Isoveli lukekoon blogiani

Iltsu kommentoi joskus taannoin Digitodayn Absolutin kirjoitusta turhan avoimen blogaamisen vaaroista. Jutut kiinnittivät mielenkiintoni jo tuolloin, mutta oma lusikka kourassa apajille änkeminen on toistaiseksi jäänyt kiireiden (ihan oikeasti!) ja vähäisissä määrin laiskuudenkin vuoksi väliin. Korjataanpa siis asia.



Haltiasilmäisimmät saattoivat pistää merkille Hunis 1:n sivupalkissa muutaman viikon ajan komeilleen Sitemeter-lätkän. Toisin sanoen uteliaisuus otti allekirjoittaneesta erävoiton, iskien samalla kanveesiin muutamat periaatteetkin. Alkujaan oli tarkoitus kerätä tietoa kävijöistä vain muutaman päivän ajalta, mutta koulukiireiden (ihan oikeasti!) ja laiskuuden (ihan pikkasen :<) johdosta kokeilu vähän venyi. Lopputulos: kävijöitä on, ihan oikeasti - muutamia täysin odotettuja, joitakin yllättäviä sekä satunnainen täysin järjetön; miksi kukaan googlaisi hakusanalla "arto kekkonen"? Terveisiä myös mainostoimisto Ego Oy:n suuntaan - työtarjoukset voitte lähetellä sivupalkista löytyvään sähköpostiosoitteeseen!

Kyyläys loppuu kuitenkin tähän. Minua ei kiinnosta, enkä oikeastaan haluakaan, ajatella blogia pitäessäni sen stalkkaajakuntaa turhan paljon. Kaiken valvonnan suhteen paranoidina androidina omaan stalkkaajien stalkkaamisesta yleensäkin vähän ristiriitaisia mielipiteitä. Tavallaan nettisivun, blogin, palvelimen tai vastaavan voi rinnastaa vaikkapa taloon (Hunis 1:n tapauksessa ehkäpä vääntyneillä nauloilla ammattitaidotta kasaan lyötyyn leikkimökkiin), jonka omistajalla on täysi oikeus nähdä, keitä hänen tönössään vierailee. Niin ikään mahdollinen rinnastus olisi elokuvateatteri; blogin pitäjä tuottaa lukijoilleen sisältöä, jolle nämä sitten tulevat naureskelemaan tai ärjymään, miten tykkäävät. Hämmentävää olisi, jos katsomon ovella istuisi setä kyselemässä mistä tulen, mistä ihmeestä keksin tulla juuri tänne ja oliko nyt oikeasti muka hyvä idea tulla keskelle leffateatterin lattiaa.

Kävijädatan kerääminen on kuitenkin vallitseva käytäntö ja mainosbisneksellä itsensä elättävien kyberavaruusyritysten toiminnan kannalta toki välttämätöntä, joten lienee vain syytä hyväksyä se, ettei anonyyminä voi vepissäkään liikkua; ip-osoitetta ei ehkä välittömästi voi yhdistää kehenkään, mutta pidemmällä aikavälillä tilastoja tutkiessa alkaa olla pääteltävissä kaikenlaista. Täysin laillistakin touhua se kaiken lisäksi on, paitsi ehkä jos sattuu asumaan Saksassa, jossa oikeuslaitos ja lainsäädäntöelimet eivät kai oikein pääse yhteisymmärrykseen, kuka pelisäännöistä oikeasti päättää.

Omassa tapauksessani käsittääkseni siis isoveli lukee blogiani myös ihan kirjaimellisesti. Minusta apokalyptisten kauhukuvien maalaileminen liian auliisti itsessään verkossa kertomisen seuraamuksista on silti turhanpäiväistä. Osittain siksi, että koko jutun pitäisi olla itsestäänselvyys - jos pidät blogia, verkkopäiväkirjaa tai kirjoittelet joensuulaisten uusnatsien forumille, niin totta kai sen joku halutessaan voi kaivaa esille. Että joku saattaa edes kuvitella asian olevan jotenkin toisin, on minusta aika käsittämätöntä.

Joutavaa pelottelu on myös siitä syystä, että sanoistaan täytyy olla valmis ottamaan vastuu, lausui ne missä hyvänsä. Tämänkin luulisi olevan itsestäänselvyys, koska jo ala-asteen lehtori antoi jälki-istuntoa liiasta suunsoitosta - rehtori sen sijaan ihan huvikseen, mutta se onkin jo toinen tarina, tai tarinakokoelma. Selän takana puhumista en ole ikinä arvostanut, ja harrastanutkin vain sillä olettamuksella, että joku saattaa hyvinkin juoruta eteenpäin. Salaa jonkun korvaan kuiskutellessakaan ei ole järkeä sanoa toisesta ihmisestä mitään, mitä ei voisi tarpeen tullen tölväistä kyseiselle ihmiselle suoraan päin naamaa.

