Kukamitähäh - versio 2008

Laiskuudestani ja inspiraation vähäisyydestä johtuen jätin viime vuonna kirjoittamatta jo (kaksivuotiseksi?) perinteeksi muodostuneen vuosikatsaukseni. Koska blogaustahtini on muutenkin tänä vuonna ollut aika surkeaa, ajattelin hyvittää nämä erheeni teille lukijoilleni kirjoittamalla kuluneesta armottomasta vuodesta 2008 aiempaa hieman suppeampaan määrään asioita rutkasti syväluotaavammin keskittyvän vuosikatsauksen.

2008 oli varmaankin yhtä pitkä kuin kaikki aiemmatkin vuodet, mutta jotenkin siitä tuntui näin postausta aloitellessa olevan yllättävän vaikeaa muistaa kovin montaa erityisen tärkeää juttua. Se ei välttämättä johdu siitä, etteikö mitään olisi tapahtunut; on myös mahdollista, että muistini vain reistailee, tai sitten media vain keskittyi hypettämään muutamia aiheita niin, että kaikki muu hukkui.

Uuden vuosituhannen seitsemäs vuosi oli Barack Obaman vuosi. Vielä alkuvuonna esivaalien ollessa käynnissä pidin “nuoren” ja “mustan” demokraatin voittoa vanhasta ja harmaasta republikaanisesta sotaveteraanista pelkkänä toiveajatteluna, mutta toisin kävi – ennennäkemättömän mediamylläkän kantama Obama ratsasti “toivon” ja “muutoksen” siivittämänä lopulta reippaaseen voittoon John McCainista. 2008 olikin myös Obaman kampanjan mainosmiesten vuosi.

Tällä hetkellä Obaman voittoon ei voi olla kuin tyytyväinen, sillä kahdeksan synkeän vuoden jälkeen paremman vaihtoehdon valinta vaaleissa, joissa kumpikin vaihtoehto oli edeltäjäänsä parempi, antaa syytä odottaa jotakin seuraavalta vuodelta. 2008 oli Obaman – 2009 näyttää, piileekö mahtipontisten mainossanojen takana oikeasti sisältöäkin.

Obaman voitonpuhetta kuunnellessa herätti itsessäni aluksi ärsytystä, jossa tuleva presidentti kerskaili hänenkaltaisensa voiton olevan mahdollista vain vapauden ja tasa-arvon luvatussa maassa, Yhdysvalloissa – kunnes tajusin, että mies taitaakin olla oikeassa. Syistä voi spekuloida, mutta tokkopa meilläkään ollaan minkään sortin vähemmistön edustajaa valtakunnanpolitiikan huipulla näkemässä vielä aikapäiviin. Naisia hallitukseen saatiin enemmistö, kunhan ensin pidettiin huoli että ministerinpaikkojakin riittää törsättäväksi enemmän kuin koskaan ennen.

Venäjällä puolestaan sama vanha linja jatkui Dmitri Medvedevin voittaessa ylivoimaisesti vaalit, joita ei kai voinut pitää sen enempää kovin reiluina kuin vapainakaan. Olisi suotavaa, että myös venäjällä kansa vähitellen oppisi: ainakin oma, jo varsin vankaksi ja optimistiseksi muodostunut käsitykseni vähintään Euroopassa saavutetusta rauhan tilasta horjui elokuisen Georgian kriisin myötä. Vaikka kriisi saikin alkunsa juuri georgialaisjoukkojen vyöryessä separatistiseen Etelä-Ossetiaan, ei käyne kiistäminen että kahakan taustalla vaikutti myös Venäjän tarve isotella sen saatua nenilleen Kosovon itsenäistyessä ja Georgian haikaillessa Natoon.

Kuten tavallista, tämänkin konfilktin taustalla vaikuttaa vanha kunnon nationalismi. Mitään muuta syytä Etelä-Ossetialla, 70 000 asukkaan maakunnanrääpäleellä, tai hädin tuskin isommalla Abhasialla, ei ole haikailla itsenäisyyden perään, tahi georgialaisilla aiheuttaa tätä itsenäisyyden kaipuuta nihkeilemällä vähemmistöjään kohtaan. Ilman järjenvastaista käsitystä omasta ylemmyydestä ei varmaan Venäjälläkään kuunneltaisi johtoportaalta lausuntoja, joiden mukaan maa “varaa oikeuden käyttää aseita omien etujensa valvomiseen”. Suotta kai tässä kuvittelin ihmiskunnan parisataavuotisen nationalismikokeilun olevan jo ainakin suuressa mittakaavassa ohi koko touhun osoittauduttua flopiksi.

Ainakaan vähän tummempi pigmentti ei tunnu viimeaikaisten trendien valossa olevan kovin suureksi eduksi täälläkäänpäin. Meillä tämänvuotisia vaalivoittajia nimittäin olivat, ikävä kyllä, perussuomalaiset (pers.). Tähän asti melko harmittomana, valtapuolueita piikitellessään jopa ihan mielenkiintoisena ja hyödyllisenä lisänä Suomen poliittiseen kenttään pitämäni puolue alkaa nimittäin ensimmäistä kertaa vaikuttaa jo huomionarvoiselta pelaajalta päätöksenteossa. En silti usko, että yhä pääasiassa Timo Soinin persoonan – ja jossain määrin ärhentelevän Jussi Halla-ahon – varaan rakennettu protestipuolue kykenee nousemaan esimerkiksi Itävallan äärioikeiston kaltaiseksi voimatekijäksi, mutta yksistään se, että Suomesta löytyy edelleen ilmeisen paljon nationalistisessa hurmoksessa kylpeviä juntteja tällaisen puolueen kannattajiksi, kuulostaa minusta erittäin pahalta.

Vaan kuten edesmennyt valtioneuvos Johannes Virolainen aikoinaan tokaisi: “Kansa on puhunut, pulinat pois.” Huvittavaa, ettei tämä enää ,Virolaisen oman puolueen paistatellessa hallituksessa, tunnu pätevän. Loppuvuoden merkittävä ilmiö oli nimittäin Jussi Halla-aho, joka viimein sai blogissaan jo vuosikausia räksyttämilleen kiistanalaisille, valtavirrasta poikkeaville maahanmuutonäkemyksille ihan oikeaa huomiota ja kannatusta – ja verikoirat peräänsä.

Tuntuu ikävältä joutua puolustelemaan Halla-ahon kaltaista hahmoa, mutta on todettava miehellä olevan oikeus mielipiteisiinsä. Kun poliisi ilmoittaa väenvängällä käyvänsä koko Kirjoituksia uppoavasta lännestä -blogin läpi siltä varalta, että sieltä löytyy epämääräistä “kiihotusta kansanryhmää vastaan”, ja joukko vihreitä naisia vetää aasinhatut päähänsä nostamalla oikeusjutun yhden aavistuksen kyseenalaisen (joskin läppänä melko surkean) raiskauskirjoitusken perusteella, alkaa kuitenkin tuntua, ettei näin ole. Lisätään soppaan oikeusministeri Tuija Braxin suunnitelma kouluttaa puheenjohtajat pitämään pikkuparlamenteissa jöötä “rasististen puheiden” varalta, ja herää jotenkin vaikutelma, että tässä maassa taitaa vieläkin olla asioita, joista tulisi vaieta.

Sananvapaus tarkoittaa, että väärältäkin tuntuvia mielipiteitä saa julkaista, vaikka kuinka ärsyttäisi. Minä en missään nimessä julistaudu Halla-ahon tai perussuomalaisten kannattajaksi, mutta jos ukolla on esittää närää aiheuttaville väitteilleen tilastollista tukea – oikein tulkittua ja luotettavaa tahi ei – miksi näin ei saisi tehdä? Tuhoon tuomittu ajojahti vain lisää populistin suosiota.

