markus Pentikäisen tapaus taasen ehti herättää kansainvälistäkin huomiota ja varsin aiheellista kritiikkiä mm. Kansainväliseltä lehdistöinstituutilta. Suomen kuvalehden toimittaja kieltäytyi noudattamasta poliisin poistumiskäskyä vedoten lukijoiden oikeuteen saada tietoa tapahtumista. Pentikäinen todettiin syylliseksi niskoitteluun, mutta jätettiin tuomitsematta rangaistukseen.
Öö niin siis häh? Otetaanpa pakkia - "--tuomitsi tänään valokuvaaja Markus Pentikäisen niskoittelusta, mutta hänet jätettiin ilman rangaistusta." Niin että päästiinpä näpäyttämään aijaa kun motkotti perhana jostain sananvapaudesta ja muusta bullshitistä, mutta jätettiin se vankeus (ehdollinen tai ehdoton) sikseen niin eivät pääse ulkomaatkaan sönköttämään että täällä muka rikotaan sananvapautta tuomitsemalla toimittajia. Tai en minä nyt muutakaan selitystä näin naurettavalle pupputuomiolle keksi - varsinkin kun muut syyllisiksi todetut saivat rangaistuksensa, yhtä nimettömänä pysyttelevää lukuun ottamatta.
Kävipä kummasti niinkin, ettei syytteen nostamiselle sitä Paavo-nimistä kaveriakaan vastaan löytynyt näyttöä. Helposti äkkinäisempi väittäisi asiaan vaikuttaneen sen pikkuseikan, että kyseinen Arhinmäki tienaa leipänsä istumalla Arkadianmäellä ja kansanedustajan viemisestä oikeuteen nousisi sen luokan juttu, että jotain oikeaakin näyttöä tarttis ehkä olla. Mutta mitäpä minä sellaista väittämään.
Yleensäkin tuomiot tuntuvat vähän kyseenalaisilta. Poliisi pysäytti väkivalloin ja kyselemättä (myönnettäköön, lähtökohdiltaan hieman kyseenalaisen) mielenosoituksen ja kärräsi koppiin ne, joilla keitti yli. Englannin kielessä tätä kuvaava ilmaisu on entrapment - suomenkielisestä termistä, tai siitä tunnetaanko täällä moista käsitettä yleensäkään, en sitten tiedä.
Ei näiden tuomioiden takaa välttämättä suurta salaliittoa löydy, eikä koko fiaskon kääntöpuolellakaan kenties kimmellä muuta kuin massiiviset määrät yleistä kyvyttömyyttä. Ego se kuitenkin on lain puolustajillakin, ja yhdistettynä kantin puutteeseen se sitten johtaa tällaiseen pelleilyyn.
----
Niin, ja näin ohimennen - Erkko-setä ostaa pläjäytti Blogilistan. Kun blogosfäärin suurnimet kokoontuivat kaffipöytään sulattelemaan uutista, niin eipä ollut paikkaa varattuna Hunis 1:n toimitukselle. Niin että anteeksi mitä?
*Pahoitteluni tahallisesta epätarkasta lainauksesta: alun perinhän tokaisu kuului "There but for the grace of God, goes John Bradford" ja sen lausui kerettiläinen engelsmanni nähtyään sellinsä ikkunasta telotettavaksi matkaavan rikollisen.
torstai 6. joulukuuta 2007
Tuntemattomia on edelleen vain yksi
Tali-Ihantala 1944 ei ollut elokuva, jonka katsomisesta olin ajatellut maksaa sen enempää lipun kuin laajakaistayhteydenkään muodossa. Sain kuitenkin käsiini pääsylipun Bio Grandissa järjestettävään ennakkonäytökseen osoitettuani suvereeniuteni historian neloskurssin kokeessa. Roope-setäkään ei koskaan kieltäydy mistään ilmaisesta, joten olihan se käytävä vilkaisemassa.
Åke Lindmanin ohjaama Tali-Ihantala on kuulemma suomalainen suurelokuva. Hollywoodissa moisella ei kustannettaisi edes kaviaareja roudareille, mutta suomalaisella mittapuulla 3,2 miljoonaa euroa on tietysti varsin iso raha. Eritoten kun otetaan huomioon, ettei potilla saatu aikaiseksi mitään erikoista - jättiproduktiosta tuli tusinasotaleffa.