Samaa linjaa olen noudattanut myös blogatessani. Yhtään mielipidettä tai kannanottoa en ole tullut kirjoittaneeksi, jonka välttämättä haluaisin kiistää jos siitä tultaisiin kyselemään. Vaikka Hunis 1 on sävyltään aika kiltti, osa silti varmaankin herättää paheksuntaakin joissain piireissä. En silti myöskään muista, että olisin jättänyt seuraamusten, sen enempää perheneuvottelun kuin Supon kyttäyslistalle joutumisen, pelossa mitään aikomaani kirjoittamatta.

Minusta ei nimittäin, pääpiirteittäin, ole myöskään ideaa olla asioista sellaista mieltä, jota ei ole valmis olemaan julkisesti. Ei Suomen kaltaisessa maassa, jossa väärätkään mielipiteet eivät aiheuta sakinhivutuksen tai linnareissun uhkaa - ainoana nyt mieleen tulevana poikkeuksena totaalikieltäytyminen, joka sekin vaatii vielä hieman enemmän kuin pelkän mielipiteenilmauksen (lähinnä kai rastat ja homeitiöitä). On tietysti totta, että kyseenalaisista mielipiteistä ja taustoista voi tulla yhteiskunnassa muuten ongelmia, vaikkapa niissä paljon puhutuissa työhaastatteluissa. Asian voi kuitenkin ajatella toisinkin päin: jos yritys ei suostu palkkaamaan työnhakijaa koska tämän mielipide vaikkapa maahanmuutosta on sellainen, jota yritys ei hyväksy, haluaako hakijakaan enää vakanssia itselleen? Siviilielämän pikku huolien ja murheiden – joiden pientenkin yksityiskohtien levittämistä kaikelle ihmiskunnalle en kyllä ole ikinä oikein ymmärtänyt – tutkailu palkkapussimiehen toimesta voi puolestaan olla ymmärrettävissä yksityiselämän kontrolloinnin yritykseksi. Vähän omituista, ainakin jos paljastukset eivät sinänsä vaikuta duunarin pätevyyteen mitenkään, kuten ne monessa ja eräässä Absolutin esimerkkitapauksessa, eivät vaikutakaan.

Loppukevennyksenä päivän musta huumori: “Kysyin, oliko näyte hiv-positiivinen. Lääkäri kysyi, mistä arvasin.” (Muistinvarainen lainaus Ilta-Sanomista.)

Sikariporras kyykyttää

Nähdessäni joskus viime keväänä kuvaradiossa Leijonan kidan mainoksia uskalsin odotella realitysarjaa, joka olisi vaihteeksi ihan mielenkiintoistakin katsottavaa, eikä pelkkää huomionkipeiden tusinatunarien koheltamista. Minä tavallaan ihan oikeasti kuvittelin, että ohjelman kautta mielenkiintoiset ja uniikit ideat voisivat saada julkisuutta ja mahdollisuuden edetä ihan valmiiksi tuotteiksi asti.

Torstaina sitten satuin itsekin ohjelman ääreen ensi kerran juurtumaan - enkä toiselle kerralle näe syytä, ellei sitten viimeisten minuuttien ajaksi Housea odotellessa. Arvatahan olisi pitänyt, että "bisnesmaailman Idolsissa" on kyse aivan samasta kuin portugalilaisia taskusluteja tehtailevassa mökämaailman vastineessaan. Tyhmiä tölvitään, niitä nöyryytetään, jotka väkiselläkin ovat tilanteessa altavastaajana. Olennainen ero on lähinnä, että "leijonan kitaan" uskaltautuvat menettävät kasvojensa lisäksi bisnesideansa ja elämäntyönsäkin.

Allekirjoittaneen näkemässä jaksossa kaikesta päätellen ihan asiansa suunnittelutasolla osaava, mutta bisnesmielessä täysin avuton pellepeloton esitteli leijonille - tai käytetäänpä mieluummin sanaa hyeenat, se kun antaa näiden kapitalistipossujen touhusta paremman kuvan - ideansa kierrätettävästä ruoan kuljetuslootasta. Kaveri tarjosi 40% kuudellakymmenellä kiloeurolla, mutta laiskanlinnassaan löhöävä porsas - ottaen huomioon, että Kyösti Kakkonen lyö halpisromua, niin miehellä on kyllä hämmästyttävän vakuuttavat suurenkin bisnesmiehen elkeet - sai sen hilattua 60%:iin ilman, että idean isä tajusi lainkaan harata vastaan. Ja kun mies ei selvästikään ollut tarpeeksi fiksu tajutakseen, että tuotteesta ihan oikeasti ollaan kiinnostuneita, niin kaverilta päätettiin kusettaa vielä 80% samalla rahalla. Ja sitten haaskalinnut alkoivat nokkia toisiaan.

Anteeksi, mutta 80% bisneksestä, jonka valmistelemiseen keksijä on omien sanojensa mukaan käyttänyt viimeiset kaksikymmentä vuotta elämästää, potilla, jolla nippanappa ostaa pakettiauton niiden boksien ympäriinsä kärräilemiseen? Minä en kehtaisi ehdottaa moista kameroiden edessä.