Perusoikeuksien kannalta tämä tosin oli muutamien edeltäneiden tapaan synkeähkö. Lapsipornon nimissä toteutettava netin sensurointi on meilläkin jo vanha juttu, mutta nousi taas tapetille alkuvuodesta lapsiporno.info-saitin jouduttua sensuurilistalle – huolimatta siitä, että se ensinnäkin sijaitsee Suomessa eikä edes sisällä tätä hirmuita CP:tä. Tekstin kirjoittamiseen mennessä sivusto ei ole listalta pois päässyt, huolimatta sensurointia vastaan järjestetystä mielenosoituksesta ja kampanjoinnista, ja erittäin kyseenalainen sensuuritouhu jatkuu, jos nyt ei aivan kaiken kansan suoranaisella tuella, mutta ainakin hiljaisella ja välinpitämättömällä hyväksynnällä.

Ruotsi, jota ihmisoikeusmielessä olen tottunut pitämään omaani parempana maana, tuotti loppuvuodesta niin ikään pettymyksen hyväksyessään kyseenalaisen FRA-lain, joka antaa valtakunnan puolustusvoimien radiokoelaitokselle oikeuden “salakuunnella kaikkea maan rajat ylittävää liikennettä ilman oikeuden päätöstä tai muutakaan rajoitetta”. (http://valvonta.info) Tämä tarkoittaa, että jos luet tätä vuodenvaihteen jälkeen, Ruotsin puolustusvoimat voivat halutessaan vapaasti vakoilla toimiasi. Niin ikään sillä on täysi oikeus vakoilla messenger-keskustelujasi, ylipäänsä lähes mitä tahansa mitä teet internetissä, ulkomaanpuhelujasi – suurin osa Suomen tietoliikenteestä kun kulkee kaapeleita pitkin Ruotsin kautta. Meillä ei enää ole viestintäsalaisuutta.

Obaman, Soinin ja Halla-ahon tapaan tämän vuoden yritti omia nimiinsä kauhajokelainen Matti Saari, edeltäjäänsä paljon tylsänimisemmäksi ja manifestin puuttuessa köykäiseksi lite-versioksi osoittautunut kouluammuskelija. (Saari tosin ohitti Auvisen Spreekillers.orgin listalla.) Lintukodon rauha on nyt järkkynyt toden teolla: siinä missä Auvinen oli vielä helppo todeta yksittäistapaukseksi, on nyt oikeasti tunnustettava tällaista voivan tapahtua ja tapahtuvan myös meillä.

On kuitenkin huomattavan vaikea sanoa, miten ilmiötä pitäisi torjua. Mielenterveyspalveluiden lisääminen on varmaan tarpeen, kun siitä on niin vouhotettu, ja käsiaseitakin meillä on varmaan sen verran paljon, että niiden saantia olisi varaa vähentääkin. Lainsäädännöllä ja valtiovallan tekosilla ei kuitenkaan päästä ongelman ytimeen, joka on jossain syvemmällä. Helsingissä jokin aika sitten tapaamani mies, joka esittäytyi vanhaksi autovarkaaksi ja huumausainerikolliseksi, kertoi saaneensa ainakin vanhempiensa käsityksen mukaan elämässään “ihan kaiken” - paitsi, omien sanojensa mukaan, rakkautta; sama vika oli Kuukausiliitteen jutusta päätellen myös ainakin Auvisella. Mutta miten saadaan muutettua kokonaisen sukupolven asenne, että kielteisiin tunteisiin on syytä reagoida “vetämällä tukkia niin kauan että helpottaa”, ja hellyyttä on se kun taputellaan kännipäissä kaveria olalle sattumalta ilman puukkoa? Entä mitä tehdään niille sosiopaateille, joita mahdollisesti jo ihan geneettisesti ei vain kiinnosta?

Joka tapauksessa, kun pelkän kouluampumista hieman sivuavan unen kertomisella koulukaverille tai provosoivan yhteiskuntavastaisen viestin kirjoittamisella koulun keskustelupalstalle joutuu huhumyllyn ja ylireagoinnin seurauksena poliisin kuulusteluun, on ilmassa jo pahempaakin kuin lievää hysteriaa ja aukeamassa sellainen portti poliisivaltioon, jota ei pitäisi päästää pamahtamaan selälleen. Ja tehtiin mitä tahansa, on meidän arvoisat kansalaistoverini, totuteltava siihen ajatukseen, että näin voi aina käydä. Emme elä täydellisessä maailmassa.

Niinpä lieneekin loppujen lopuksi vain harmi, että ennakkohypestä poiketen maailma ei loppunutkaan 10.9. LHC:n (Large Hadron Collider) startatessa Sveitsin CERNissä. Toisaalta mitään varsinaisia törmäytyksiä laitteella ei ollakaan tekemässä ennen ensi kevättä, joten mustilla aukoilla on vielä tilaisuus imaista planeettamme syövereihinsä.

Kenessä tahansa vähän fysiikkaa tuntevassa moinen maailmanlopun saarnaaminen aiheuttaa toki lähinnä huvittuneisuutta (aluksi) tai ärsyyntymistä (sadannella kerralla). Joka tapauksessa LHC on minusta jännittävä laite, sillä vaikka miljardeja maksanutta laitetta ovat ehtineet monet kritisoida varsin turhaksi, on maailmankaikkeuden toiminnan selittäminen minusta, jos ei ehkä äärimmäisen elintärkeää, ainakin hirveän kiintoisaa. Jos Higgsin bosoni vihdoin ja viimein laitteella löytyy, on yksi hiukkasfysiikan standardimallin palikka taas paikallaan.

Kuukautta LHC:n starttaamista myöhemmin hype muuten petti erään hieman vähemmän tunnetun ilmiön kohdalla: 14.10. vieraiksemme piti joidenkin kanavoijien saamien viestien perusteella saapua lähettiläitä tähtienvälisestä Federation of Lightista. Kuten arvata saattaa, ufomiehet pettivät, vaikka luotettavien todisteiden mukaan valtavat kolmionmuotoiset alukset leijailivat pallomme yllä viikkokausia ennen ilmoitettua päiväämäärä.

Tämän lupaillun kohtaamisen odottaminen oli toki kosmisessa tai ihan terrestriaalissa mittakaavassa melko mitätön marginaali-ilmiö, mutta täytyy myöntää, että se sai lokakuun neljättätoista edeltävinä päivinä itsenikin ihan aavistuksen innostuneeksi. Ei sillä, että olisin pitänyt jättiläismäisten alusten ilmestymistä minään muuna kuin todella äärimmäisen epätodennäköisenä, mutta olisihan se nyt jumalauta ollut törkeän siistiä jos näin olisi oikeasti käynyt!

Loppujen lopuksi vuoden 2008 merkittävin tapahtuma – se, josta historiankirjoissa lapsillenne vouhotetaan - oli loppujen lopuksi kuitenkin varmaan jo 2007 jenkkilän asuntolainakriisistä alkunsa saanut, vihdoin ja viimein tämän vuoden puolella käsiin levinnyt talouskriisi, jota on jo ehditty tituleerata kaikkien aikojen pahimmaksi, tai ainakin pahimmaksi sitten 1930-luvun suuren laman.

Aluksi tästä ei tuntunut tulevan oikein mitään – ainahan talousihmiset ja media hypettävät milloin mistäkin, ja 90-luvun kauhistuttavan megalaman kiltisti kehdossa nukkuen kärsineenä en tietysti ole hirveän hyvä tunnistamaan finanssikriisien ennusmerkkejä. Mutta väliäkö hällä, eivätpä nuo ole tuntuneet olevan ministerit tai muutkaan suuret herrat kuin vasta aivan viime viikkoina. Siinä vaiheessa, kun Fannie Mae ja Freddie Mac otettiin jenkeissä haltuun ja Lehman Brothers meni ryminällä nyrin, alkoi kuitenkin tuntua siltä, että jotain tästä saattaisi tullakin.

