Tunnelin päässä

Idea seuraavaan kaunokirjalliseen tuotokseen lähti taannoin ollessani kaverini kanssa kebabilla - latoessani natriumkloridia murkinaani julistin, ettei sapuskassa ole koskaan liikaa suolaa, mihin mies lohkaisi "Tämän pätkän Pyhä Pietari kuuntelutti Artolle taivaan portilla". Tokaisu oli mainio, ja jokin aika sitten keksin, että siinä on ainekset novellille.

Mitään syvempää sanomaa tästä on turha löytää; tarina on kirjoitettu ihan huvin vuoksi. Pahoittelen kappalejakojen kömpelyyttä, niitä on vähän vaikea saada netissä julkaistessa kiltisti. Ja niin, löytyy myös Harhakuvasta.

-----

“Tärviö, Einari”, ärähti Einari Tärviö, “T niinku... tissit. Kyllä sen pitäisi sieltä löytyä.”
“Niinhän ne kaikki sanovat”, virkkoi Pyhä Pietari. Hän istui poutapilvestä muotoillun pöytänsä takana ja näpytteli hohtavan valkoista kannettavaansa.
“Mielenkiintoista muuten, että teillä on MacBookit täällä”, Einari tuumiskeli ohimennen. “Mä kuvittelin, että te hörstitte hiukka palkoja kärsään siitä omenajutusta.”
“No äh, se nyt oli joskus 80-luvulla. Pomo sai viime vuonna synttärilahjaksi iPodin eikä siitä asiasta ole sen kummemmin pahemmin puhuttu”, Pyhä Pietari selitti. “Hei, nyt löytyi! Se oli vain eri listassa. Te näytte olevan väärällä portilla, herra Tärviö.”

Einari katsoi Pyhää Pietaria raapien kummastuneena harmaantunutta päätään – tai olisi raapinut, jos hänellä olisi ollut edes harmaat hiukset. Oikeastaan hän vain siveli hyvin vaikuttavaa keskijakaustaan.
“Häh?” örähti Einari Tärviö, “mitenkä niin väärällä portilla?”
"Sitenkä että teillä on koppi varattuna tuolta alakerrasta. Tästä ensin vasemmalla ja siitä liukuportaat alas, olkaa hyvä. Siitä eteenpäin pitäisi olla opastus.”

Pyhä Pietari viittilöi kohti vähän matkan päässä pilvikerroksen alapuolelle – ylöspäin tulevaa ei näkynyt - vievää liukuportaikkoa. Sen yllä luki suurilla, hehkuvilla infernonpunaisilla kirjaimilla “Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää.”
Einaria alkoi hieman huimata. Hän kääntyi leuka ääneti loksuen kohti Pyhää Pietaria, yritti hapuilla kourillaan otetta pilvisestä pöydästä, mutta oli lennähtää naamalleen käsien vain solahtaessa siitä läpi, ja sopersi: “Mu-mutta eihän tämä nyt näin voi mennä! Tässä on jokin erehdys! Minähän olen puhtoisin Hänen karitsoistaan – ihan tosi! Nuolin turkkinikin joka päivä!”

Pyhä Pietari kohotti epäilevästi toista kulmaansa ja noujautui taaksepäin enkelinhöyhenillä pehmustetussa tuolissaan. Hän otti syvään henkeä ja maiskutteli huuliaan.
“Vai että semmoinen olette”, hän totesi rauhallisesti. “Noh, katsotaanpas. Gabriel! Toimitahan herra Tärviön tiedostot.”
Apostoli nosti rennosti kätensä päänsä yläpuolelle, yhä lupsakasti tuolissaan loikoillen, ja nappasi rutinoituneesti ylhäältä putoavan krusifiksin muotoisen usb-muistin. Hän notkahti eteenpäin, kytki tikun koneeseensa ja sormeili laitetta hetken.

“Doddi, herra Tärviö. Elämä on ainutlaatuinen kokemus, kuten vanhurskaana varmasti tajuattekin. Mitenkäs te olette vaalineet tätä hyvin arvokasta lahjaa?”
Einari töllötti miestä pöllämystyneenä, mutta suoristi sitten ryhtinsä ja rykäisi arvokkaasti. “Nooh, vaikka itse sanonkin, niin teräksisessä kunnossahan tässä ollaan. Joka päivä nostelen... nostelin puntteja tunnin, joskus kaksikin”, pulleavatsainen mies julisti nappien paukahdellessa irti yksi toisensa jälkeen.
“Ruoassa ei koskaan ole liikaa raskaa, samperin akka, paina se mieleesi!” julisti kymmenisen vuotta nuorempi Einari Tärviö puolestaan koneen kaiuttimista.
“Epistä”, sanoi Einari Tärviö.

“Tehän olitte naimisissa?” virkkoi Pyhä Pietari ja katsoi toista hetken niinkuin tyttöystävänsä kissaa salaa vihaava mies päänsä liian pieneen aidanrakoon tyrkännyttä kattia. “Mitenkäs teidän avioliittonne?”
“Oih”, Einari voihkaisi, “Annikki on sitten ihana nainen... Rakastin häntä kovin. Me olimme hyvin onnellisia.” Hän pyyhkäisi kyyneleen silmäkulmastaan ja niistää töräytti nenänsä hyvin suurieleisesti hihaansa.
“Aha”, Pyhä Pietari tokaisi ja käänsi läppärinsä ruudun häntä kohti. “Kukas tämä sitten on?”
Suuri hikipisara kohosi Einarin ohimolle. “Sehän on mun.. Hänhän on minun kauan kadoksissa ollut siskoni Taina! Mistä te hänet löysitte!?”
“Miksi hän makaa alasti teidän sängyllänne?”
“Nokoska hän öö.. Häh? Mistä vitusta te muka tiedätte ett se on mun sänky?”
“Siinä on teidän vaimonne ja lastenne kuvat yöpöydällä.”

Einari puri huultaan ja pyöriskeli kiusaantuneesti paikallaan Pyhän Pietarin säälivän katseen alla. Hän vilkuili vuoroin punaisena hehkuvaa liukuportaikkoa, vuoroin edessään taivaallisena hohtavaa marmoriporttia. Hetken hermoiltuaan hän käänsi jälleen katseensa Pietariin ja yritti vielä kerran puolustautua: “Kuulkaahan, en minä ehkä ihan täydellinen ollut...”
“Ette tosiaan.”
“...ja ehkä minä olin täysi itsekeskeinen sikakin...”
“Sitä te kyllä olitte.”
“...ja ehkä minä tosiaan ansaitsi sen paikan siellä kadotuksessa...”
“En oikein näe pointtianne.”
“...niin että ettekö te nyt voisi tämän kerran katsoa läpi sormien? Pliis?”

Pyhä Pietari risti kätensä ja silmäili miestä kotvan silmälasiensa yli. Hän veti jälleen syvään hekeä.
“Kuulkaahan”, apostoli aloitti, “meillä on tosiaan ollut tapana katsoa välillä isompiakin syntejä niin sanotusti läpi sormien, jos vainaja vain niitä kovasti katuu ja uskoo Jeesuksen kuolleen hänen puolestaan...”
“Mutta minähän uskon!” huudahti Einari yhä kasvavan pakokauhun vallassa. “Koko sdämestäni! Kävin kirkossa joka perjantai ja joskus sunnuntainakin! Olkoonkin että Vanha Kirkko oli pubin nimi...”
“Ja se jeesustouhu on kyll aivan helvetinmoista paskaa kaikki tyynni!” läppäri mylvi enterinpainalluksen verran myöhemmin.
“E-e-e-ette te nyt voi neljäkytä vuotta vanhoihin juttuihin takertua!”
“Se oli toissapäivältä”, virkkoi Pyhä Pietari ja, Einarin mutistua jotain hädin tuskin erottuvaa “epäreilun rankasta tylyttämisestä”, jatkoi: “Pah, minä olen vielä armahtavainen. Silloin kun minä tulin tänne, täällä oli itse pomo vielä 'tylyttämässä'. Voi että sitä metakkaa joka nousi siitä kukonlaulujutusta..”

“Eihän tämä tosiaan oikein hyvältä teidän kannaltanne näytä”, hän jatkoi miettiväiseen sävyyn Einarin jo laahustaessa pää painuksissa lannistunein askelin kohti liukuportaikkoa. “Mutta, mutta...”
Lähes lyyhistynyt hahmo sai uutta virtaa kuin salamaniskusta, käännähti ympäri, lysähti turvalleen pumpulipilvipöydän läpi ja kämmersi itsensä polvilleen Pyhän Pietarin eteen. “Mitämitämitämitätahansa!”
“Noh, tämä on vähän kutsumusammatti tämä porttivahdin jopi...” tuumi Pyhä Pietari, “ja minulla on kuitenkin vaimo ja lapset elätettävänä – ei niistä siinä läpyskässä hirveästi puhuta, muttei siihen kelpuutettu Paavalin rakkauskirjeitäkään – niin että jos...”
“Paljonko?”
“Sanotaan nyt että viitisen kymppiä.”
“KIINNI VETI!”

Oon laaapsii syntynyyyyt meeeeillee..

Ah, pitkästä aikaa taas aikaa keskittyä öiseen blogaamiseen. Älkäähän, rakkaat lukijani, hämmentykö vaikka otankin tässä hieman harvinaisemman kannan: ajattelin vaihteeksi puhua kristinuskolle myönteisiä.

Nykyään on jotenkin, kaiken muun vastustamisen ohella, pop, hip-hop ja rock vastustaa jouluakin; se kuulemma on "turha", koska se "ei edes oikeasti ole kristillinen" ja sitä paitsi se on "kaupallinen" ja "amerikkalainenkin".

En sitten tiedä kuka alun perin keksi alkaa nipottaa siitä, että joulu olisi alkujaan pelkkä pakanallinen keskitalven juhla. Kovin yleinen tästäkin väitteestä on kaikkea kristillistä kammoksuvien keskuudessa tullut, vaikka seikka ei suinkaan ole mitenkään saletti - ja ainakin se on yhdentekevä.