Varsinainen sotaintoilija kun en ole, minulla oli toki omat ennakko-odotukseni teatteriin mennessä. Joka tapauksessa esimerkiksi Tuntematonta sotilasta pidän ihan mainiona elokuvana, jos kohta se on jo nähty niin monesti, ettei siksi jaksa enää itsenäisyyspäivisinkään kauheasti kiinnostaa. Oikein tehtynä Suomenkin sodista voisi kuitenkin vielä tehdä hyviä rainoja.
Maailmanmittakaavassa verrattain huomaamattoman jatkosodan yksittäisestä taistelusta kertova elokuva vain on vähän ongelmallinen. Kun Tuntemattomassa runtattiin niin jatkosodan hyökkäys-, asemasota- kuin puolustusvaihekin yhdeksi kolmituntiseksi filmikelaksi, Tali-Ihantalassa on yritetty vääntää pariviikkoisesta taistelusta parin tunnin verran katsottavaa. Nykysodankäynnissä kun "taistelu" vielä tarkoittaa joukkoa suurin piirtein samalla alueella käytyjä pienempiä yhteenottoja, leffa rysähtää läjäksi epämääräisiä nujakoita tienristeyksessä. Lopulta kaikki huipentuu puskista tulevaksi tykistökeskitykseksi, joka kaiketi sitten ratkaisi kansakuntamme kohtalon. Suurin osa elokuvasta vain tuntuu vielä koostuvan kummallisesta johdatuksesta taisteluun, jonka aikana ei juurikaan mitään mielenkiintoista tapahdu. Välissä päästään vielä seuraamaan randomia, kahden kohtauksen sivujuonta ilmeisesti trainspottingia harrastamaan käsketystä kaukopartiosta. Elokuvallisesti tässä on siis yritetty kasata voileivä parista viljanjyvästä. (Keksin muuten vertauskuvan itse! Se onkin ehkä todettavissa.)
Niin tai näin, sota on valkokankaallakin vain miljöö, jonka puitteisiin olisi tarkoitus rakentaa tarina ihmisistä. Juuri tässä legendaarinen Tuntematon sotilas loistaa, ja Tali-Ihantala epäonnistuu täydellisesti. Henkilöitä elokuvassa ei käsittääkseni ollut, vain pari hassua solttua joiden toilailuja seuraillaan sattumanvaraisesti. Ketään ei voi pitää päähenkilönä tai sankarina eikä kehenkään taatusti pääse kiintymään. Varmaan sitä pitäisi kyynelten virrata sotamiehen lukiessa veljensä kaatumisesta kertovan kirjeen, mutta kun koko äijää ei ole ainakaan mitenkään mieleenpainuvasti näkynyt aikaisemman ryminän seassa, niin sori vaan, ei nyt jaksa kiinnostaa.
Lindman on saanut ympättyä mukaan kaikki perinteiset kliseet. Hauskoja murteita puhuvia karskeja äijiä löytyy. Kutsun käydessä ärräpäät lentelevät, mutta Suomen soturit hyväksyvät kohtalonsa arvokkaina ja synkkinä, mustan huumorin kukkiessa. Kovan paikan tullessa jonkun hermot pettävät ja viikatemies niittää satoaan, ottaapa samalla mukaan jonkun hölmön upseerinkin. Barbaarimaiset itänaapurit sen sijaan ryyppäävät ja rellestävät tankkiensa katolla. Taisteluun he rynnivät käsittämättömästi älisten. Tuntemattomasta tuttu sotilaiden kapinahenki jokseenkin loistaa poissaolollaan, ja heput jäävät muutenkin täysin persoonattomiksi.