Nyt maalaillaankin jo apokalyptisia visioita maailmantalouden romahduksesta ja lietsotaan täyttä paniikkia. Todettakoon, että hämmästelen tätä suuresti: minusta kun on alkanut tuntua, että saattaisi oikeasti olla erittäin positiivista, mikäli saataisiin matalaksi tämä järjetön globaali neoliberalistinen systeemihirviö, jossa on enemmän velkaa kuin rahaa ja muutaman ison luotottajan kaatuminen saa aikaan katastrofin aloilla, joita pankkibisnes ei periaatteessa kiinnosta lainkaan.

Varsinkin näin joulun alla sitä paitsi huomaa melko mainiosti, miten nyky-yhteiskunnan kulutushysteria on lähtenyt aivan totaalisesti lapasesta. Valitettavasti esimerkiksi sellaiset kaksi asiaa kuin yritys tehdä edes jotain sille ilmastonmuutokselle, (jonka jo varsin laajalti tunnustetaan olevan riittävän merkittäviltä osin ihmisen aikaansaannosta) ja jatkuvasti kasvava kulutus, ovat vähän huonosti sovitettavissa yhteen. Jos ei hyvällä, niin sitten pahalla – lama kyllä vähentää kulutusta.

Jos haluamme, että tällä pallolla kaikilla ihmisillä on oikeasti tasa-arvo, yhtäläiset mahdollisuudet ja samanlainen elintaso, meidän rikkaiden länsimaiden pitää ehkä hyväksyä, ettei niin sanottu elintasomme enää nouse. Meidän pitää ehkä jopa hyväksyä negatiivinen kasvu. Se saattaa tarkoittaa, ettet sinä voi enää ostaa uutta, kymmenen tuumaa edellistä isompaa televisiota kahden vuoden välein; saatat peräti joutua luopumaan jostain. Entä sitten?

Tarvitsemme heräämistä siitä apatiatilasta, jossa länsimaisessa kulttuurissa ja sitä apinoivissa kolmannen maailman tekeleissä eletään. Meidän täytyy tajuta, että ne vapaudet, jotka länsimaissa on saavutettu ja joita suuresti arvostan, tarkoittavat muutakin kuin vapautta kerätä omaisuutta ja aineellista “hyvää”. Se ei tarkoita, että pitäisi alkaa käydä kirkossa ja ryhtyä uskovaiseksi; tai edes tanssia nuotion äärellä henkiä kutsuen. Ehkä se tarkoittaa, että lakataan etsimästä onnea Anttilan alennusmyynnistä tai tuopin pohjalta ja aletaan oikeasti toteuttaa itseä niin kuin ilmaisun-, liikkumisen-, kokoontumisen- ja ties minkä muun vapaus mahdollistaa. Opetelkaa vaikka tätä sen laman aikana, ja jos vielä mainostavat että nyt kaatuu koko maailmanjärjestys niin helvetti, lisää klapeja uuniin.

Menenpäkin tästä heti nukkumaan.

Tavallinen iltapäivä

Pakinaperjantain viimeisimmän aiheen pohjalta kirjoitettu, lähinnä puhdasta tajunnanvirtaa oleva teksti. Ideana oli tällä kertaa, että ensimmäinen kappale ja toisen kappaleen ensimmäinen lause oli annettu valmiiksi. Loppu on omaa käsialaani. Teksti ei ole parhaimpiani tai edes mitenkään hyvä, mutta pitkästä aikaa oli taas hauska kirjoittaa.

Pöydällä on puolikas pullollinen ranskalaista salaatinkastiketta. Siellä täällä lojuu muutama yksinäinen kiinankaaliriekale. Pitäisi olla pimeää, mutta jostain kajastaa kalvakkaa, keltaista valoa. Olisi helppo olla välittämättä. Mennä vain takaisin nukkumaan ja odottaa oikeaa aamua. Herätä levänneenä ja tajuta nähneensä vain tavallista elävämpää unta. Mutta se, mitä illalla tapahtui, ei suo lepoa nyt, eikä vielä pitkiin aikoihin.

Se oli aivan tavallinen iltapäivä. Työt loppuivat neljältä. Sen jälkeen kauppaan ostamaan nuudeleita ja soijaa perjantai-illan juhla-ateriaa varten. Sitten puolisen tuntia bussin odottelua räntäsateessa pysäkillä, joka oli niin täynnä ihmisiä, että osa ihmisistä jäi vaille katoksen suojaa, ja seistessäni vihaisen, monella tapaa pallokalamaisen punkkarin sekä risupartaisen ketjupolttajan välissä minäkin toivoin jääneeni. Kun lopulta räpelsin kädet kohmeessa avaimia kerrostaloasuntoni oveen, oli kello jo yli viisi. Kaikesta huolimatta olin hyvällä tuulella.

"Mmmhrmmh", mumisi päiväuniltaan heräilevä Harald Närviö laskiessani kauppakassini keittiön pöydälle hänen eteensä.

"Tervehdys, isoisä", huikkasin iloisesti ja aloin tyhjentää kassin sisältöä. Kaupasta oli tarttunut nuudelien ja soijan lisäksi mukaan myös paketillinen jäätelöä, salaattitarpeita, vesimeloni ja litra tarjouksessa ollutta suklaavanukasta. Lievä märännyksen tuulahdus tervehti minua avatessani jääkaapin oven, ja isoisänikin heräsi lopulta mumisten.

"Huomenta, Oswald", hän virkkoi raukeasti. "Vieläkö sinä tuota pupuruokaa puputat? Enkö minä ole sanonut sinulle, ettei sillä mies elä?"

"Äh, ole hiljaa, isoisä", vastasin ja katsoin hetken äkäisesti isoisää silmiin. Isoisä tuijotti takaisin ilmeenkään värähtämättä. "Tiedätkö sinä, miten paljon teuraseläimet kärsivät elämänsä aikana?"

"Pyh-pah", murahti Harald Närviö.

"Minä olen sitä paitsi puhunut tästä aiheesta monien lehmien ja muutaman kanan kanssa", vastasin ja jatkoin ostosteni latomista jääkaappiin. "Heillä oli hyvin selvät mielipiteet asiasta. Vai oletko sinä kuullut yhdeltäkään eläimeltä, että hän haluaisi tulla syödyksi?"

"Ehenpä ole kyllä", vastasi isoisä ja päästi pikaisen, huomaamattoman vihellyksen. Minä silmäisin häntä vihaisesti. "No mutta, mitenkäs pojanpojallani meni töissä?"

Olin tyytyväinen puheenaiheen vaihdokseen. "Ihan kivasti. Minä järjestelin tänään pomon työhuoneen paperit kolmesti: kerran värijärjestykseen, sitten aakkosjärjestykseen kun pomo käski, sitten taas uudestaan värijärjestykseen kun minusta se näytti paljon hauskemmalta."

"Vai niin, vai niin, hrmmh."

"Niin, ja sitten meillä kävi aika paljon julkkiksia taas kylässä." Läimäsin jääkaapin oven kiinni ja istuin pöydän ääreen vastapäätä isoisää. "Lily ja Harry Potter kävivät siellä! Meillä käy joka päivä aika paljon julkkiksia."

Isoisä nyökkäsi ja murahti vastaukseksi, mutta hetkeen ei sanottu juuri muuta. Silmäisin vedenkeitintä ja napsautin sen päälle huomattuani siellä olevan yhä vettä eilisen iltateeni jäljiltä. Naputtelin vähän aikaa rytmikkäästi pöytää sormillani - tikitiktiktik, tikitiktiktik. Tiktiktik.

"Kuulehan, isoisä", sanoin jo vakavoiduttuani. "Minusta meidän pitäisi muuttaa pois tästä jästimaailmasta. Johonkin muualle. Vaikka Lontooseen, ei täällä Tampereella ole oikein mitään."

"Hui hai", sanoi isoisä. "Mihin sinä täältä lähtisit? Sinun koko sukusi on täällä. Tarjoas minulle teetä, poika."