Myönnettäköön, nimitin tietysti joulua eräässä keskusradiossa pitämässäni kuulutuksessa "Voittamattoman auringon juhlaksi", mutta se oli lähinnä muka-ovelaa kenkkuilua. Vaan onhan väitteessä toki perääkin - vietettinhän Rooman valtakunnassa 200-luvun lopulta ja 300-luvun loppuun joulukuun 25. päivä juhlaa Deus Sol Invictuksen, Rooman valtion virallisen Voittamattoman aurinkojumalan kunniaksi. Tietty yhtäläisyys nykyiseen tonttu-ukkojen paraatiin on löydettävissä - vaikka toisaalta ensimmäiset merkit kristillisestä joulujuhlasta löytyvät historiankirjoista jo muutama vuosikymmen ennen Sol Invictuksen juhlan esiintymistä. Sitten taas aurinkojumalan kulttia oli ennen kristillistä versiota yritetty tuoda Rooman keisari Elagabaluksen toimesta jo tovi ennen tätä, mutta keisarin tapaan pirskeet olivat vähän tauolla Aureliuksen aikaan asti. Kuka siis ehti oikeasti ensiksi?

Miten asia sitten onkaan, joulun merkitystä - ainakin vielä 1900-luvulle asti - kristillisenä juhlana se ei vähennä mihinkään, koska Sol Invictuksen kanssa sillä ei tätä nykyä ole mitään tekemistä.

Poliittiseen juonitteluun ja imperiumin rakentamiseen keskittyneessä Roomassa ei sitä paitsi oltu erityisen innostuneista uskonasioista - jumalat ja mytologiahan ovat lähinnä vesitettyjä kopioita kreikkalaisilta ja etruskeilta. Uskonto oli pitkälti poliittisen vallankäytön väline, ja hieman eri tapaan kuin lampaidensa hurskaudesta ja puhdasoppisuudesta huolehtineella paavilla. Jumala oli virallisesti Deus Sol Invictus, mutta erilaisia tuttavalisempia kutsumanimiä riitti: niin kauan, kuin kansalaiset kumarsivat häntä auringon ylimpänä ystävänä ja korkeimpana maallisena mahtina, keisaria ei aina järin kiinnostanut, palvoiko väki sitten tarkalleen ottaen El-Gabalia, MIthrasta, Solia - vaiko sitten Jeesus Kristusta, jonka seuraajille keisarin kumartaminen tietysti aiheutti välillä vähän angstia.

Kun juhlapäivä oli jo valmiiksi olemassa, miksei kristinuskokin olisi siis yksinkertaisesti omaksunut sitä tultuaan imperiumin ykkösuskonnoksi? Näin ollen mm. Joseph Ratzingerin, kavereiden kesken Benedictus XVI:n, laskelmoinnit joulupäivän olevan yksinkertaisesti yhdeksän kuukautta laskettuna maaliskuun 25:stä, perinteisestä Marian ilmestyspäivästä - sinänsä looginen näkemys, että täydellisen ihmisen voisi toki olettaa valmistautuvan taivallukseensa myös sen täydellisen ajan; Joosepilta jäi huomaamatta vain se, ettei tuokaan päivämäärä oikeastaan perustu mihinkään, eikä raskauden keskipituuskaan ole oikeasti ihan yhdeksän kuukautta - voidaan sivuuttaa lähinnä epätoivoisena yrityksenä perustella jotain, mitä ei oikeastaan ole lainkaan tarvis perustella.

Tätä nykyä joulun kristillisetkin juuret alkavat toki olla kovasti hautautumassa kaiken roinavuoren alle. Itse en asiaa sinänsä niin menetyksenä pidä, mutta eipä se juhlasta turhaa tee - se kun on muodostunut jo perinteiseksi ainakin suhteellisen hyväntahtoiseksi juhlaksi. Kyseisestä syystä en oikein osaa arvostaa koulujen päätöstä lakkauttaa joulujuhliakaan (tai nimetä ne uudestaan "puurojuhlaksi".) Krääsäjuhlaksi muuntuminen saattaa olla parempi syy, mutta se taas johtuu ihmisten väkipakollisesta yrityksestä muuttaa se sellaiseksi ja unohtaa, mitä sopan pohjalla lopulta on. Itsessään joulu on ihan hieno perinne.

Täälläpäin ei, kerrankin, ollut mitenkään järin krääsäpitoinen joulu - kuusen alle oli ilmestynyt pääasiassa huuliharppu, koottuja parhaita Don Rosan tuotannosta ja Pahkasiasta, elokuva isoista roboteista (isot robotit on aina siistejä by definition) sekä vähän lisää filosofista kirjallisuutta. Dipadapadai ja hyvää uudenvuoden odotusta.

Puppuoikeutta Pohjolan malliin

There but for the grace of God go I.* Smash Asem -farssi saatiin kasaan, kun reilulle viidellekymmenelle terroristille, kerettiläiselle, kommunistille, menninkäiselle tai muulla tapaa pahanilkiselle rettelöitsijälle annettiin ansionsa mukaan.

Itsehän olin myös tuolloin Helsingissä, joskin ihan vain kameran kanssa dokumentoimassa omaksi huvikseni - anarkismi ei oikein ole mun juttuni. En sitten tiedä, onko säästymisestäni ennemmin kiittäminen Jumalan armoa vaiko asfalttiyhtiönä, mutta Kiasman saartorenkaastahan itseni erotti oikeastaan vain Mannerheimintie, jota en ehtinyt ylittää ennen valtiomahdin voimannäyttöä.

Renkaan sisäpuolella kameroineen heiluneen Markus Pentikäisen tapaus taasen ehti herättää kansainvälistäkin huomiota ja varsin aiheellista kritiikkiä mm. Kansainväliseltä lehdistöinstituutilta. Suomen kuvalehden toimittaja kieltäytyi noudattamasta poliisin poistumiskäskyä vedoten lukijoiden oikeuteen saada tietoa tapahtumista. Pentikäinen todettiin syylliseksi niskoitteluun, mutta jätettiin tuomitsematta rangaistukseen.

Öö niin siis häh? Otetaanpa pakkia - "--tuomitsi tänään valokuvaaja Markus Pentikäisen niskoittelusta, mutta hänet jätettiin ilman rangaistusta." Niin että päästiinpä näpäyttämään aijaa kun motkotti perhana jostain sananvapaudesta ja muusta bullshitistä, mutta jätettiin se vankeus (ehdollinen tai ehdoton) sikseen niin eivät pääse ulkomaatkaan sönköttämään että täällä muka rikotaan sananvapautta tuomitsemalla toimittajia. Tai en minä nyt muutakaan selitystä näin naurettavalle pupputuomiolle keksi - varsinkin kun muut syyllisiksi todetut saivat rangaistuksensa, yhtä nimettömänä pysyttelevää lukuun ottamatta.

Kävipä kummasti niinkin, ettei syytteen nostamiselle sitä Paavo-nimistä kaveriakaan vastaan löytynyt näyttöä. Helposti äkkinäisempi väittäisi asiaan vaikuttaneen sen pikkuseikan, että kyseinen Arhinmäki tienaa leipänsä istumalla Arkadianmäellä ja kansanedustajan viemisestä oikeuteen nousisi sen luokan juttu, että jotain oikeaakin näyttöä tarttis ehkä olla. Mutta mitäpä minä sellaista väittämään.

Yleensäkin tuomiot tuntuvat vähän kyseenalaisilta. Poliisi pysäytti väkivalloin ja kyselemättä (myönnettäköön, lähtökohdiltaan hieman kyseenalaisen) mielenosoituksen ja kärräsi koppiin ne, joilla keitti yli. Englannin kielessä tätä kuvaava ilmaisu on entrapment - suomenkielisestä termistä, tai siitä tunnetaanko täällä moista käsitettä yleensäkään, en sitten tiedä.

Ei näiden tuomioiden takaa välttämättä suurta salaliittoa löydy, eikä koko fiaskon kääntöpuolellakaan kenties kimmellä muuta kuin massiiviset määrät yleistä kyvyttömyyttä. Ego se kuitenkin on lain puolustajillakin, ja yhdistettynä kantin puutteeseen se sitten johtaa tällaiseen pelleilyyn.

----

Niin, ja näin ohimennen - Erkko-setä ostaa pläjäytti Blogilistan. Kun blogosfäärin suurnimet kokoontuivat kaffipöytään sulattelemaan uutista, niin eipä ollut paikkaa varattuna Hunis 1:n toimitukselle. Niin että anteeksi mitä?

*Pahoitteluni tahallisesta epätarkasta lainauksesta: alun perinhän tokaisu kuului "There but for the grace of God, goes John Bradford" ja sen lausui kerettiläinen engelsmanni nähtyään sellinsä ikkunasta telotettavaksi matkaavan rikollisen.

Tuntemattomia on edelleen vain yksi

Tali-Ihantala 1944 ei ollut elokuva, jonka katsomisesta olin ajatellut maksaa sen enempää lipun kuin laajakaistayhteydenkään muodossa. Sain kuitenkin käsiini pääsylipun Bio Grandissa järjestettävään ennakkonäytökseen osoitettuani suvereeniuteni historian neloskurssin kokeessa. Roope-setäkään ei koskaan kieltäydy mistään ilmaisesta, joten olihan se käytävä vilkaisemassa.

Åke Lindmanin ohjaama Tali-Ihantala on kuulemma suomalainen suurelokuva. Hollywoodissa moisella ei kustannettaisi edes kaviaareja roudareille, mutta suomalaisella mittapuulla 3,2 miljoonaa euroa on tietysti varsin iso raha. Eritoten kun otetaan huomioon, ettei potilla saatu aikaiseksi mitään erikoista - jättiproduktiosta tuli tusinasotaleffa.

Varsinainen sotaintoilija kun en ole, minulla oli toki omat ennakko-odotukseni teatteriin mennessä. Joka tapauksessa esimerkiksi Tuntematonta sotilasta pidän ihan mainiona elokuvana, jos kohta se on jo nähty niin monesti, ettei siksi jaksa enää itsenäisyyspäivisinkään kauheasti kiinnostaa. Oikein tehtynä Suomenkin sodista voisi kuitenkin vielä tehdä hyviä rainoja.