Mielenkiintoisen tilanteesta tekee, että yksi mukana olevista Scarin kätyreistä, Eero Lehti, on bisnespampun lisäksi myös Suomen Yrittäjien puheenjohtaja sekä Kokoomuksen kansanedustaja. Molemmat edellämainitut käsittääkseni ajavat yrittäjien asiaa, joten minusta on vähän hassua, että kumpaistakin tahoa oletettavasti edustava sälli päättää - suokaa anteeksi karkea ilmaus - perseraiskata aloittelijan noin brutaalisti. Itse en liioin olisi järin hanakka ainakaan jatkossa äänestämään kansanedustajaksi ehdokasta, joka noin ilmeisesti on kiinnostunut vain omasta edustaan.

Nykyään tuntuvat olevan varsin pop ohjelmat, joissa tarkoituksena on nolata tai muuten vain kolhia ihmisiä. Taannoin oli Heikoin lenkki. Idols. Salkkareitakin vaikuttaisi moni katsovan ihan kun Ismoa on niin kiva dissata. Nyt tämäkin. Jatkakaa listaa. Ei sillä, etteikö ohjelma silti ainakin teoriassa voisi olla hyvä, tai etteivätkö ohjelmiin ilmoittautuvat monesti tietäisi odottaakin lantaa niskaansa. Kertonee kuitenkin jotain ohjelmia suuremmissa määrin kuluttavien sohvaperunoiden elämänlaadusta, jos jonkun muun henkisestä kivittämisestä irtoaa loputtomiin hupia.

Tulee töllöttimen ruudulle silti taas nykyään ihan hyvääkin ohjelmaa. Jo aikaisemmin ohimennen mainittu House alkoi tosiaan muutama viikko sitten. Kun Housea alun perin alettiin näyttää Suomessa, oli se ensimmäinen tv-sarja kohtalaiseen toviin, jota ihan oikeasti innostuin seuraamaan. Nyt seuraaminen tarkoittaakin reissua olohuoneen puolelle kun oman koppini digiboksi muutti, mutta taidan jatkossa tehdä tuon viikottaisen retken kuitenkin.

Varoitus: tämä postaus ei sisällä vain söpöjä marsuja ja kivoja juttuja

Keitetty ihmisliha oli vähän liikaa eettisen neuvoston turmeltumattomille lapsensilmille, tietääpi raportoida Hesari. Aiemminhan eettisen neuvoston viatonta mieltä ovat tahrineet mm. tissit sekä lapset kylpyammeessa.

Tällä kertaa huutia siis sai tv-sarja Dexterin mainos, jossa sarjamurhaajan padassa porisee ihmisen pää. Siinä missä minä näin kuvassa lähinnä huvittavahkon, mutta sarjan kannalta vähän huonon viittauksen erääseen loistokkaaseen elokuvaan, eeppinen neuvosto oli bongaavinaan kuvassa jotain ihmisarvoa loukkaavaa ja lasten silmille sopimatonta.

Lasten silmille sopimattomuus kylläkin on varsin passeli kriteeri sensuurille, jos kohta moinen onkin aika tuskaista määritellä. Onhan televisiomainonnallekin toki asetettu tiettyjä rajoitteita, eikä ihan mitä tahansa lähetetä kuvaputkesta ennen kuin Nukkumatti on hoitanut hommansa. Rajanveto on jälleen aika tuskainen urakka - mitään lentoliskopornoa ei pidäkään paperille printtailla, aamun Hesarin kun ehtivät naperot ennen päiväkotiin menoa lukaista varsin mainiosti.

Jos pikkulasten silmille sopivuus tuottaa omat ongelmansa, niin se, että jokin neuvosto määrittelee asioita kuten "ihmisarvon loukkaamisen", on minusta jo erittäin arveluttava idea. Enemmän kuin Dexter-mainos, minua äimistyttää Greenpeacen ilmastonmuutosmainos, joka aiemmin todettiin "eettisesti arveluttavaksi". Siis niinkuin, "eihän siinä mitään kiellettyä ollut, mutta mulle tuli kyllä sitten ihan hirvee morkkis kun mä hyppäsin mun limusiiniin töitten jälkeen"?

Olisihan se tietysti kivaa, jos ei ikinä tarvitsisi nähdä mitään ikävää. Valitettavasti ikäviä asioita on aika paljon. Se on tietysti vähän kyseenalaista, onko jenkkisarjaa mainostettaessa pakko altistaa ihmisiä mahdolliselle mielipahalle - toisaalta painajaisunia aiheutui varmaankin vain marginaaliosuudelle väestöstä. Niinkin vakavasta aiheesta kuin ilmastonmuutoksesta puhuttaessa taas mielipahaa on pakko aiheuttaa, jos ihmiset haluaa saada tajuamaan. Ympäristöystävällisempään elämään ei juuri kehoteta piirtelemällä palmuja Esplanadille.

Creative Commons -lätkän lisääminen muuten näköjään aiheutti haamupäivityksen blogilistalle, loistavaa. Täytynee pitää jatkossa mielessä, ainakin jos aikoo saman päivän aikana tehdä ison läjän erillisiä pikkumuutoksia sivulle.