Kaadoin nöyrästi isoisälle teetä ja tiputin kuppiin pussillisen mausteteetä. Emme enää jatkaneet keskustelua - tiesin jo entuudestaan sen hyödyttömäksi. Kun tee oli hautunut tarpeeksi, juotin sen isoisälle.

Isoisälläni ei ole käsiä, joten minun täytyy auttaa häntä aika monissa askareissa. Mutta minä olin tottunut siihen, vaikka joskus se kyllä tuntuu hieman raskaalta, kuten tuntui silloin luututessani seinälle ja lattialle valunutta vettä ja kuivatessani isoisän suupieliä.

"Meille tulee muuten tänään vieras, isoisä", hihkaisin asian juolahdettua mieleeni sulloessani siivousvälineitä kaappiin. "Se alakerran silmälasipäinen tyttö, muistatko kun kerroin hänestä? Törmäsin häneen aamulla bussipysäkillä ja pyysin kylään."

"Taasko joku uusi heila?", murahti isoisä kyynisesti, mutta hymyilin vain maireasti vastaamatta hänelle ja laitoin nuudelit keittymään.

Isoisä ei ehkä ole maailman iloisin ihminen, mutta minä rakastan häntä silti. Enimmäkseen me olemme isoisän kanssa aina kahdestaan, meillä käy vieraita kovin harvoin. Alakerran silmälasipäinen tyttö olisi ensimmäinen koko vuonna, joten ajattelin panostaa tällä kertaa kunnolla ja päätin valmistaa nuudeleiden seuraksi salaatin. Kiinankaalin repiminen jäi kesken kun ovikello soi.

Äkkiä tajusin, että minun pitäisi piilottaa isoisä.

"Anteeksi isoisä, mutta minun pitää piilottaa sinut", pahoittelin nostaessani isoisän koukustaan seinällä. "En haluaisi, että hän tapaa sinua vielä. Sinä olet vähän vaikea tapaus välillä."

Isoisälläni ei ole jalkoja, joten minun pitää aina kantaa häntä, jos hänen täytyy liikkua johonkin. Kannoin sadattelevan ja murisevan isoisän siivouskomerolle ja törkkäsin hänet imurin ja luudan väliin. Sitten riensin ovelle.

Alakerran silmälasipäinen tyttö hymyili arasti avatessani hänelle oven.

"Hei, tule sisään." Vastasin hymyyn.

"Kiitos", sanoi tyttö.

"OSWALD-MISSÄ-SINÄ-OLET!?", karjui Harald Närviö kaapista. Huokaisin raskaasti.

"Älä välitä tuosta metelistä, kyllä se kohta taukoaa.."

"Ainahan siellä ulkona joku mesoaa, ei se haittaa", tyttö sanoi ja hymyili taas.

Loin tyttöön kummastuneen silmäyksen ja vein hänet keittiöön. Keittiössä tarjosin hänelle nuudeleita ja kiinankaalisalaattia ranskalaisen salaattikastikkeen kera. Alkoi jo olla ilta ja ulkona pimeää. Silloin tällöin ikkunaani osui kalvakka, keltainen valonsäde, mutta peitin sen sulkemalla verhot.

"Mitäs sinä muuten teet noin niinkuin.. noh, niin, oletko sinä töissä jossain tai jotain?" kyselin kaataessani tytön lautaselle nuudeleita.

"Mä opiskelen psykologiaa yliopistolla", tyttö vastasi. "Entä sinä?"

"Ääh, mä olen töissä ministeriössä", minä vastasin. "Siivoojana."

"Ministeriössä? Eikös ne ole kaikki Helsingissä?"

"Ei taikaministeriö. Onko se psykologia mielenkiintoista?"

Tyttö kikatti. Kehotin häntä ottamaan myös kiinankaalia.

"On se kyllä. Mä olen lähinnä ajatellut ryhtyä terapeutiksi, musta olisi kivaa auttaa ihmisiä. Varsinkin mielenterveyshäiriöt on tosi mielenkiintoisia, kaikki psykoosit ja sen sellaiset."

"Joo, ne on kyllä", minä myönsin ja istuin penkille, joka päästi nautinnollisen huokauksen.

Söimme ja keskustelimme pitkän tovin, välittämättä aika ajoin kaikuvista isoisäni karjaisuista. Tyttö kikatti keskustelun aikana usein; pidin sitä hyvänä merkkinä. Vaikka aika usein hän kyllä myös kikatti kohdissa, jotka eivät olleet mitenkään erityisen hauskoja. Siivotessani astioita pois kysyin tytöltä, mitä mieltä hän oli ruoasta.

"Se oli oikein hyvää kyllä", tyttö vastasi. "Säkö olet kasvissyöjä?"

Nyökkäsin vastaukseksi.

"Noh, oli tämä kyllä tosi maittavaa, vaikka itse mä kyllä syön lihaa..."

"...lihaa..."

"...LIHAA..."

"...IHMISLIHAA..."

Lihakseni jäykistyivät kauhusta katsellessani kun siivet nousivat tytön selästä ja murtautuivat hänen vaatteidensa läpi; hänen kyntensä venyivät pitkiksi ja teräviksi sapeleiksi, hänen kulmahampaansa kasvoivat tikareiksi.. Liian myöhään, aivan liian myöhään minä tajusin kutsuneeni vampyyrin kotiini. Vaistomaisesti tarrasin tiskipöydällä lojuneeseen veitseen pedon kourien kietoutuessa ympärilleni...

"...mutta minä haluan vain kiittää..."

En kunnolla muista miten se kaikki tapahtui, mutta minä selvisin siitä - iskin leipäveitsen vampyyrin selkään. Onnekseni se lävisti hänen sydämensä, sillä mikään muu ei olisi vampyyriin tehonnut. Varmuuden vuoksi potkin vielä aikani hirviötä kaikella tarmollani ennen kuin vajosin itsekin pimeyteen järkytyksen ja voimieni hupenemisen yhteisvaikutuksesta.

Kun hetki sitten heräsin, he olivat jo ovella ja kalvakka keltainen valo paistoi jokaisesta ikkunastani. Lattiallani makaa nyt vain alakerran tyttö verisen lammikon keskellä, silmälasit säleinä ja leipäveitsi selästään törröttäen. Minä istun pöydällä metelin keskellä, toisaalla huutaa isoisäni ja vaatii minua päästämään hänet ulos, toisaalla pääkallonmetsästäjät vaativat minua päästämään heidät sisään - hetkessä, jolloin heidän huutonsa sekoittuvat, on puhdasta surrealismia...

"Oswald, kuuntelehan nyt. Täällä on Harald Närviö, sinun hoitajasi - avaa ovi, niin me viemme sinut takaisin hoitoon. Ei sinulla ole mitään pelättävää."

Onkohan niiden pakko oikeasti osoittaa valonheittimillä minun keittiöni ikkunasta sisään? En minä tyhmä ole, kyllä minä vähemmästäkin huomaan heidän tulonsa. Eikä vielä ole edes aamu.

"Oswald, avaa nyt niin mitään vakavaa ei ehdi tapahtua", ääni jatkaa hellittämättä ja nyt siihen liittyy kyynärpäiden pauke puuta vasten. "OSWALD-AVAA-OVI!"

Talonvaltausta Vantaalla

Turussa viettämäni viikonlopun aikana on näemmä tapahtunut hyvin kiintoisaa kehitystä näin koto-Vantaan suunnalla. Tähän asti pitkälti helsinkiläisten yksinoikeutena säilynyt talonvaltauskulttuuri on näemmä rantautunut Vantaallekin, ja näyttää siltä, että hylätyn steinerkodin haltuunsa ottaneilla valtaajilla on varsin hyvät mahdollisuudet majoittua pidemmäksikin ajaksi.