Maailmanmittakaavassa verrattain huomaamattoman jatkosodan yksittäisestä taistelusta kertova elokuva vain on vähän ongelmallinen. Kun Tuntemattomassa runtattiin niin jatkosodan hyökkäys-, asemasota- kuin puolustusvaihekin yhdeksi kolmituntiseksi filmikelaksi, Tali-Ihantalassa on yritetty vääntää pariviikkoisesta taistelusta parin tunnin verran katsottavaa. Nykysodankäynnissä kun "taistelu" vielä tarkoittaa joukkoa suurin piirtein samalla alueella käytyjä pienempiä yhteenottoja, leffa rysähtää läjäksi epämääräisiä nujakoita tienristeyksessä. Lopulta kaikki huipentuu puskista tulevaksi tykistökeskitykseksi, joka kaiketi sitten ratkaisi kansakuntamme kohtalon. Suurin osa elokuvasta vain tuntuu vielä koostuvan kummallisesta johdatuksesta taisteluun, jonka aikana ei juurikaan mitään mielenkiintoista tapahdu. Välissä päästään vielä seuraamaan randomia, kahden kohtauksen sivujuonta ilmeisesti trainspottingia harrastamaan käsketystä kaukopartiosta. Elokuvallisesti tässä on siis yritetty kasata voileivä parista viljanjyvästä. (Keksin muuten vertauskuvan itse! Se onkin ehkä todettavissa.)

Niin tai näin, sota on valkokankaallakin vain miljöö, jonka puitteisiin olisi tarkoitus rakentaa tarina ihmisistä. Juuri tässä legendaarinen Tuntematon sotilas loistaa, ja Tali-Ihantala epäonnistuu täydellisesti. Henkilöitä elokuvassa ei käsittääkseni ollut, vain pari hassua solttua joiden toilailuja seuraillaan sattumanvaraisesti. Ketään ei voi pitää päähenkilönä tai sankarina eikä kehenkään taatusti pääse kiintymään. Varmaan sitä pitäisi kyynelten virrata sotamiehen lukiessa veljensä kaatumisesta kertovan kirjeen, mutta kun koko äijää ei ole ainakaan mitenkään mieleenpainuvasti näkynyt aikaisemman ryminän seassa, niin sori vaan, ei nyt jaksa kiinnostaa.

Lindman on saanut ympättyä mukaan kaikki perinteiset kliseet. Hauskoja murteita puhuvia karskeja äijiä löytyy. Kutsun käydessä ärräpäät lentelevät, mutta Suomen soturit hyväksyvät kohtalonsa arvokkaina ja synkkinä, mustan huumorin kukkiessa. Kovan paikan tullessa jonkun hermot pettävät ja viikatemies niittää satoaan, ottaapa samalla mukaan jonkun hölmön upseerinkin. Barbaarimaiset itänaapurit sen sijaan ryyppäävät ja rellestävät tankkiensa katolla. Taisteluun he rynnivät käsittämättömästi älisten. Tuntemattomasta tuttu sotilaiden kapinahenki jokseenkin loistaa poissaolollaan, ja heput jäävät muutenkin täysin persoonattomiksi.

Käsikirjoituksen ollessa syvältä vetopelistä ei näyttelijöillä varmaan ole oikein mahdollisuuttakaan onnistua. Siksipä en jaksa siitä alasta liiemmin mitään sanoa - paitsi että olisi ehkä kannattanut harkita kahdesti, kannattaako valita Pirkka-Pekka Peteliusta "pääosanesittäjäksi". Pääosa tarkoittaa Tali-Ihantalassa ilmeisesti kahdessa kohtauksessa esiintymistä. Monien mielestä sodan todellisena johtajana toiminut kenraaliluutnantti Aksel Airo oli toki merkittävä henkilö, joten ehkä nimitys on sikäli perusteltu - ja näyttelijävalinta sitäkin epäonnistuneempi, moni salissa kun purskahti nauruun pelkästään PPP:n naaman nähtyään.

Visuaalisesti elokuva on varsin tyylikäs, tehosteet hienoja ja puvustus ja härvelit ihan komeita. Arkistojen pohjalta kaivetut täysin irrallisilta tuntuvat mustavalkokuvat lentoon nousevista hävittäjistä - näitä pätkiä oli kai kaikkiaan kolme - siis tuntuvat sitäkin typerämmiltä.

Positiivinen yllätys oli kuitenkin ruotsin kielen määrä elokuvassa. Pahimmille amispatriooteille tämä aiheuttanee näkökentän muuttumista Neuvostoliiton lipun väriseksi, mutta minusta oli oikein mielenkiintoista, että ruotsalaisella vapaaehtoisjoukolla oli aika suuri rooli. Historiallisistakin syistä, sillä vaikka vapaaehtoisjoukot tuskin sotaa tai taistelua ratkaisivat, niin monesti taidetaan unohtaa kiittää naapureita, joilla ei kuitenkaan ollut mitään syytä tulla tänne, mutta tulivatpa kuitenkin.

Summasummaaarum, älkää menkö katsomaan, ellette nyt satu ilmaislippuja jostain voittamaan. Siinäkin tapauksessa yrittäkää ensin kaupitella se vaikka Huuto.netissä. Präiskinnästä tai vaikka historiallisista härveleistä kiinnostuneille tällä saattaa ehkä olla jotain annettavaa. Ehkä.

Mun eka metromatka

Eilen iski hinku kirjoittaa, joten hain inspiraatiota Pakinaperjantaista, jonka haasteen aiheena oli tällä kertaa "matka". Loppu on melko tajunnanvirtamaista. Teksti on julkaistu myös Harhakuvassa.

-----

Mun nimi on Lassi. Mä olen seitsemän vuotta ja mä menin eilen ekaa kertaa metrolla. Mut sit yksi päivä kun mä olin tullut koulusta mun äiti soitti ja sanoi ettei se jaksa tulla kotiin ja tehdä ruokaa ja se sanoi, että tule Itäkeskukseen, mennään syömään Mäkkiin. Äiti kuulosti hirveän väsyneeltä. Me asutaan Kontulassa. Kontula on kiva paikka. Täältä löytyy paljon ostoskärryjä jännistä paikoista. Mun äiti käy töissä Itäkeskuksessa, se myy ihmisille lottokuponkeja. Äiti käski mun tulla metrolla.

Mä osasin metroasemalle ihan itse, kun se on ihan meidän talon vieressä. Metro on sellainen oranssi kulkuväline johon mahtuu paljon ihmisiä ja joka kulkee lujaa. Se on vähän niin kuin juna, paitsi että se ei sano tsuku-tsuku. Juna sanoo tsuku-tsuku.

Kun mä menin asemalle niin taulussa luki, että metro tulee kolmen minuutin päästä. Sitten metro tuli. Kun se tuli niin se sanoi että VRRRiiiuuuu. Sit ovet aukesi ja mä kävelin sisään. Se oli vähän pelottavaa, metro oli täynnä isoja ihmisiä ja melkein kaikki seiso kun kukaan ei mahtunut penkeille. Mä tunsin itseni hirmu pieneksi. Siellä oli hirveästi setiä joilla oli sellaset hienot takit joita käytetään kevätjuhlissa. Mä en tykkää sellasista. Niillä sedillä oli kanssa salkkuja. Metro sano vrrrriiIIIUUUU kun se lähti.

Mä seisoin siinä ihan oven vieressä penkin takana. Mua vastapäätä oli tosi pelottava poika joka tuijotti mua vihasesti. Sillä pojalla oli ihan kokonaan mustat vaatteet ja nahkatakki. Mun isosisko aina sanoo että ihmiset joilla on nahkatakki on pahoja ja ne tappaa eläimiä. Mun isosiskolla tosi hassut hiukset ja kerran äiti huusi sille kun se löysi pussin perunajauhoa sen laatikosta. Mä en tiedä miksi mun isosiskolla oli perunajauhoa sen laatikossa. Sillä pojalla oli kanssa hirveästi kaikkia kettinkejä sen vaatteissa. Ehkä se leikki että se on sellanen aave joka vaeltaa linnassa yöllä ja kilisyttelee ja sanoo huu-huu. Sillä oli ihan mustat hiukset, mutta sen hiukset ei oikeasti ollut mustat. Mä näin sen siitä että kun sillä oli pari senttiä hiuksia päässä ihan vaaleet. Kun mä katsoin sitä vähän aikaa niin se alko näyttää aika hassulta. Se oli meikannutkin, eikse tajua ettei pojat vitsi meikkaa. Mua alko naurattaa ja mun piti siirtyy käytävän toiselle puolelle.

Vähän ajan päästä kuulutettiin että metro on Myllypurossa. Aika monta ihmistä jäi pois. Mäkin meinasin aluksi mut sit tajusin, että mun pitää jäädä vasta seuraavalla. Mä nousin varpailleni ja kattelin mun takana olevan penkin yli ihmisiä. Niitä oli vielkin aika paljon, ne vaan heilu kun metro kaarteli eikä ne meinannut pysyä pystyssä. Tosi moni puhu puhelimeen. Vastapäätä sitä penkkiä minkä takana mä olin oli joku tyttö joka puhu puhelimeen. Sekin tyttö näytti tosi hassulta ja sillä oli pinkki puhelin. Sillä oli tosi isot korvakorut. Se huusi puhelimeen koko ajan että vitsi vitsi voi vitsin homo. Ei se oikeasti, mutta äiti on kieltänyt sanomasta sitä toista sanaa. Mä en tiedä mikä on homo mutta se kuulostaa hauskalta, vähän samalta kuin pomo jos sen sanoo suu auki. Vitsin homo! Se kuulostaa hassulta, mun pitää alkaa käyttää sitä. Sit se huusi puhelimeen että kuulemma turha kuvitella että tänään heruu, mä en tajua mitä se tarkotti mutta se tyttö vaikutti tosi vihaselta.