Käsikirjoituksen ollessa syvältä vetopelistä ei näyttelijöillä varmaan ole oikein mahdollisuuttakaan onnistua. Siksipä en jaksa siitä alasta liiemmin mitään sanoa - paitsi että olisi ehkä kannattanut harkita kahdesti, kannattaako valita Pirkka-Pekka Peteliusta "pääosanesittäjäksi". Pääosa tarkoittaa Tali-Ihantalassa ilmeisesti kahdessa kohtauksessa esiintymistä. Monien mielestä sodan todellisena johtajana toiminut kenraaliluutnantti Aksel Airo oli toki merkittävä henkilö, joten ehkä nimitys on sikäli perusteltu - ja näyttelijävalinta sitäkin epäonnistuneempi, moni salissa kun purskahti nauruun pelkästään PPP:n naaman nähtyään.
Visuaalisesti elokuva on varsin tyylikäs, tehosteet hienoja ja puvustus ja härvelit ihan komeita. Arkistojen pohjalta kaivetut täysin irrallisilta tuntuvat mustavalkokuvat lentoon nousevista hävittäjistä - näitä pätkiä oli kai kaikkiaan kolme - siis tuntuvat sitäkin typerämmiltä.
Positiivinen yllätys oli kuitenkin ruotsin kielen määrä elokuvassa. Pahimmille amispatriooteille tämä aiheuttanee näkökentän muuttumista Neuvostoliiton lipun väriseksi, mutta minusta oli oikein mielenkiintoista, että ruotsalaisella vapaaehtoisjoukolla oli aika suuri rooli. Historiallisistakin syistä, sillä vaikka vapaaehtoisjoukot tuskin sotaa tai taistelua ratkaisivat, niin monesti taidetaan unohtaa kiittää naapureita, joilla ei kuitenkaan ollut mitään syytä tulla tänne, mutta tulivatpa kuitenkin.
Summasummaaarum, älkää menkö katsomaan, ellette nyt satu ilmaislippuja jostain voittamaan. Siinäkin tapauksessa yrittäkää ensin kaupitella se vaikka Huuto.netissä. Präiskinnästä tai vaikka historiallisista härveleistä kiinnostuneille tällä saattaa ehkä olla jotain annettavaa. Ehkä.
Åke Lindmanin ohjaama Tali-Ihantala on kuulemma suomalainen suurelokuva. Hollywoodissa moisella ei kustannettaisi edes kaviaareja roudareille, mutta suomalaisella mittapuulla 3,2 miljoonaa euroa on tietysti varsin iso raha. Eritoten kun otetaan huomioon, ettei potilla saatu aikaiseksi mitään erikoista - jättiproduktiosta tuli tusinasotaleffa.
Varsinainen sotaintoilija kun en ole, minulla oli toki omat ennakko-odotukseni teatteriin mennessä. Joka tapauksessa esimerkiksi Tuntematonta sotilasta pidän ihan mainiona elokuvana, jos kohta se on jo nähty niin monesti, ettei siksi jaksa enää itsenäisyyspäivisinkään kauheasti kiinnostaa. Oikein tehtynä Suomenkin sodista voisi kuitenkin vielä tehdä hyviä rainoja.
Maailmanmittakaavassa verrattain huomaamattoman jatkosodan yksittäisestä taistelusta kertova elokuva vain on vähän ongelmallinen. Kun Tuntemattomassa runtattiin niin jatkosodan hyökkäys-, asemasota- kuin puolustusvaihekin yhdeksi kolmituntiseksi filmikelaksi, Tali-Ihantalassa on yritetty vääntää pariviikkoisesta taistelusta parin tunnin verran katsottavaa. Nykysodankäynnissä kun "taistelu" vielä tarkoittaa joukkoa suurin piirtein samalla alueella käytyjä pienempiä yhteenottoja, leffa rysähtää läjäksi epämääräisiä nujakoita tienristeyksessä. Lopulta kaikki huipentuu puskista tulevaksi tykistökeskitykseksi, joka kaiketi sitten ratkaisi kansakuntamme kohtalon. Suurin osa elokuvasta vain tuntuu vielä koostuvan kummallisesta johdatuksesta taisteluun, jonka aikana ei juurikaan mitään mielenkiintoista tapahdu. Välissä päästään vielä seuraamaan randomia, kahden kohtauksen sivujuonta ilmeisesti trainspottingia harrastamaan käsketystä kaukopartiosta. Elokuvallisesti tässä on siis yritetty kasata voileivä parista viljanjyvästä. (Keksin muuten vertauskuvan itse! Se onkin ehkä todettavissa.)