Tervetullutta kehitystä. En ole koskaan kokenut kaupungin nuorisotaloja oikein omikseni - lähimmällä nutalla pistäydyin pari kertaa joskus yläasteen alkuvuosina. Rajasaaren sosiaalikeskuksessa, Rajatilassa, sen sijaan olen viettänyt kesän ja alkusyksyn aikana enemmänkin hetkiä. Villa Pumpuli, joka sijaitsee viiden minuutin kävelymatkan päässä allekirjoittaneen opinahjosta, vaikuttaakin ainakin tutustumisvierailun arvoiselta paikalta.

Ihan positiivista myös huomata, että vantaalaisilla valtaajilla tuntuu olevan varsin erilainen asenne ja tavoitteet toiminnallaan. Helsingillä joillakin yksilöillä on liittynyt squattaukseen melkoisia määriä anarkian uhoamista. Vaikka uhoaminen ei toki ole liikkeen virallinen linja, olen kieltämättä hieman vierastanut kaikkein vihaisimpia huivipäitä. Sitä paitsi päihteetön, enemmän ihan vain hengailuun perustuva vaihtoehto on tervetullut.

Villa Pumpulin valtaajien virallisessa tiedotteessa kerrotaankin halusta säilyttää talo ennallaan ja liittää se ympäröivään suojelukohteeseen. Rajatilan kaltainen alusta graffititaiteelle ei siis ole kyseessä. Henkilökohtaisesti kyllä pidän entisen Viirus-teatterin seiniä huomattavasti kauniimpina koristeltuina, mutta kieltämättä Hiekkaharjussa keskellä asuinaluetta sijaitseva kämppä on järkevämpää säilyttää ennallaan jo ihan välttyäkseen vihaisten naapurien valtaisalta palautetsunamilta.

Sijaintinsa puolesta Villa Pumpulissa ei varmaan ole myöskään mahdollista järjestää rokkikonsertteja, tai antaa sitä bändien harjoittelutilaksi. Päihteettömyyssäännön valvominen voi kyllä osoittautua ongelmalliseksi, tai halu sen valvomiseen vähäiseksi, joten saapas nähdä mitä käy. Toivottavasti kiinnostusta riittää muunlaisten tapahtumien järjestämiseen.

On totta, että ainakaan oman ikäryhmäni ihmisillä ei ole kaupungilla oikein muuta ajanviettopaikka kuin kauppakeskus tai baari. Vantaalainen sosiaalikeskus kiinnostaa siis kovasti. Onnistuessaan projekti voi olla varsin omiaan parantamaan squattauksen valtaväestön keskuudessa hieman rapautunutta mainetta ja kannustamaan vastaaviin projekteihin muuallakin. On järjetöntä pitää pohjimmiltaan täysin käyttökelpoisia rakennuksia tyhjillään, kun niille voi kehittää ihan järkevää yhteisöllistä tekemistä.

Italia sensuroi Pirate Bayn

Slashdot tietää raportoida italialaisten palveluntarjoajien pistäneen miehissä boikottiin Pirate Bay -torrenttisivuston.

Nojuu. Italia on maa, jossa fasismi käsitteenä keksittiin, joten ei liene sikäli yllättävää että se on myös eturivissä ajamassa fasistisia toimintamalleja internetiin. Suomessa osataan jo - jokohan kohta peesataan?

Tai ehkä meidänkin pitää ensin äänestää mediamoguli pääministeriksi. Mikä tapahtunee pian.

Tästä Niilo Paasivirta tykännee

Tässäpä taas yksi esimerkki vanhan sukupolven vieraantumisesta nykypäivästä ja sen teknologiasta: julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja Pekka Hyvärinen pläjäytti ilmoille ajatuksen, että internetin keskustelupalstoille pitäisi kirjoittaa oikealla nimellä nykyisen nimimerkkien taakse "piiloutumisen" sijaan.

Kuten olen varmaan tässäkin blogissa erinäisiä kertoja maininnut, minä en ole erityisen ehdoton nimimerkkien ihailija. Olisin itse asiassa valmis esiintymään useassakin nettiyhteisössä oikealla nimelläni, ellei se vallitsevan käytännön vastaisena herättäisi turhan suurta ja ansaitsematontakin huomiota - tai olisi teknisesti mahdotonta, kuten se merkkirajoitusten takia monessa tapauksessa on.

Siitä huolimatta Hyvärisen ehdotus ei nyt oikein vakuuta, monestakin syystä.

Ensinnäkin, nimimerkkikirjoittelusta luopuminen olisi Hyvärisen mukaan "paras tapa puuttua tiedotusvälineiden verkkosivuilla käytävien keskustelujen asiattomuuksiin." Nämä niin sanotut asiattomuudet ovat kuitenkin nähdäkseni melkoisen marginaalinen ongelma: laajaa huomiota saaneita kunnianloukkauksesta tuomion saaneita nettifilosofeja tulee viime ajoilta mieleeni vain muutama Susan Kurosta Suomi24:n keskustelupalstalla solvannut, sekä blogosfäärin oma toisinajattelija Seppo Lehto.

Lehtien palstoilla on jo nykyään käytössä moderointi tai, esimerkiksi Hesarin tapauksessa, ennakkosensuuri, ja pahimmat ongelmatapaukset tuntuvat pysyvän poissa sillä. En siis näe mitään syytä ryhtyä mihinkään lisätoimenpiteisiin, varsinkin kun jossain lankun perukoilla heitetty herja, jonka lukee tuurilla muutama tusina samanhenkistä, on pohjimmiltaan merkityksetön. Aivan toinen juttu olisi, jos solvaukset tai perättömät syytökset jaettaisiin paperilehden mukana miljoonan kansalaisen kotiovelle.

Toinen syy on periaatteellisempi: riistämällä vapaus nimimerkin käyttöön asetettaisiin tavallaan kaikki keskustelijat epäilyksen alle - "selvästi ei ole puhtaita jauhoja pussissa teillä, kun ette uskalla edes nimeänne paljastaa." On kuitenkin muitakin syitä pysytellä anonyyminä kuin pakoilla raastupaa. Vaikka laki ei mielipidettä kieltäisikään, asenteet sitä kohtaan saattaisivat - kenties lainvastaisesti - johtaa seuraamuksiin muun muassa työpaikalla. Esimerkkinä vaikkapa nk. huumausaineista tai graffiteista tuskin käytäisiin järin kiivasta keskustelua anonymiteetin hävittyä.

Ongelmakirjoittelijoiden henkilöllisyyden kaivamiseen poliisilla on keinoja jo nyt - löydettiinhän Kurosen pilkkaajatkin. Sananvapauden harva väittääkään antavan oikeutta esimerkiksi väittää toisen sanoneen jotain, mitä tämä ei sanonut: sellaisissa tapauksissa vastuulliset on syytäkin kaivaa esiin. Se ei kuitenkaan oikeuta epäilemään aiheetta kaikkia.

Konkreettisia ongelmia on myös käytännön tasolla. Mikä estää ketään yksinkertaisesti tekaisemasta itselleen aidon kuuloista valenimeä tai poimimasta sitä naapurin postilaatikosta? Hesarin palstalla hulluimmat ehdottivat, että kaikilta keskustelijoilta vaadittaisiin rekisteröityminen, ja sosiaaliturvatunnus olisi pakollinen tieto. Tämä olisi jo Orwell-kliseen paikka, ja veikkaisinpa tietosuojavaltuutetullakin olevan oma kantansa asiasta.

Onpa sanottu myös viestin vakuuttavuuden lisääntyvän, kun sen allekirjoittaa ihan oikea tunnistettavissa oleva henkilö. Hesarin mielipidepalstalla tämä näkyykin kirjavana litaniana kaikenlaisia hienoja titteleitä nimen alla - nuorten palstalta bongasin eräänä päivänä tittelin "peruskoululainen".