Sit sen jälkeen mä huomasin tosi jännän jutun, kun mä huomasin että siellä metrossa oli kans joulupukki! Mä en oo ikinä nähnyt joulupukkia missään paitsi jouluna, ja musta on tosi jännää että joulupukki oli just metrossa kun jouluun on vielä melkein kuukausi. Paitsi et joulupukki oli naamioitunut, sillä oli tosi hassu kirkkaanvihreä pipo missä oli iso tupsu, ja sit sillä oli hirveän kuluneen näköinen ruskea takki. Sen tunnisti joulupukiksi vaan siitä että sillä oli tosi tuuhea parta, paitsi että se partakin oli vähän hassun värinen, se oli ehkä enemmän harmaa eikä valkonen. Joulupukilta kanssa puuttu toinen kenkä ja se istu penkin vieressä limupullon kanssa.

Mä en oo ikinä ennen ajatellut että mitähän joulupukki tekee silloin kun se ei jaa lapsille lahjoja. Ehkä joulupukilla ei oo töitä muulloin kun jouluna ja sillä menee muuten tosi huonosti. Joulupukki alko vähän säälittää mua ja mä lähdin kävelemään sen luokse. Joulupukki vähän heilu puolelta toiselle ja se tuntu mumisevan jotain.

“Moi” mä sanoin joulupukille. Joulupukki vastas jotain että hrrööghh. Mä en oikein ymmärtänyt sitä. Mä sanoin uudestaan että moi ja ojensin sille käteni, kun iskä on opettanut että aina pitää kätellä kun tervehditään. Sit joulupukki kätteli mua ja se katso mua tosi oudosti. Mut kyl se vastas että moi. Sit kuulu että Itäkeskus ja mä tajusin että mun pitää nousta kohta metrosta. Joulupukkikin näköjään aiko jäädä pois kun se nousi pystyyn, paitsi että se huoju tosi pahasti. Sit se oksensi siihen lattialle. Ehkä joulupukki oli syönyt viime joulusta kinkkua ja se oli jo mennyt pilalle ja sillä oli maha kipeenä. Mä siirryin vähän kauemmas joulupukista.

Ovet aukes ja joulupukki hoiperteli ulos metrosta. Mä koetin kävellä siinä lähellä, mut sit mun äiti tuli paikalle ja nappas mua kädestä ja lähti kiskomaan mut pois. Mä vilkutin joulupukille, sit joulupukki kaatu maahan ja jäi siihen makaamaan. Mä oisin halunnut auttaa sitä mutta äiti sano että tommosista pitää pysyä kaukana ja kisko mut äkkiä liukuportaisiin. En mä tajua miksi se sano että joulupukista pitää pysyä kaukana, kun aina jouluna se istuttaa mut sen syliin kuitenkin. Aikuiset on välillä ihan outoja.

Lait on luotu rikottaviksi

Moni elämän surkeimpia totuuksia pohtinut viisas filosofi ja sydänsurkuinen taiteilija on historian saatossa, viinipullon äärellä, päänyt mietinnöissään samaan lopputulokseen: maailma on paha. Astetta lievemmät kyynikot ovat tyytyneet vain toteamaan, ettei maailma itsessään ole niin paha tyyppi, se yksinkertaisesti sattuu potkimaan juuri päähän juuri itseä.

Pessimistisen universumin kulmakivi vastine maallisille mekaniikan peruslaeille on herra Murphyn (tai Finaglen, tai Sodin, tai miten haluatte) nimeä kantava, lähes rikkumattomaksi todettu luonnonlaki, jonka yleensä mielletään julistavan kutakuinkin "jos jokin asia suinkin voi mennä ihan päin männikköä, se aivan satavarmasti kohkaa sinne talla pohjassa." Eilissäpäivänä sain jälleen todistaa lain paikkansapitävyyden.

Pohjimmiltaan optimistina - joskin pessimistisyyden mörköä vastaan satunnaisesti kamppailevana sellaisena - tulin kuitenkin todenneeksi, että oikeasti Murphyn laki on itse asiassa kaikkeamuuta kuin pessimistinen.

Useimpien lähteiden mukaan insinööri Edward Murphyn tokaisu, jolla Murphy kuvasi erästä alaistaan ja josta laki sittemmin on johdettu, kuului nimittäin kutakuinkin näin:

If that guy has any way of making a mistake, he will.

Oikeammin Murphyn laki siis kuuluukin: "jos asian voi tehdä monella tavalla, ja yksi niistä johtaa täyteen katastrofiin, niin joku tekee sen juuri niin". Tilanne ei olekaan siis niin toivoton, sillä maailma ei olekaan enää paha, sen pinnalla taapertavat ihmiset vain hieman onnettomia. Asiat menevät ihan kivasti, jos säädöt tarkistetaan ja mokat korjataan. Ihmisillä siis on mahdollisuus vaikuttaa asioihin ja estää niitä menemästä pieleen.

Niin yleiseen, väärään kuin oikeaankin näkemykseen Murphyn laista kuuluu olennaisesti se, että ihmisillä on tavallisesti myös käsitys siitä, mikä voisi mennä pieleen, ja sitä pidetään jopa todennäköisenä. Kukaan ei vain jaksa tehdä asian hyväksi mitään. Tavallisimman "maailma mäjäyttää teräskärkisellä maiharilla takaraivoon" -näkemyksen muotoilisinkin laiksi (voitte nimetä sen mukaani, jos haluatte) oikeastaan näin:

Jos on odotettavissa, että tapahtuu jotain, mikä on henkilön kannalta haitallista tai epäsuotuisaa, niin se takuuvarmasti tapahtuu, ainakin mikäli henkilö ei tee jotain asian hyväksi. Ja äkkiä.

Kutakuinkin tästä oli kyse edellisessäkin kohtaamisessani kyseisen kosmisen vakion kanssa. Liiallinen pessimismi onkin omituisen yleinen tauti, sillä useimmiten ihmisillä olisi mahdollisuus vaikuttaa asioiden kulkuun, niin pienessä kuin suuressakin mittakaavassa. Valitettavasti valtaosa ihmiskunnasta tuntuu koostuvan pohjimmiltaan pessimisteistä.

On huvittavaa seurata ihmisten ärhentelyä sujumattomista asioista. Siihen törmää muun muassa aina koeviikkoisin, kun ihmiset paniikin vallassa vääntävät lunttilappuja luokkiin käpistellessään. Kun lukion tokaluokkalainen angstaa kuolevansa kun ei osaa ja on vaikeeta, on looginen vastaus toki jotensakin "no mikset opetellut?" Useimmat osaavat, jos vain oikeasti opettelevat. Jos taas ei opettele niin, no, sitten ei ilmeisesti oikein kiinnostanut. Sekin on minusta ihan okei, mutta sitten ei kannata suotta murehtia. Kun juna ei tule ajallaan ja sen takia myöhästytään työhaastattelusta, "olisihan se pitänyt arvata" - mutta jos kerran on oikeasti elintärkeää olla ajoissa, niin miksei oteta sitä vartin aiemmin lähtevää junaa?

Näin myös yhteiskunnassa. Aina eduskuntavaalien alla noin joka kolmas telkkarin ääressä värjöttelevä suomalainen naama mutrussa mumisee, että "ei äänestämällä voi mihinkään vaikuttaa". Kollektiivinen pessimismi saa noin 33% äänioikeutetuista jäämään sohvan pohjalle. Joukon yhteinen vaikutusvaltahan olisi toki huomattava. Järkeviäkin argumentteja yksilön vaikutusvallan vähäisyydelle voi toki ladella, mutta aniharvalle niitä suoltavalle tulee mieleen yrittää mitään vaaliuurnille vaihtoehtoistakaan keinoa: politrukkien hätyyttelemistä sähköpostilla tai läähätyspuheluilla, yleisönosastoja, itse vaalityöhön osallistumista, tahi mitään. Eipä edes blogata. Ehei, sen sijaan vaan marmatetaan että "tulee se porvarihallitus kumminnii", ja niinhän se tuleekin.

Mittakaavaa yhä ylemmäs hilatessa sama pätee vielä vaikkapa ilmastonmuutoksesta puhuttaessa. Siitä verrattain moni sentään on jotensakin huolissaan, mutta kulman takaisesta kioskista haetaan nakkipaketti kuitenkin autolla, kun "vittuako se mitään auttaa jos yks tyyppi ajaa bussilla".

On toki omanlaisensa kosminen vakio sekin, että välillä tulee kalossista kaaliin vaikka miten vääntäisi, ovathan jotkut asiat oikeastikin kiinni jostain ihan muusta. Ei se silti ole mikään syy jättää asioita sikseen tai jonkun muun kontolle, sillä hyvin usein valta on potkun vastaanottajalla. Loppujen lopuksi siinäkin vaiheessa, jos maailmanparannus osoittautuu epäonnistumiseksi ja palmupuu kasvaa olohuoneen lattiasta läpi, minusta olisi kiva ajatella että "yritinpäs sentään jotain". Myönnettäköön toki, että tästä periaatteesta luisutaan usein.

Tervetuloa todellisuuteen, Suomi

Tässä sitä ollaan. Osanotot allekirjoittaneeltakin Jokelan ammuskelun uhrien omaisille. Myös ammuskelijan itsensä, jonka vanhemmille tapahtuma oli varmasti valtaisa järkytys. Jokelan tapaus oli kiistämättä tragedia, josta en edes yritä kaivaa mitään hupaisaa tai nokkelaa. Pyssyttelylle ei myöskään kannata etsiä - eikä voi löytää - oikeutusta. Jahka järkytyksestä selvitään, sitä kannattaa, ja pitää, kuitenkin yrittää ymmärtää.

Matti Vanhanen mainitsi lehdistötilaisuuden aloittaessaan, että tapahtuma jättää syvän haavan suomalaisten turvallisuudentunteeseen. Sitä se epäilemättä tekikin - koulun käytävillä käymissäni keskusteluissa vilahti useampaankin otteeseen lausahdus "ei ois uskonut että Suomessakin", vaihtelevina variaatioina.

Kuitenkin voidaan myös kysyä: "Miten ihmeessä me selvittiin näin pitkään?"

Puoli vuotta sitten kirjoitin Virginia Techin - hyvin samankaltaisista - tapahtumista blogipostauksen ja pohdiskelin siinä ammuskelujen taustoja. Nyt, kun juttu on taas ajankohtainen, huomaan olleeni pitkälti oikeassa, mutta toisaalta sanan säilän viilsi paikoitellen myös omaa nilkkaa.

