klaava, niin me lähdetään kotiin. kruuna, niin me jäädään tänne metsään, elellään täällä seuraavat viisitoista vuotta jäniksiä syöden ja palataan risupartaisina ihmisten ilmoille ja saadaan kuulla, että äiskä haudattiin viikko sitten
"Haha, repesin tolle yhdelle.." ja "ihan paska, ei naurattanut yhtään" ovat tähän saakka olleet yleisimmät kommentit, joita olen kirjoittelustani saanut. On jo pidempään tehnyt mieli tokaista, vaan en ole jaksanut: jos tätä lukiessasi jompi kumpi, ennen kaikkea jälkimmäinen, mieleesi juolahtaa, niin hae honkkarista pätkä narua ja keksi sille käyttötarkoituksia. Kyseisenlainen kommentointi kertoo lähinnä blogin pointin menneen ohi ja on omalla tavallaan oikeastaan loukkaavaakin.
Mä olen ihan liian tylsä minkään huumorin vääntämiseen. Jos joku on blogista elämäänsä iloa saanut, se on tietysti tavallaan ihan hienoa. Toisella tavalla ei, koska se kertoo aika surkeasta elämästä. Niin tai näin, mä en yleensä pyri hauskuuteen, vaan kirjoitan asioista, jotka koen mielenkiintoisiksi. Tai tärkeiksi. Tai asioista jotka jotenkin koskettaa mua. Saatan minä kirjoittaa asioista jotka koen hauskoiksikin. Lyhykäisyydessään: minä kirjoitan, koska sattuu huvittamaan.
Tällä filosofialla jo hävyttömän kauan väännössä ollut blogiprojektini lopultakin muutama päivä sitten liittyi Blogilistalle ei kenties uuden, mutta ainakin uljaan nimen voimin. Osoitteessa se on kummitellut Blogger-inkarnaation alusta alkaen, ja nyt blogi on myös virallisesti nimeltään Hunis 1. Muut vaihtoehdot, kuten viime metreillä päähäni pälkähtäneen "Viimeisen sanan" hylkäsin liian mahtipontisina. "Hunis 1" ei nimenä vingu vakavastiotettavuutta poliittisena kommentaattorina tai kiinnostavuutta tieteellisenä julkaisuna, eipä edes väitä olevansa hauska. Se viittaa yksinkertaisesti siihen rakennelmaan, josta noin puolet tästä bittisaasteesta ilmoille tuprutellaan, ja sen alla on helppo jatkossakin kirjoittaa vähän mistä sattuu.
Mua täräytettiin vähän toista viikkoa sitten kysymyksellä, joka varmaan saisi aidon kovaksikeitetyn "kansalaisjournalistin" räjähtämään ylimieliseen naurunremakkaan: "Miksei sulla ole Livejournalia?" Siksi, että mä kirjoitan tänne - ja tänne kirjoitan osittain siksikin, että mun käsitykseni mukaan Livejournaliin kirjoitellaan lähinnä kun jätkäfrendin kanssa tulee bänät kolmetoistavuotissynttäreillä ja kirjastokortin kulma punertaa jo. Totuus kuitenkin on, että kysymyksessä olivat lähtökohdat hiukan vinksallaan, ja Livejournaliin kirjoittelu on käynyt mielessäkin.
Vaikka niin varsinainen aihepiiri kuin tietty tyylilajikin ovat Hunis 1:ltä ainakin tähän asti puuttuneet, kirjoittajan elämänmenoon ei ole suuremmin kajottu. Minä tavallaan miellän nettipäiväkirjan ja blogin eri asioiksi - ainakin omalla kohdallani. Blogissa päivittäisessä elämässä vastaan tulevista asioista saatetaan puhua, jos niistä voi poimia esille joitakin yksittäisiä mainittavia asioita. Tsiksibisnekset ja viikon tapahtumien kertaus kuuluvat nettipäiväkirjan puolelle.
Blogilistalle liittyminen vähentänee kirjoittamattomasta säännöstä poikkeamisten määrää entisestään, sillä se tuo Hunis 1:lle luultavasti ainakin kourallisen (uusia) lukijoita satunnaisten klikkausten takia. Merkityksettömiä sattumuksia ja hajanaisia hajatelmia varten perustinkin jo tilin sattumalta aiemmin päivällä vastaan tulleeseen Jaikuun. Se on kuitenkin mikroblogi, eikä siis sovellu järeämmän luokan tilityksille erityisen hyvin, joten varsinaisen nettipäiväkirjankin voisin vielä jossain välissä pitää pystyyn. Alun perin ajattelin Hunis 1:n sekoitukseksi päiväkirjaa ja kanavaa ajatusten julkituonnille, mutta juoni ei selvästikään ole toteutunut.
Tuntemattomat stalkkerit eivät tosin sinäänsä pelota. Live- ja Suurimmasta jormasta sun muista tutut "Friends Only" -lätkät ovat yleensä minusta tuntuneet vähän typeriltä. Minä koen sanottavani harvoin sellaiseksi, joka pitäisi kuiskutella salaa pimeässä. Jos asia on sen luontoista, ettei sitä voi julkisesti lausua, sitä ei minusta ole järkeä kirjoittaa nettiinkään. Kuitenkin on myönnettävä, että lukijakunnan rajaamisessa on pointtinsa. Yleisemmin kylläkin kai rajataan ulos se luokan ylimielinen idiootti, kuin kaveriporukka sisäpuolelle. Nettipäiväkirjan pidossa olisinkin lähinnä kiinnostuneempi pakottamaan tietyt ihmiset lukemaan juttuja, kuin estämään väkeä lukemasta niitä - oikeastaan se olisi siis tämän blogaamisen vastakohta, nyt kun en juurikaan välitä lukijoista. Moinen taas on jo huomattavasti vaikeampaa. Odotamme jännittyneinä ongelman ratkeamista.
Niin tosiaan, savon murre on aika ihkun kuuloista. Pikajunatkin ovat ehkä sittenkin InterCityjä mukavampia. Rämiseehän ne ryökäleesti, mutta ainakin niissä on jalka- ja tavaratilaa. Ja jos Moskova-niminen bändi koskaan saavuttaa maailmanmainetta, mun välinearvoani kuvaava käyrä hyppää kaavion ulkopuolelle kun voin järkätä vesikauhuisille fanitytöille tapaamisia idoliensa kanssa. Lainasin nimittäin Pasilaa fanittavalle bändin jäsenelle kännykkää.