Lienee erittäin perusteltua kyseenalaistaa tämä näkemys. Vaikka henkilöllisyyden paljastaminen kertookin tietynlaisesta valmiudesta todella seistä sanojensa takana, se ei välttämättä tee sanoista yhtään sen todempia. Silloin kun puhuja on alan asiantuntija tai joku, jota käsiteltävä asia henkilökohtaisesti koskettaa, voi tietysti olettaa tyypin tietävän mistä puhuu. Toisaalta tällaisella asiantuntijalla voi hyvin olla jokin oma agendansa, jota hän pyrkii auktoriteetillaan ajamaan.

Yksi internetin anonyymiyden hienouksia onkin juuri huomion kiinnittyminen sanomaan sanojan asemesta. Mahdollisuus sortua ad hominemiin on niin ikään pienempi, tuntematonta kohtaan kun ei samalla tapaa voi hyökätä henkilökohtaisuuksilla. Tämä siis mikäli nimimerkki yleensäkään on tuntematon: moni nimimerkki onkin pikemminkin pseudonyymi, jonka takana hääräilevän aito henkilöllisyys on varsin yleisessä tiedossa ja joka tunnetaan nimimerkillä jopa paremmin, tai jolla on itsessään pitkä historia nettipersoonana. Tällöinkin on minusta varsin reilua tarjota mahdollisuus nimimerkin käyttöön.

Kaikeksi onneksi Hyvärisen ehdotus ei tämänhetkisen keskustelun perusteella ole saanut lehtien päätoimittajiakaan oikein vakuuttuneiksi, ja vaikuttaa siltä, että nimimerkkikirjoittelu säilyy jatkossakin mahdollisuutena. Hyvä niin, sillä vaikka yhteisöllisissä nettipalveluissa voitaisiin minun mielestäni esiintyä paljon enemmän niillä perinteisillä vastasyntyneelle taaperolle annetuilla nimillä, keskustelupalstoilla anonyymiydelle on ehdottomasti tarvetta.

Kaatoblogi kirjallisena

100 naista on taatusti viime aikojen mielenkiintoisimpia projekteja suomalaisella blogirintamalla. Vedonlyönti sadan kaadon keräämisestä vuodessa on tietysti jo itsessään lähtökohta, jolla saa liudan lukijoita kerättyä; mutta oikeasti mainitsemisen arvoista nimimerkki Teppo M:n tarinoista on tehnyt kirjoittajan melko kiistaton sanallinen lahjakkuus, sekä hänen persoonaansa liittyvä tietty mystisyys ja taipumus herättää pahennusta.

Tuskin kukaan on lukenut Tepon tekstejä graafisesti kuvattujen kohtausten toivossa; tai jos onkin, kyseinen lukija on taatusti pettynyt. Huomattavasti kiinnostavampaa on ollut lukea kirjoittajan joskus jopa raivostuttavuuksiin asti yksinkertaistettuja teorioita ihmisistä, niin raavaamman kuin kaunihimmankin sukupuolen edustajista. Blogin kommenttiosastolle onkin pesiytynyt joukko vannoutuneita idealisteja, jotka kerrasta toiseen haukkuvat Tepon sikamaiseksi materialistiksi ja jaksavat räyhätä. Ja tuskin kirjoittaja todella itsekään on sitä mieltä, että ihmisen erottaa koirasta vain aavistuksen vähäisempi karvoitus ja taipumus kahdella jalalla saapasteluun satunnaisesti selvänä. Jokin totuuden siemen Tepon analyyseissä silti aina on.

Kiehtovaa on myös ollut arvailu blogin totuuspohjasta. Jo lähtökohtaisesti ajatus vuosikaudet naimissa olleesta nössöstä, joka erottuaan ja kymppitonnista vetoa lyötyään muuttuu kertarysäyksellä alansa ylivertaiseksi guruksi, on tietysti aika arveluttava; mutta toisaalta, kun mies nyt on kerran itselleen motivaationlähteen löytänyt, niin miksei? Noh, esimerkiksi siksei, että todennäköisyys kopata serkkutyttö hyttiinsä laivan yökerhosta tuntuu äkkiseltään melko pieneltä. Ja juuri kun on jo valmis toteamaan kirjoittajan huijariksi, neljättä seinää kolistellaan voimalla, kun joku blogin lukijoista oletettavasti ilmoittautui mukaan hommaan. Ja taas lukija miettii, että hei, olisiko tämä sittenkin totta.

Niinpä blogia lukiessa alkoi varsin pian jättää omaan arvoonsa koko ajatuksen totuuspohjasta - ei sillä ole oikeastaan mitään väliä. Teppo M saattaa ihan yhtä hyvin olla täysin tekaistu henkilöhahmo kuin todellinen surkea ihmisolentokin; tai jotain siltä väliltä, joku, joka oikeasti yritti onnistua projektissaan mutta väritti tarinaa sieltä täältä, koska kukaan ei jaksaisi lukea yksitoikkoisia kuvauksia loputtomitsa baari-illoista. Ja totta eli ei, blogin syvällisempi sanoma pitää joka tapauksessa kutinsa. Voitte itse miettiä, mikä se teidän mielestänne on.

Kaiken kaikkiaan itseäni ei siis oikeastaan yllättänyt kuulla, että seruraavaksi 100 naista julkaistaan kirjana. Moni lukijoista osasi aavistaa tätä alun perinkin, minäkin jo viimeistään Elleihin siirtymisestä lähtien. Tavallaan onkin pakko nostaa hattua kirjoittajalle sangen loisteliaasta mainoskampanjasta. Tavallaan taas ärsyttää, että tämäkin kaupallistui. Toisaalta suuri osa kirjan sisällöstä on ihan yhä edelleenkin luettavissa omalta ruudulta.

Mielenkiintoista myös nähdä, vieläkö tarina jatkaa elämäänsä netin puolella tämän jälkeenkin. Oli miten oli, arvoista blogikansa: lisää tällaista, kiitos. Ei samasta aiheesta, mutta jotain yhtä taidokkaasti kirjoitettua ja yhtä tasokasta pohdiskelua sisältävää. Meillä on jo ihan tarpeeksi monta virkkuublogia ja teinipojan livejournalia.

Fossilisoituminen sen kuin kiihtyy

Haha! Siitäs saitte kurjat, enää ette mahda mitään! Minä oon voittamaton! Oon Jeesus, Buddha ja Kungfutse! Ajaton immortaali joka tekee mitä haluaa (ja te teette mitä uskallatte, nii, pellet!) Ja nuole sinä jätkä niitä kenkiä vaan äläkä huido sitä nyrk

..niin sitä vain tässä, että kahdeksantoista täytin ja yritän nyt siitä jotain hienoa repiä sitten. Tätä merkkitapausta monet ihmiset ruukkaavat odottaa jokseenkin paljon enemmän kuin kuuta nousevaa — kuinka monesti olet itse kaihoten kytännyt verhojen raosta kurkkien sen möllykän ilmaantumista taivaalle? — mutta itsehän suhtaudun hypeen yleensä varsin epäilevästi. Perhanan rahanahnet kapitalistit ryssivät aina kaiken.

Viimevuotiseen verrattuna tässä laskurin naksahduksessa oli toki edistystä havaittavissa. Kaksitoista kuunkiertoa sitten kirjoitin — johonkin, mielestäni; en kuitenkaan löytänyt sitä tekstiä — 17-vuotisuuden olevan kenties säälittävin välivaih(d)evuosi koskaan. Se kun käytännössä tarkoitti sitä, että minä olin jo täysi-ikäinen esimerkiksi bussikuskien sun muiden verenimijöiden mielestä, mutta vaalivirkailijat, Alkon kassat ynnä muut yhteiskunnan mahtavat vain jatkoivat partaansa nauramista pennulle.

Nyt kaksi jälkimmäistäkin liittyivät ensimmäisen perustamaan kerhoon. Tosin Alkon kassan parta värisee edelleen mikäli sieltä mitään marjamehua jämerämpää yrittää ulos kantaa, ja seuraavat eduskuntavaalitkin sijoittuu niin näppärästi, että siihen mennessä ehtii jo ysikolmosten sukupolvi kasvaa tärvelemään kaiken.