VTechin yhteydessä kirjoitin napakan kommentin väitteeseen, että Cho Seung-huin Youtubeen lähettämät videot lietsoisivat lisää väkivaltaa. Kuitenkin ajatuksessa oli loppujen lopuksi järkeä - minusta yhtäläisyydet Virginian ja Jokelan tapauksilla ovat tässä mielessä aika ilmeisiä. Suomalainenkin ammuskelija laittoi videoita nettiin ja vaikuttaisi saaneen innoitusta rapakon takaa. Videon nimi, "Jokela High School Massacre - 11/7/2007", on siitä aika ilmeinen osoitus.

Toivon kuitenkin yhä, että nämä videot näytettäisiin median toimesta Suomessakin - tai ettei niistä ainakaan vaiettaisi. Lähinnä koska uskon, että "Jokela" olisi tapahtunut ennemmin tai myöhemmin kuitenkin - kaikkia ruutitynnyreitä ei voida tyhjentää. Minusta olisi aika tärkeää pohtia, minkälainen mies tämän teki, ja miten vastaava voidaan välttää tulevaisuudessakin. Eikä hän taida olla sitä enää itse kertomassa. Sitä paitsi en usko sensuuriin ja tiedon salaamiseen yhä edelleenkään. Se on vain väline, syyt löytyvät jostain muualta.

Tämä kertoneekin jotain meidänkin yhteiskunnastamme. Äärettömän harva lähtee ampumaan muita huvikseen. Itseään kukaan ei ammu lystin vuoksi. Taustalla on jälleen pakko olla paljon muuta. Ensimmäinen mielikuva oli näennäisen normaali, mutta koulutoverien mielestä "vähän outo", melko hiljainen ja pienehkön, mutta luultavasti jonkinlaisen kaveripiirin omaava tyyppi. Saatan olla aivan täydellisen väärässäkin, joten en kehtaa arvuutella enempää. Lehdistö kertonee enemmän, jahka tietää.

Mutta oli kyseessä minkälainen heppu tahansa, jotain hälytysmerkkejä on ollut pakko olla. Tuntuu kliseiseltä jauhaa tätä samaa, jonka jokainen näsäviisas verkkojournalisti ja keskustelupalstakirjoittaja taas toistaa seuraavien päivien aikana - mutta Suomessa mielenterveysongelmiin, syrjäytymiseen, kiusaamiseen, kaikkeen sen sellaiseen ei yksinkertaisesti puututa. Enkä nyt tahdo sanoa "hähä, oma vikanne" ja syyllistää jokelalaisia kun eivät tajunneet - ei kanssaihmisten tehtävä olekaan arvuutella, kuka on vaaratekijä, kuka tarvitsee apua. Eikä avun tarjoaminenkaan ole heidän asiansa, yleistä "rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi" -periaatetta lukuun ottamatta.

Mutta resursseja puuttuu varmasti myös vaikkapa kouluilta, ja niiltä, joille asia kyllä kuuluu. En tiedä kärsikö tämä tyyppi vaikkapa masennuksesta ja yrittikö ikinä sellaiseen apua hakea. Epäilen, että jos, niin apu jäi köykäiseksi. Tilussa en ole kuullut olevan ketään, joka olisi täysin syrjäytynyt muista opiskelijoista, mutta jos olisi, en usko, että kunnollista tukea kyettäisiin koulun puolesta pahemmin antamaan.

Enemmän ehkä mättää myös ihmisten asenteet. Suomessa on tapana, etteivät varsinkaan miehet pidä meteliä omista murheistaan. Välillä huomaan itsekin ajattelevani niin, vaikka se on typerää. Seppo Rädyn meille tarjoama filosofia "Mieluummin otan moottorisahan ja lähen vetämään tukkia niin pitkään, että helpottaa" ei oikein toimi - ehkä se joillakin purkaa pahimmat aggressiot ja turhaumat, mutta muilla se ilmenee vain pahenevana ahdistuksena, vihamielisyytenä ja kenties väkivaltanakin. Ehkä tässä oli kyse äärimmäisestä tapauksesta.

Villeimmät ehdottelevat taatusti nyt metallinpaljastimia koulujen oville. Toivottavasti niin radikaaleilta toimenpiteiltä kuitenkin vältytään ja keskitytään nimenomaan vaikkapa tukemisen kehittämiseen. Kyttäys ja teknologia eivät auta pään sisällä olevaan ongelmaan. Suomi ei ole yhtään sen turvattomampi kuin ennen - mutta se tarkoittaa oikeammin, ettei meillä alkujaankaan mennyt niin hyvin kuin kuvittelimme. Jokela jäänee yksittäistapaukseksi, mutta voi myös olla, että joidenkin vuosien päästä tärähtää jälleen - sitä ei härveleillä estetä. Se voidaan estää vain miettimällä, mikä meillä mättää ja miten se parannetaan. Ja vaikka purkauspisteeseen asti edenneitä tulivuoria ei olisikaan enempää, on silti syytä pohtia, miten hiljaisempia kärsijiä voitaisiin auttaa.

Toisaalta: jotkin asiat myös yksinkertaisesti ovat meidän voimiemme ulottumattomissa. Kaikki tässä olettamani saattaa olla päin prinkkalaa, tai Jokela olisi voinut tapahtua parhaista ponnisteluista huolimatta. Se on vain hyväksyttävä, mutta sen takia ei pidä panikoida tai hätääntyä.

Isoveli lukekoon blogiani

Iltsu kommentoi joskus taannoin Digitodayn Absolutin kirjoitusta turhan avoimen blogaamisen vaaroista. Jutut kiinnittivät mielenkiintoni jo tuolloin, mutta oma lusikka kourassa apajille änkeminen on toistaiseksi jäänyt kiireiden (ihan oikeasti!) ja vähäisissä määrin laiskuudenkin vuoksi väliin. Korjataanpa siis asia.



Haltiasilmäisimmät saattoivat pistää merkille Hunis 1:n sivupalkissa muutaman viikon ajan komeilleen Sitemeter-lätkän. Toisin sanoen uteliaisuus otti allekirjoittaneesta erävoiton, iskien samalla kanveesiin muutamat periaatteetkin. Alkujaan oli tarkoitus kerätä tietoa kävijöistä vain muutaman päivän ajalta, mutta koulukiireiden (ihan oikeasti!) ja laiskuuden (ihan pikkasen :<) johdosta kokeilu vähän venyi. Lopputulos: kävijöitä on, ihan oikeasti - muutamia täysin odotettuja, joitakin yllättäviä sekä satunnainen täysin järjetön; miksi kukaan googlaisi hakusanalla "arto kekkonen"? Terveisiä myös mainostoimisto Ego Oy:n suuntaan - työtarjoukset voitte lähetellä sivupalkista löytyvään sähköpostiosoitteeseen!

Kyyläys loppuu kuitenkin tähän. Minua ei kiinnosta, enkä oikeastaan haluakaan, ajatella blogia pitäessäni sen stalkkaajakuntaa turhan paljon. Kaiken valvonnan suhteen paranoidina androidina omaan stalkkaajien stalkkaamisesta yleensäkin vähän ristiriitaisia mielipiteitä. Tavallaan nettisivun, blogin, palvelimen tai vastaavan voi rinnastaa vaikkapa taloon (Hunis 1:n tapauksessa ehkäpä vääntyneillä nauloilla ammattitaidotta kasaan lyötyyn leikkimökkiin), jonka omistajalla on täysi oikeus nähdä, keitä hänen tönössään vierailee. Niin ikään mahdollinen rinnastus olisi elokuvateatteri; blogin pitäjä tuottaa lukijoilleen sisältöä, jolle nämä sitten tulevat naureskelemaan tai ärjymään, miten tykkäävät. Hämmentävää olisi, jos katsomon ovella istuisi setä kyselemässä mistä tulen, mistä ihmeestä keksin tulla juuri tänne ja oliko nyt oikeasti muka hyvä idea tulla keskelle leffateatterin lattiaa.

Kävijädatan kerääminen on kuitenkin vallitseva käytäntö ja mainosbisneksellä itsensä elättävien kyberavaruusyritysten toiminnan kannalta toki välttämätöntä, joten lienee vain syytä hyväksyä se, ettei anonyyminä voi vepissäkään liikkua; ip-osoitetta ei ehkä välittömästi voi yhdistää kehenkään, mutta pidemmällä aikavälillä tilastoja tutkiessa alkaa olla pääteltävissä kaikenlaista. Täysin laillistakin touhua se kaiken lisäksi on, paitsi ehkä jos sattuu asumaan Saksassa, jossa oikeuslaitos ja lainsäädäntöelimet eivät kai oikein pääse yhteisymmärrykseen, kuka pelisäännöistä oikeasti päättää.

Omassa tapauksessani käsittääkseni siis isoveli lukee blogiani myös ihan kirjaimellisesti. Minusta apokalyptisten kauhukuvien maalaileminen liian auliisti itsessään verkossa kertomisen seuraamuksista on silti turhanpäiväistä. Osittain siksi, että koko jutun pitäisi olla itsestäänselvyys - jos pidät blogia, verkkopäiväkirjaa tai kirjoittelet joensuulaisten uusnatsien forumille, niin totta kai sen joku halutessaan voi kaivaa esille. Että joku saattaa edes kuvitella asian olevan jotenkin toisin, on minusta aika käsittämätöntä.

Joutavaa pelottelu on myös siitä syystä, että sanoistaan täytyy olla valmis ottamaan vastuu, lausui ne missä hyvänsä. Tämänkin luulisi olevan itsestäänselvyys, koska jo ala-asteen lehtori antoi jälki-istuntoa liiasta suunsoitosta - rehtori sen sijaan ihan huvikseen, mutta se onkin jo toinen tarina, tai tarinakokoelma. Selän takana puhumista en ole ikinä arvostanut, ja harrastanutkin vain sillä olettamuksella, että joku saattaa hyvinkin juoruta eteenpäin. Salaa jonkun korvaan kuiskutellessakaan ei ole järkeä sanoa toisesta ihmisestä mitään, mitä ei voisi tarpeen tullen tölväistä kyseiselle ihmiselle suoraan päin naamaa.