Niin tai näin, sota on valkokankaallakin vain miljöö, jonka puitteisiin olisi tarkoitus rakentaa tarina ihmisistä. Juuri tässä legendaarinen Tuntematon sotilas loistaa, ja Tali-Ihantala epäonnistuu täydellisesti. Henkilöitä elokuvassa ei käsittääkseni ollut, vain pari hassua solttua joiden toilailuja seuraillaan sattumanvaraisesti. Ketään ei voi pitää päähenkilönä tai sankarina eikä kehenkään taatusti pääse kiintymään. Varmaan sitä pitäisi kyynelten virrata sotamiehen lukiessa veljensä kaatumisesta kertovan kirjeen, mutta kun koko äijää ei ole ainakaan mitenkään mieleenpainuvasti näkynyt aikaisemman ryminän seassa, niin sori vaan, ei nyt jaksa kiinnostaa.
Lindman on saanut ympättyä mukaan kaikki perinteiset kliseet. Hauskoja murteita puhuvia karskeja äijiä löytyy. Kutsun käydessä ärräpäät lentelevät, mutta Suomen soturit hyväksyvät kohtalonsa arvokkaina ja synkkinä, mustan huumorin kukkiessa. Kovan paikan tullessa jonkun hermot pettävät ja viikatemies niittää satoaan, ottaapa samalla mukaan jonkun hölmön upseerinkin. Barbaarimaiset itänaapurit sen sijaan ryyppäävät ja rellestävät tankkiensa katolla. Taisteluun he rynnivät käsittämättömästi älisten. Tuntemattomasta tuttu sotilaiden kapinahenki jokseenkin loistaa poissaolollaan, ja heput jäävät muutenkin täysin persoonattomiksi.
Käsikirjoituksen ollessa syvältä vetopelistä ei näyttelijöillä varmaan ole oikein mahdollisuuttakaan onnistua. Siksipä en jaksa siitä alasta liiemmin mitään sanoa - paitsi että olisi ehkä kannattanut harkita kahdesti, kannattaako valita Pirkka-Pekka Peteliusta "pääosanesittäjäksi". Pääosa tarkoittaa Tali-Ihantalassa ilmeisesti kahdessa kohtauksessa esiintymistä. Monien mielestä sodan todellisena johtajana toiminut kenraaliluutnantti Aksel Airo oli toki merkittävä henkilö, joten ehkä nimitys on sikäli perusteltu - ja näyttelijävalinta sitäkin epäonnistuneempi, moni salissa kun purskahti nauruun pelkästään PPP:n naaman nähtyään.
Visuaalisesti elokuva on varsin tyylikäs, tehosteet hienoja ja puvustus ja härvelit ihan komeita. Arkistojen pohjalta kaivetut täysin irrallisilta tuntuvat mustavalkokuvat lentoon nousevista hävittäjistä - näitä pätkiä oli kai kaikkiaan kolme - siis tuntuvat sitäkin typerämmiltä.
Positiivinen yllätys oli kuitenkin ruotsin kielen määrä elokuvassa. Pahimmille amispatriooteille tämä aiheuttanee näkökentän muuttumista Neuvostoliiton lipun väriseksi, mutta minusta oli oikein mielenkiintoista, että ruotsalaisella vapaaehtoisjoukolla oli aika suuri rooli. Historiallisistakin syistä, sillä vaikka vapaaehtoisjoukot tuskin sotaa tai taistelua ratkaisivat, niin monesti taidetaan unohtaa kiittää naapureita, joilla ei kuitenkaan ollut mitään syytä tulla tänne, mutta tulivatpa kuitenkin.
Summasummaaarum, älkää menkö katsomaan, ellette nyt satu ilmaislippuja jostain voittamaan. Siinäkin tapauksessa yrittäkää ensin kaupitella se vaikka Huuto.netissä. Präiskinnästä tai vaikka historiallisista härveleistä kiinnostuneille tällä saattaa ehkä olla jotain annettavaa. Ehkä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)