Alkoholilla ja tupakalla keskushermoston myrkyttämisestä vähänlaisesti tähänkin asti innostuneena ja yksityisautoilua pääasiassa vastustavana en siis tästä ikääntymisestä mitään shokkietua saa. Ehkäpä kahdeksantoistavuotisuuden isoin plussa onkin, että nyt tämän yhteiskunnan on pakko alkaa ottaa allekirjoittanut edes aavistuksen verran vakavasti. Kaikkea ei voi tyrmätä enää ihan pelkästään toteamalla että, novittu, sähän oot alaikäinen. Myös lappujen allekirjoittamisen voi tästä lähin hoitaa omin pikku kätösin — eli jäsenkirjaa tyrkyttävistä Greenpeace-hipeistä on entistä vaikeampi päästä eroon.

Sinänsä tämän yhteiskunnan suhtautuminen vuosien karttumiseen on vähän hämmästyttävä. Meidän on 15-vuotiaasta lähtien noudatettava maan lakeja rangaistuksen uhalla, mutta pääsemme vaikuttamaan niihin vasta kolme vuotta myöhemmin. Kuten jo aiemmin mainitsin, hämärä käsite "lapsuus" päättyy usein ainakin hinnaston suhteen milloin tahansa vuosivälillä 11-17, mutta aikuisuus alkaa joskus muulloin. Mielipiteiden vakavasti ottamiselle ei ole ikärajaa, mutta yleensä siinä ajattelijan saavuttaessa täysi-ikäisyyden tajutaan, ettei niille enää oikein mitään mahda. Koskaan niitä ei kuitenkaan hyväksytä. Hämmästyttävää kyllä, kunnallisvaalien ikärajan jotkut tahtoisivat kaikesta huolimatta laskea kuuteentoista. Toisin sanoen meille haluttaisiin antaa osittainen mahdollisuus päättää muiden ihmisten asioista, vaikka yleensäkin omaan kehoomme saamme määräämisoikeuden vasta 18-vuotiaana. Emmekä siihenkään täyttä. Saati sitten kukkaruukkuihin.

Oli miten oli, ei tämä huono vanhenemiskerta ollut. Ennakko-odotuksista poiketen onnistuin sain jopa aikaan enemmänkin, kuin kymmeniä tyhjiä kolapulloja irkkaamisen ohessa.

Vahtikoira rokotuksen tarpeessa

Sellaista. Yleistä epäpätevyyttä ei tässä maassa pidetä kummoisenakaan esteenä kahvin litkimiselle kabinetissa, ei liioin väliksi vaikka korruptoitunut, jo kerran eronnut ministeri käyttääkin toisen mahdollisuutensa vapaan yhteiskuntajärjestyksen alas ajamiseen. Ehei - poliittista itsemurhaa hinkuvan on turha yrittää liikoja. Se on nykyään ihan yhtä helppoa kuin vaikkapa henkilökohtaisen vararikon tekeminen tai soittoäänen tilaaminen ja onnistuu kätevästi SMS-viestillä vaikkapa rentouttavasta vaahtokylvystä.

Minä en toivottavasti ole ainoa, jota niin sanotusti nakertaa tämä median raivotautinen ajojahti. En tietysti tarkoita, etteikö olisi pienen metakan arvoista, kun ministeri valehtelee vaikkakin yksityiselämäänsä koskevassa asiassa - mutta tarveko toimittajalla on senaattoria parista bitistä yleensäkään ahdistella? Ehkä onkin, jos viestit on lähetetty virkapuhelimesta: vaan onko sen perusteella syytä ristiinnaulita kaveri? Sivumennen sanoen jotain mätää on - tarkalleen ottaen noin kookkaan säiliöautollisen verran - myös kansassa, jos tämä koetaan syyksi esittää uhkauksia ja pyrkiä näin estämään tuota syntistä naistennaurattajaa tärväämästä pyhää messua. Oikeastaan mätää on aikamoinen sammiollinen, jos ylipäänsä minkään - paitsi, no, ehkä saksien tuomisen liian lähelle hiuksia - kokee oikeuttavan uhkailuun. Itse olen tottunut kuulemaan uutisia moisesta fundamentalismista vähän toisesta maailmankolkasta, enkä mielelläni kuulisi sieltäkään. Sitä paitsi: eikö kukaan minun lisäkseni muka olisi osannut arvostaa sitä kohtalon ivaa, jos Ike olisi kantanut ristin ja jos hän lopulta joutuu eroamaan? Tajuatteko, kantaisi omaa ristiään? Häh? Pellet.

Tokkopa tässä tietysti onkaan kyse siitä, että media Kanervan rikosta mitenkään raskauttavana pitäisi. Ehei, vaan siitä, että toimittajilla on surkea itsetunto, elämä huonosti, huono liksa ja rumiakin ovat. (Minähän tämän tiedän - paitsi tietysti palkasta - kun itsekin olen moiseksi ehkä aikomassa.) Näitä puutteita asemaansa masentunut neljäs valtiovalta sitten koettaa paikkailla keskittämällä koko mahtinsa tähän ristiretkeen. Mikäpä olisikaan ns. journalistille koreampi sulka kirppikseltä ostettuun kulahtaneeseen pipoon, kuin valtiovallan huipulla olevan pakottaminen eroon? Mattikin, mokoma, kun osoittautui sittenkin turhan kovaksi luuksi. Kiusataan nyt Ikeä sit.

Sinänsä minulla ei itse asiaan niin vahvaa kantaa, ja kiistämättä medialla on oikeus ja jopa velvollisuus tuoda asia julkisuuteen, jotta vallanpitäjät tietävät kenelle teoistaan vastaavat. Mutta olisi tässä maailmassa oikeasti muutakin puhuttavaa. Minusta esimerkiksi Kansainvälisen olympiakomitean puheenjohtajan Jacques Roggen kommentti mielenosoituksiin, joita olympiatulen sytyttäminen Kiinassa aiheutti, on aika saakelin hauska: "On aina surullista, kun on protesteja."

Joo, ihan totta turisee mies, ihmisoikeudetkin ne ovat kovin surullinen asia minusta. Parempi kun ei sellasista liikaa mesota, ihan välillä vain vähän hiljaa supatellaan.

Siinä välissä voi myös aina kiskaista nahkaliiviin puettua setää parrasta, tai tehdä jotain vähän vastaavaa. Kieltämättä se on joskus aiheellistakin.

Laiskan miehen blogausta

On päiviä, jolloin todellisuus ihan oikeasti on tarua ihmeellisempää - tai ainakin typerämpää ja siten törkeästi hauskempaa kuin vauva vatkaimessa. Hesarin keskustelupalstan astronomisesta huumoriarvosta olen toki ollut tietoinen, mutta enpä olekaan tajunnut itse lehden uutisten olevan tällaisia komiikkapläjäyksiä. Eihän tässä tarvitse omaa huumorijulkaisua enää edes tehdä.

Valtamedian hillittömän tasokkaasta uutisoinnista toimii esimerkkinä vaikkapa uutinen germaaniheimojen kansanvaelluksesta. Jokusen kymmentä goottia otti yhteen afrikkalaisten soturien kanssa vuodattaen hurmeensa Helsingin keskustan kunnian kentillä, eli Elielinaukiolla. Sitä, olivatko kyseiset kirvestä heiluttavat barbaarit visi- vaiko ostrogootteja - visigootit ovat länsigootteja, ostrogootit ovat itägootteja, mutta länsigootit asuvat meistä itään, käsitättekö? - Hesarin uutinen ei valitettavasti kerro. Tiettävästi langobardit ja frankit ovat jo pakanneet kamppeensa ja lähteneet reissuun liittyäkseen riehaan. Niin tai näin, virkavallan lausunto on kuin suoraan Lehden sivuilta eikä juuri lisäystä kaipaa:

"Lapsukaiset vähän juhlistivat hiihtolomaansa näin", poliisi kommentoi."