Samaa linjaa olen noudattanut myös blogatessani. Yhtään mielipidettä tai kannanottoa en ole tullut kirjoittaneeksi, jonka välttämättä haluaisin kiistää jos siitä tultaisiin kyselemään. Vaikka Hunis 1 on sävyltään aika kiltti, osa silti varmaankin herättää paheksuntaakin joissain piireissä. En silti myöskään muista, että olisin jättänyt seuraamusten, sen enempää perheneuvottelun kuin Supon kyttäyslistalle joutumisen, pelossa mitään aikomaani kirjoittamatta.

Minusta ei nimittäin, pääpiirteittäin, ole myöskään ideaa olla asioista sellaista mieltä, jota ei ole valmis olemaan julkisesti. Ei Suomen kaltaisessa maassa, jossa väärätkään mielipiteet eivät aiheuta sakinhivutuksen tai linnareissun uhkaa - ainoana nyt mieleen tulevana poikkeuksena totaalikieltäytyminen, joka sekin vaatii vielä hieman enemmän kuin pelkän mielipiteenilmauksen (lähinnä kai rastat ja homeitiöitä). On tietysti totta, että kyseenalaisista mielipiteistä ja taustoista voi tulla yhteiskunnassa muuten ongelmia, vaikkapa niissä paljon puhutuissa työhaastatteluissa. Asian voi kuitenkin ajatella toisinkin päin: jos yritys ei suostu palkkaamaan työnhakijaa koska tämän mielipide vaikkapa maahanmuutosta on sellainen, jota yritys ei hyväksy, haluaako hakijakaan enää vakanssia itselleen? Siviilielämän pikku huolien ja murheiden – joiden pientenkin yksityiskohtien levittämistä kaikelle ihmiskunnalle en kyllä ole ikinä oikein ymmärtänyt – tutkailu palkkapussimiehen toimesta voi puolestaan olla ymmärrettävissä yksityiselämän kontrolloinnin yritykseksi. Vähän omituista, ainakin jos paljastukset eivät sinänsä vaikuta duunarin pätevyyteen mitenkään, kuten ne monessa ja eräässä Absolutin esimerkkitapauksessa, eivät vaikutakaan.

Loppukevennyksenä päivän musta huumori: “Kysyin, oliko näyte hiv-positiivinen. Lääkäri kysyi, mistä arvasin.” (Muistinvarainen lainaus Ilta-Sanomista.)

Sikariporras kyykyttää

Nähdessäni joskus viime keväänä kuvaradiossa Leijonan kidan mainoksia uskalsin odotella realitysarjaa, joka olisi vaihteeksi ihan mielenkiintoistakin katsottavaa, eikä pelkkää huomionkipeiden tusinatunarien koheltamista. Minä tavallaan ihan oikeasti kuvittelin, että ohjelman kautta mielenkiintoiset ja uniikit ideat voisivat saada julkisuutta ja mahdollisuuden edetä ihan valmiiksi tuotteiksi asti.

Torstaina sitten satuin itsekin ohjelman ääreen ensi kerran juurtumaan - enkä toiselle kerralle näe syytä, ellei sitten viimeisten minuuttien ajaksi Housea odotellessa. Arvatahan olisi pitänyt, että "bisnesmaailman Idolsissa" on kyse aivan samasta kuin portugalilaisia taskusluteja tehtailevassa mökämaailman vastineessaan. Tyhmiä tölvitään, niitä nöyryytetään, jotka väkiselläkin ovat tilanteessa altavastaajana. Olennainen ero on lähinnä, että "leijonan kitaan" uskaltautuvat menettävät kasvojensa lisäksi bisnesideansa ja elämäntyönsäkin.

Allekirjoittaneen näkemässä jaksossa kaikesta päätellen ihan asiansa suunnittelutasolla osaava, mutta bisnesmielessä täysin avuton pellepeloton esitteli leijonille - tai käytetäänpä mieluummin sanaa hyeenat, se kun antaa näiden kapitalistipossujen touhusta paremman kuvan - ideansa kierrätettävästä ruoan kuljetuslootasta. Kaveri tarjosi 40% kuudellakymmenellä kiloeurolla, mutta laiskanlinnassaan löhöävä porsas - ottaen huomioon, että Kyösti Kakkonen lyö halpisromua, niin miehellä on kyllä hämmästyttävän vakuuttavat suurenkin bisnesmiehen elkeet - sai sen hilattua 60%:iin ilman, että idean isä tajusi lainkaan harata vastaan. Ja kun mies ei selvästikään ollut tarpeeksi fiksu tajutakseen, että tuotteesta ihan oikeasti ollaan kiinnostuneita, niin kaverilta päätettiin kusettaa vielä 80% samalla rahalla. Ja sitten haaskalinnut alkoivat nokkia toisiaan.

Anteeksi, mutta 80% bisneksestä, jonka valmistelemiseen keksijä on omien sanojensa mukaan käyttänyt viimeiset kaksikymmentä vuotta elämästää, potilla, jolla nippanappa ostaa pakettiauton niiden boksien ympäriinsä kärräilemiseen? Minä en kehtaisi ehdottaa moista kameroiden edessä.

Mielenkiintoisen tilanteesta tekee, että yksi mukana olevista Scarin kätyreistä, Eero Lehti, on bisnespampun lisäksi myös Suomen Yrittäjien puheenjohtaja sekä Kokoomuksen kansanedustaja. Molemmat edellämainitut käsittääkseni ajavat yrittäjien asiaa, joten minusta on vähän hassua, että kumpaistakin tahoa oletettavasti edustava sälli päättää - suokaa anteeksi karkea ilmaus - perseraiskata aloittelijan noin brutaalisti. Itse en liioin olisi järin hanakka ainakaan jatkossa äänestämään kansanedustajaksi ehdokasta, joka noin ilmeisesti on kiinnostunut vain omasta edustaan.

Nykyään tuntuvat olevan varsin pop ohjelmat, joissa tarkoituksena on nolata tai muuten vain kolhia ihmisiä. Taannoin oli Heikoin lenkki. Idols. Salkkareitakin vaikuttaisi moni katsovan ihan kun Ismoa on niin kiva dissata. Nyt tämäkin. Jatkakaa listaa. Ei sillä, etteikö ohjelma silti ainakin teoriassa voisi olla hyvä, tai etteivätkö ohjelmiin ilmoittautuvat monesti tietäisi odottaakin lantaa niskaansa. Kertonee kuitenkin jotain ohjelmia suuremmissa määrin kuluttavien sohvaperunoiden elämänlaadusta, jos jonkun muun henkisestä kivittämisestä irtoaa loputtomiin hupia.

Tulee töllöttimen ruudulle silti taas nykyään ihan hyvääkin ohjelmaa. Jo aikaisemmin ohimennen mainittu House alkoi tosiaan muutama viikko sitten. Kun Housea alun perin alettiin näyttää Suomessa, oli se ensimmäinen tv-sarja kohtalaiseen toviin, jota ihan oikeasti innostuin seuraamaan. Nyt seuraaminen tarkoittaakin reissua olohuoneen puolelle kun oman koppini digiboksi muutti, mutta taidan jatkossa tehdä tuon viikottaisen retken kuitenkin.

Varoitus: tämä postaus ei sisällä vain söpöjä marsuja ja kivoja juttuja

Keitetty ihmisliha oli vähän liikaa eettisen neuvoston turmeltumattomille lapsensilmille, tietääpi raportoida Hesari. Aiemminhan eettisen neuvoston viatonta mieltä ovat tahrineet mm. tissit sekä lapset kylpyammeessa.

Tällä kertaa huutia siis sai tv-sarja Dexterin mainos, jossa sarjamurhaajan padassa porisee ihmisen pää. Siinä missä minä näin kuvassa lähinnä huvittavahkon, mutta sarjan kannalta vähän huonon viittauksen erääseen loistokkaaseen elokuvaan, eeppinen neuvosto oli bongaavinaan kuvassa jotain ihmisarvoa loukkaavaa ja lasten silmille sopimatonta.

Lasten silmille sopimattomuus kylläkin on varsin passeli kriteeri sensuurille, jos kohta moinen onkin aika tuskaista määritellä. Onhan televisiomainonnallekin toki asetettu tiettyjä rajoitteita, eikä ihan mitä tahansa lähetetä kuvaputkesta ennen kuin Nukkumatti on hoitanut hommansa. Rajanveto on jälleen aika tuskainen urakka - mitään lentoliskopornoa ei pidäkään paperille printtailla, aamun Hesarin kun ehtivät naperot ennen päiväkotiin menoa lukaista varsin mainiosti.

Jos pikkulasten silmille sopivuus tuottaa omat ongelmansa, niin se, että jokin neuvosto määrittelee asioita kuten "ihmisarvon loukkaamisen", on minusta jo erittäin arveluttava idea. Enemmän kuin Dexter-mainos, minua äimistyttää Greenpeacen ilmastonmuutosmainos, joka aiemmin todettiin "eettisesti arveluttavaksi". Siis niinkuin, "eihän siinä mitään kiellettyä ollut, mutta mulle tuli kyllä sitten ihan hirvee morkkis kun mä hyppäsin mun limusiiniin töitten jälkeen"?

Olisihan se tietysti kivaa, jos ei ikinä tarvitsisi nähdä mitään ikävää. Valitettavasti ikäviä asioita on aika paljon. Se on tietysti vähän kyseenalaista, onko jenkkisarjaa mainostettaessa pakko altistaa ihmisiä mahdolliselle mielipahalle - toisaalta painajaisunia aiheutui varmaankin vain marginaaliosuudelle väestöstä. Niinkin vakavasta aiheesta kuin ilmastonmuutoksesta puhuttaessa taas mielipahaa on pakko aiheuttaa, jos ihmiset haluaa saada tajuamaan. Ympäristöystävällisempään elämään ei juuri kehoteta piirtelemällä palmuja Esplanadille.

Creative Commons -lätkän lisääminen muuten näköjään aiheutti haamupäivityksen blogilistalle, loistavaa. Täytynee pitää jatkossa mielessä, ainakin jos aikoo saman päivän aikana tehdä ison läjän erillisiä pikkumuutoksia sivulle.