Hetken jo kuvittelinkin surffaneeni erehdyksessä väärään osoitteeseen, mutta toisaalta edes August Elokuu ei pystyisi keksimään mitään yhtä älytöntä kuin länsiuusimaalainen tapa taltuttaa tappajakäärme. Omistajansa kimppuun hyökänneen Smaugin sukulaisen niittaamiseen tarvittiin kymmenen kiloa hiilidioksidikaasua, poliisipartio, eläinlääkäri, pelastuslaitoksen alipäällystö, pelastuslaitoksen päällystö, neljä palomiestä, paloauto ja puomitikasauto. Täysin mahdoton toki sanoa onko kyse harvinaisen pahasta kommunikaation epäonnistumisesta vaiko vain järisyttävän surkeasta suhteellisuudentajusta, mutta jumaliste - puomitikasauto?

Kaikkein hersyvintä läppää kuitenkin heitti Venäjän Nato-lähettiläs Dmitri Rogozini, joka housunetumus pullottaen ja testosteronia puhkuen julisti Venäjän olevan valmis voimakeinoihin Kosovon-selkkauksessa. Lieneekin vain ajan kysymys kun kaikkien slaavien tsaari Vladimir ampuu ohjuksensa kohti läntisten imperialistisikojen kaupunkeja. Sillä venäläisillähän ei ole tapana uhitella suotta - sota tästä syttyy.

Vaikka toisaalta Balkanin kiistoissa on aina tupannut vähän karkaamaan mopo käsistä. Kysykää vaikka Gavrilo Principiltä.

Elävien kuolleiden maanantai-ilta

Astelet vapisevin askelin kohti suurta teräsovea käytävän mausoleumin päässä, jota ikkunoista tulviva kuunvalo kelmeästi valaisee. Seinät ympärilläsi ovat täynnä kuolemaa; vasemmalla taaksesi jää sananvapauden hohtavan valkea pääkallo. Hetken myöhemmin ohitat oikealle seinälle ristiinnaulitun yksityisyydensuojan. Kumarrut alittaessasi itse tekemässään hirttosilmukassa roikkuvan maalaisjärjen.

Kuulet korinaa teräsoven takaa, mutta uteliaisuus vie vallan. Kaivat tuhovoimaisen aseesi, "väärä mielipide"-leimasimen, takkisi taskusta, tartut hitaasti ovenkahvaan ja työnnät oven auki. Sakea, silmiä kirvelevä kalman löyhkä tulvii kasvoillesi, mutta vaikka miten kiskot, ovi ei enää sulkeudu. Korinan voimistuessa kohotat leimasimen ja astut sisään huoneeseen.

Käden laskeutuessa olkapäällesi isket paniikinomaisen vaistomaisesti kohti matalaksi murinaksi vaimenneen äänen lähdettä, mutta turhaan, sillä toinen käsi tarraa ranteeseesi. Käännyttyäsi ympäri kirkaiset kauhusta nähdessäsi edessä seisovan haisevan, ruman, mädäntyvän hirviön...

Ällös pelkää, rakas lukija! Minä se vain olen, likimain satavuotisiksi venähtäneestä ruususenunesta herättyäni. Ankaran painostuksen ja kidutuksen johdosta edellisen kirjoituksen jälkeen alkanut koomajakso on kuitenkin viimein ohi, ja hyvin levännyt Hunis 1 on tästä lähtien ehompi kuin koskaan ja tarjoaa teille vain ja ainoastaan puolueettoman, todellisen totuuden kätevästi valmiiksi pureskeltuna.

Yhden teorian mukaan allekirjoittaneeseen iski kevätmasennus; toiset ovat syyttäneet luovuuden puutteesta haparoivaa kofeiinilakkoa. Tipattoman tammikuun osuutta asiaan ei voitane vähätellä - jos kansa on liian selvinpäin kyetäkseen lukemaan kirjoituksiasi, on paras vain lopettaa turha jauhanta.

Vaan mistä aloittaakaan comeback tänä zombien yönä? Jumalan- ja varsinkin poliisinpelkoisena kuolevaisena en Susan Ruususen tapaukseen toki tahdo kantaa ottaa, siitä kun on kyberavaruudessa tuhmia kirjoittaneita näsäviisastelijoita ennenkin lynkattu; olisihan sitä paitsi kovin tahditonta lyödä lyötyä, julman ja painostavaisen kustantajan uhria, joka vastoin tahtoaan joutui julkaisemaan pääministerin tekstiviestejä kirjassaan. Kaikki sympatia siis Ruususelle. Itkettäisi minuakin.

Mitä muuta sitten? Paljon on muuttunut talviunteni aikana; tisseistä oli ennen aina kovin kiva kirjoittaa, vaan enpä taida tohtia enää, olenhan sentään valkoihoinen ja sukupuoleltani mies - kaiken pahan alku ja juuri. Hissimatkan vertaa en osaa silmiäni pitää kurissa; käpälöin kaikkea mikä liikkuu tai edes suhteellisen hiljattain on vähän inahdellut. Auta armias sitä häväistystä, jos tässä vielä tohtisin suuni aiheesta avata, kenties vieläpä vihjata feministitantalla aavistuksen verran suhteellisuudentajussa olevan vikaa, mikäli "hyvät hinkit" täyttävät pyhälle ristiretkelle lähdön tunnusmerkit. Vaan niin en toki tohdi tehdä, tiedänhän sentään paikkani yhteiskunnassa, sen mistä saa puhua ja mistä ei.

Hankalaa on asiasta puhua nykyään - jos tissit mainitsemalla saakin kimppuunsa armeijallisen moderneja citynaisia, ei niiden puuttumisestakaan parane oikein meteliä pitää ellei välttämättä hingu rautapalloa koipensa jatkeeksi. Suomen suurin lastensuojelujärjestö KRP (Kuolema Rivoille Pedareille ry) onneksi männäviikolla suojeli kansakunnan moraalia turmeltumiselta sensuroimalla silmiltämme saatanallisen Internet-sivuston, joka sisälsi vääriä mielipiteitä. Sivustolla kehdattiin muun muassa väittää, ettei edes lapsipornon torjumisen pyhän mission nimissä mukamas olisi oikeutettua muuttaa maatamme totalitääriseksi poliisivaltioksi.

Mikä Matti Nikiltä jäi huomaamatta on tietenkin se, ettei demokratiaakaan tietenkään saa käyttää kuin oikeiden näkemysten ajamiseen - eihän siinä nyt muuten olisi mitään järkeä, että sanottavansa saa sanoa vapaasti. Pohditaanpa nyt vaikka maamme poliittista kenttää: nythän olemme siinä absurdissa tilanteessa, että meillä saa kuin saakin perustaa puolueen joka ajaa jonkin lain muutosta! Kaikeksi onneksi oikeusministeri Tuija Braxin mukaan ministeriössä on jo valmistauduttukin "tutkailemaan lakia siltä pohjalta, mahdollistaako nykyinen lainsäädäntö sellaisten yhdistysten toiminnan, jotka eivät hyväksy kansanvallan periaatteita"; maahanmuutto- ja Eurooppaministeri Astrid Thors puolestaan pahoitteli sitä, että puoluelain mukaan ei yhdistykseltä vaadita demokraattisten päämäärien hyväksymistä.

Räjäyttäisivät vaikka pari ostoskeskusta sen sijaan että yrittävät asiallisesti muka politiikkaa harjoittaa, mokomatkin hihhulit. Onhan se nyt siis ihan naurettava ja absurdi ajatus, että demokraattisessa maassa olevinaan saisi demokraattisia keinoja käyttää omien näkemystensä edistämiseen, kun sehän tarkoittaisi että se lakikirja ei ookaan muuttumaton totuus ja perustuslakiinkaanan ei mitenkään mahdollisesti kajota voi eikä ole kajottu ja eikunhetkinen siis häh nyt tiltt-