Täytin juuri kolmetoista

Tein eilissäpäivänä elämäni teineimmän teon - itse asiassa jo kolmannen kerran - herätettyäni pitkällisen jahkaamisen jälkeen vanhan Livejournal-blogini toimimaan sinä henkilökohtaisena angstiblogina, jollaisen perustamista olen jo ties miten pitkään juoninut. Hyvät naiset ja herrat: Angstijournalismia.

Uskollisilla lukijoillani (joita on kai kaksi, plus se joku joka on tilannut tämän blogilistalla ja jonka henkilöllisyyttä en vieläkään ole selvittänyt, mutta kiitoksia hänelle) ei silti ole huolen häivää, sillä Hunis 1:n päivitystahti on jo nyt niin harvaa, ettei uusi projekti sitä juuri pysty laskemaan. Blogien aihepiirit ovat sitä paitsi täysin erilaiset, Angstijournalismin käsitellessä loistokkaan itseironian keinoin allekirjoittaneen jokapäiväistä kohkausta, ja Hunis 1:n toimiessa jatkossakin tulevaisuuden suurmiehen pääasiallena äänenkantajana. Lyhyesti sanottuna: jos haluatte tietää, miksi yhteiskunta on syvältä, lukekaa Hunis 1:tä. Jos haluatte tietää miksi minä itse olen niin syvältä ettei sinne pääse edes kaivinkoneella, lukekaa Angstijournalismia. Sitä en tiedä, kumpaa sitten pidätte vähemmän huonona. Näiden kahden lisäksi kirjoittelen tosin vielä ihan vanhanaikaista paperipäiväkirjaakin, mutta sillä on luonnollisestikin vielä erillinen, äärimmäisen suppea lukijakuntansa, joten sillä ei kahden edellisen kanssa olekaan juuri yhtään mitään tekemistä.

Siitä, miksi päätin juuri vanhalla Livejournal-tunnuksellani alkaa kirjoitella, en ole ihan varma. Sain nimittäin jälleen huomata palvelun olevan hyvin syvältä - blogin ulkoasun muokkaaminen HTML:llä ei mitä ilmeisimmin ole mahdollista kuin hävyttömällä määrällä dollareita, ja moisesta scheißesta minä en maksaisi vaikka jenejä hiililaarillinen löytyisikin. Jonkinlainen mahdollisuus ympätä leiskalle oma stylesheet löytyi kyllä, toimivuutta en jaksanut kikkailla. Epävirallisen jämädesibelienkannattajan ulkonäöllä kun ei oikeastaan ole juuri väliä.

Ensimmäisessä postauksessa olleen söpöliinin kuvasta ei niin ikään kannata liiemmin välittää - ymppäsin sen sinne vain, koska saksan tunnilla saamani mykistävän inspiraation lopputulos vaati tulla nähdyksi. Mitään lukurajoituksia verkkopäivänketaleessa ei ole, eikä sellaisia tule, ne on ihan homoille. Ja ehkä niille, joilla on kavereita.

Homot ja armomurha

Pitkästä aikaa kuuluu taas ihan iloisiakin uutisia joista blogata, tällä kertaa vieläpä maasta kalliista isiemme; Hesarin raportoinnin mukaan suomalaiset hyväksyvät nyt homot ja armomurhan. Itse jo kauan hinttien kärsimyksistään päästämistä kannattaneena toivotan tietenkin maanmiesteni tervehtyneet arvot enemmän kuin tervetulleiksi.

Homot eivät ole ihmisiä. On hyvä, että sentään maan ykköspäivälehti ja johtavat älyköt yliopistoissa sentäs pitävät sen mielessään vielä tänä ns. "suvaitsevuuden" tärvelemänäkin aikakautena. Uutisoinnissa täytyy selkeästi erotella toisistaan homo sapiens ja homo perverticus. Kiitettävän usein saa lukea lehdestä jonkun kuuluisuuden henkilön tulleen kaapista ulos, mikä on aivan oikein ja ihan ymmärrettävää, uutisoitaisiinhan siitäkin jos Matti Vanhanen astuisi ulos häkistään ja kertoisi olevansa paviaani. Lipposen tapauksessa se ei välttämättä olisi uutinen. Ihmisten välinen tasa-arvo on hieno asia. Ihmisten välinen. Emme me ihmisoikeuksia apinoillekaan anna.

Tämän tosiseikan tietysti tunnustavat käytännössä kaikki, naureskelevat ajatuksellekin, mutta jostain kumman syystä moni ei tajua asian olevan ihan sama homojen kohdalla. Tunnutaan pitävän ihan ookoona sitä, että lapsen äidillä roikkuu pussillinen rytmisoittimia jalkovälissä. Kaikeksi onneksi monet homot sentään itse tajuavat oman paikkansa ihmislajista erillisenä, julistavatkin sitä kaikenlaisissa kulkueissa ja kertovat vieläpä olevansa asiasta ylpeitä. On ollut puhetta erillisten jumalanpalvelustenkin järjestämisestä homoille. Kannatan tietysti ideaa, onhan selvää, että kirkollisten menojen selkeän seksuaalisuuteen painottumisen vuoksi erilaiset ainekset on tietenkin eroteltava toisistaan tässäkin asiassa.

Naurettava ajatuskin, että voitaisiin antaa homojen ihan vain sulautua yhteiskuntaan siinä missä meidän ihmistenkin. Makuuhuoneiden sisällä tapahtuvat asiat on tärkeää tuoda julkisuuteen, ja tiedotusvälineet tekevät tärkeää työtään muistuttaessaan ihmisiä näistä elämän kosmisista totuuksista. Onneksi tällaisia lohdullisia uutisiakin kuulee vielä.

Viinapiruja seinille

Turmiolan Tommi taas herää henkiin – tällä kertaa Internetin ihmemaassa ja bussipysäkkien kyljissä. Kun Raittiusliike ei aikoinaan saanut hommaa loppuun, Panimoliitto on ottanut tehtäväkseen haaskata vähän lisää rahaa jo kauan sitten hävityn asian puolesta metelöimiseen. Ainakin blogosfäärissä tosin nokkelimmat jo veikkailivatkin "Kännissä olet ääliö" -julistusta vain ovelasti kukkahattutädeiltä naamioiduksi mainoskampanjaksi, enkä ihmettelisi – siinä määrin säälittävä epäonnistuminen se ainakin valistusyrityksenä on.

"Kännissä olet ääliö", vai? No ei hitossa. Siksihän sitä ihmiset juovat – on siistiä olla ääliö. Perjantain kännitoilailuista riittää maanantaina koulussa kerrottavaa, ja maine kovana juomarina kasvaa, kunnes seuraavana perjantaina mennään taas, ehkä siinä välissäkin vähän. Jos joku jossain välissä hieman vatsaansa tyhjensikin, niin kukapa siitä välittää. Kova jätkä kun veti niin paljon.

Kampanjan suunnittelijalla tuntuu olevan sellainen hassu käsitys, että epäselvillä, dramaattisen tummilla videopätkillä raiskatuksi joutuvasta känniääliöstä saadaan kansakunnan moraali kuntoon, johan meille lapsesta asti opetetaan, että kasvatuksessa keppi toimii porkkanaa paremmin ja pelotella pitää niin paljon kuin voi. Valitettavasti vain kohdeyleisö tajuaa varsin hyvin edellä mainitun kaltaisten olevan – myönnettäköön, todellisia – marginaalitapauksia. Sanoma on sinänsä ihan hyvä, mutta täysin tehoton typerän kliseisyytensä vuoksi. Ja kun nyt kerran överiksi vedetään, eikö olisi sama vetää kunnolla? Oksennuksen tilalle auto-onnettomuus, verta ja suolenpätkiä. Ei sitäkään vakavasti otettaisi, muttei ehkä sentään naurettaisi.

Jos välttämättä halutaan kampanjoida, niin typerän pelottelun sijaan voimat kannattaisi kohdistaa selvänä pysyttelemisen puolustamiseen, "selvänäkin voit olla idiootti" tai "siistejä juttuja siiderittä" -tyylisten sloganeiden siivittämänä. Nyt kun ihmisten mielestä elämä loppuu promillejen pudotessa kymmenen alapuolelle.

(Teksti kirjoitettu äidinkielen lehtitekstikurssia varten ja sen takia kenties poikkeaa tyyliltään tähänastisesta, ja saattaa tasoltaankin olla vielä normaaliakin syvemmältä. Huvin vuoksi päätin kuitenkin laittaa tännekin.)

Marjurilla ampiaispesään

Mä yleensä kiteytän elämänfilosofiani suurin piirtein lauseeseen "tehkää ihan mitä lystäätte niin kauan, kun siitä ei ole suuremmin haittaa muille", mikä on kai aika lailla ydinajatus libertarismin takana. Libertaariksi en kuitenkaan ihan tunnustaudu, minä kun esmes kannatan julkista terveydenhuoltoa.

Pointtina ei kuitenkaan puhua meikäläisen poliittisista uskomuksista, joten puhutaan sitten Muhammedista ja tyhmistä ruotsalaisista pilakuvapiirtäjistä. Äskeisen elämänkatsomuksellisen manifestin ja lukijoilla meikäläisestä luultavasti olevan käsityksen valossa kantani tämänkertaiseen asiaan saattaa tosin olla vähän outo.

Jaarittelut sikseen ja asiaan. Nythän puhutaan siis siitä, että joku valopää länsinaapurissamme jonkinlaisen taivaallisen inspiraation puuskassa piirsi pilakuvan profeetta Muhammedista, jolla on koiran pää. Hah-hah, kylläpä naurattaa, eikö nauratakin, heh-heh?

No ei naurata ainakaan iranilaisia. Tai pakistanilaisia. Tai minua - tähän kun voisi irkkaaja helposti huutaa "wanha!" Minä kun vähän muistelisin, että tämä jupakka käytiin läpi jo toissavuonna, eikä tässä nyt ole muutenkaan mitään järkeä.

Alun julistukseni mukaisesti olen jyrkästi sitä mieltä, että tämänkin kuvatuksen julkaisemiseen oli jälleen täysi oikeus ja se, että siitä hyvästä piirtäjälle satelee tappouhkauksia, osoittaa toki joidenkin ihmisten asenteissa olevan vähän paranneltavaa. Valtion ei pidä, eikä se saa, yrittääkään estää tällaisia julkaisuja, mitä näkemystä pääministeri Fredrik Reinfeldtkin puolusti ja kieltämättä osoitti samalla omaavansa reippaasti enemmän munaa kuin oma Mattimme sen edellisen pilakuvasotkun aikaan.

Mistään tästä ei nyt kuitenkaan ole johdettavissa, että tätä kekseliäisyyden riemuvoittoa olisi ikinä tarvinnut paperille painaa. Taiteilija Lars Vilks ei sanomansa mukaan tarkoittanut ärsyttää kuvallaan ketään tahi liioin tuottaa mielipahaa tai muutakaan sen sellaista. Eikä tietysti yhdelläkään niistä useista lehdistä, jotka tämän julkaisivat, onhan meillä Suomessakin se tapa, että kaikki Karkkilan sanomien pilakuvat julkaistaan ensin Iltalehdessä ja Ilta-sanomissa ja lopuksi vielä huomisaamun Hesarissa.

Journalistisen vapauden toteuttaminen ja tärkeistä asioista keskustelun herättäminen on ihan ookoo, turhanpäiväinen provosoiminen ainoastaan typerää. Tässä on kyse vain jälkimmäisestä, sillä aiheesta on jo keskusteltu ihan tarpeeksi räväkästi aiemmin. Muslimimaailmassa riittää kritisoitavaa ihmisoikeusrikkomuksista lehdistönvapauden rajoittamiseen ihan tarpeeksi ilman, että kenenkään viikingin tarvitsee erikseen alkaa ärsyttää. Ehkäpä tässä vaiheessa voitaisiin jo yrittää edetä ihan asialliseen keskusteluun.

Ja kun tiedetään tosiasiat, niin mikä järki kenenkään on alkaa kerjätä verta nenästään ja tappouhkauksia postiluukkuunsa, kun koko jupakalla ei kuitenkaan oikeasti saavuteta mitään? En minäkään tykkää siitä että ampiaiset pistää, mutten silti mene huvikseni sohimaan marjurilla niiden pesää vaikka siinä miten kivasti puolukoita ympärillä olisi. Tai siis en ainakaan mene enää.

Tässä ei ollut taas mitään järkeä

"Onko tuossa nyt mitään järkeä", "mitä hyötyä siitä on", "ihan turhaa tollanen" - niin kuin rakkaalla lapsella on monta nimeä, voidaan sama idioottimaisuuskin ilmaista lukemattomin eri tavoin. Yksi asia, minkä suhteen minä huomaan usein eroavani monista, varsinkin vanhemmista ihmisistä, on se, että mietin jonkun asian pointtia pohtiessani enemmänkin onko siitä jollekulle iloa kuin sitä, onko siitä hyötyä.

Järjen ja rationaalisuuden ylikorostamisella on valitettavasti pitkät perinteet länsimaissa. Ensimmäisiä ja suurimpia idioottejahan tässä suhteessa valitettavasti oli Plato, jonka teksteihin töherretyt sivuhuomautukset kuuleman muodostavat länsimaisen filosofian. Jos kohta miehen ajatusten tärkeyttä jossain sivilisaatiomme perustusten joukossa ei voikaan kiistää, minua on aina vähän ihmetyttänyt Platon ja muiden filosofian suurten nimien käsitys ihmisestä.

Yleensä ratkaisevaksi erottavaksi tekijäksi ihmisten ja eläinten välillä mielletään kyky ajatella asioita rationaalisesti. Järjen tulee ohjata kaikkea ihmisen toimintaa, vaikka miten tahtoisi katse välillä lipsahtaa kadusta jalkakäytävälle. Vaistojen tai tunteiden mukaan toimiminen oli toogaan pukeutuvien joulupukkien mielestä eläinten tasolle laskeutumista.

Hirveetä scheißea. Minä näkisin asian juuri päinvastoin - erityisesti tunne-elämähän on nimenomaan ihmisten "oma juttu". Pörröisten metsässä asuvien ystäviemme toiminta taas ei ole mitään muuta kuin rationaalista, evoluutio kun on pitänyt huolen siitä, että kyseinen tapa toimia on vallitseviin olosuhteisiin nähden hyvä. Kovassa kilpailussa irrationaalisella toiminnalla ei pärjättäisi. Ehkä keltaisen lumen nuuhkimisen taustalla ei turhan monimutkaisi ajatteluprosesseja ole, mutta järkevyyteen perustuvaa toimintaa se silti on.

Ihmisillä sen sijaan on juurikin kyky tehdä asioita, joista ei ole hyötyä tai joissa jopa ei ole yhtään mitään järkeä. Kovin usealle eläimellisistä ystävistämme ei varmaankaan tulisi mieleen eliminoida omia perintötekijöitään, mitä valitettavasti ihmisten keskuudessa välillä tapahtuu ja japanilaisten keskuudessa vähän useammin. Itsemurhaamista en tietenkään suosittele, mutta ihmisyytensä toteuttamiseen hyödyttömillä asioilla voin kylläkin kannustaa.

Järki on tietenkin hyvä pitää hengissä. Ei esimerkiksi poliittisessa päätöksenteossa pidäkään sallia tunteiden tai intuition pohjalta toteutettavia älynväläyksiä, eikä välttämättä miljoonavelkaakaan kannata hankkia ihan vaan "kun nyt tuntui siltä". Maailmankatsomusta rakennettaessa on niin ikään hyvä käyttää myös omaa älliä sitten, kun Hunis 1 ja Raamattu on saatu läpi kahlattua. Mutta kun aletaan dissataan palloja heitteleviä retardeja tai salilla käyviä machoja syystä, että "siinä ei oo mitään" järkeä, kohkataan harhateille niin että männikkö paukkuu. Jos touhu on tekijänsä mielestä kivaa, sille on riittävän hyvä syy. Jos tekijä olettaa tuottavansa kivuutta sillä jollekin muulle, sekin käy. Ja jos hyvää syytä ei löydy, niin ei silläkään väliä, ainakaan jos kenellekään ei suuremmin haittaakaan aiheudu.

Jonkin asteen /b/tardina ja aloittelevana sissisurrealistina pidänkin itse kenties universumin siisteimpänä fiiliksenä elämystä, jota voi parhaiten kuvata ilmauksella "wtf" - kun jokin ympärillä tapahtuva asia yksinkertaisesti on kaiken järjen ja logiikan vastainen ja siten luultavasti ihan tajuttoman hauska. Ovesta kannattaakin yleensä aina lähteä ulos jo pelkästään sen satunnaisen wtf-elämyksen mahdollisuuden takia, ja kenties pyrkiä aiheuttamaan sellaisia itsekin. Se on ehkä vielä kivempaa.

Mitään järkeä ei ole myöskään filosofoida tällaisesta aiheesta enää puolenyön jälkeen arki-iltana, mutta mitäpä siitä.

Kiitos ja kumarrus

Ostin "kesätöistä" ansaitsemillani rahoilla Wiin joskus kesäkuun loppupuolella. Ostosta suunnitellessani olin isoveljeltä lainannut erään pelin jo muutamaa viikkoa aikasemmin, enkä viitsinyt blogata asiasta ennen kuin sain kyseisen pelin tahkottua läpi.


Nyt, kun eilissäpäivänä sain lopultakin vimmatun tahkoomisen jälkeen pelattua pelin (juonellisesti) läpi, on pakko todeta, että Nintendon velhot tekivät sen taas: Twilight Princess on taatusti yksi parhaista pelaamistani peleistä ikinä. Satumaisen kauniista grafiikoista (nimenomaan kauniista - fotorealismilla mässäilyynhän pelissä ei sorruta, eikä sitä vaaraa Wiin raudalla olekaan) lienee hypetetty siinä määrin, ettei minun enää tarvitse, samoin esitetty aiheellista kritiikkiä pelin nostalgiahakuisesta, mutta kieltämättä auttamatta vanhanaikaisesta midimusiikista sekä ääninäyttelystä - siis sen puutteesta.

Keskitytään siis siihen, mikä pelistä itselleni jäi mieleen, eli pelin laajuuteen. Se on hämmästyttävä, monellakin tavalla. Pääasiassa tietenkin siinä mielessä, että useimpiin muihin pelaamiini peleihin verrattuna Twilight Princesissä on etsittävää ja piestävää käsittämättömän paljon. Pelille ilmoitettu 50 tunnin läpipeluuaika ei itselleni riittänyt, vaan arkkipahiksen lysähtäessä nurin viimeisen kerran mittari ruksutti jossain 56 tunnin kieppeillä. Paljon vähemmälläkin olisi selvinnyt, mutta kateissa olevien sydämenpalojen (joiden olinpaikkoja kaupungista löytyvä ennustajaeukko näyttää rakkaudesta kysyttäessä - nerokasta) metsästykseen, ötököiden keräilyyn ja sen sellaiseen sai helposti kulumaan aikaa vaikka miten. Twilight Princessin maailma on niin laaja, että itse löysin paljon hupia jo yksinkertaisesti siitäkin, että kävin vähän väliä rupattelemassa eri puolilla Hyrulea asustelevien hahmojen kanssa nähdäkseni, miten juoni etenee ja kuinka Linkin toimet vaikuttavat maailmaan. Tehkää sama perässä Doom3:n tai Half-Lifen kanssa.

Toisella tapaa TP onkin hämmästyttävä juuri siksi, miten harvinaista moinen vielä nykyäänkin on. Wii ei ole konsolina mikään omnipotentti superlaskukone muuten kuin varsin uniikin ohjaimensa perusteella. Numeronmurskaajana se on muihin konsoleihin ja varsinkin PC-rautaan verrattuna aika säälittävä rääpäle. Siitä huolimatta ruuduilla vilkkuu lähinnä aivottomia putkijuoksuja. Teknologia on kehittynyt huimasti niistä ajoista, kun vielä oli pelitaloja, jotka loivat maailmoja, mutta se törsätään turhanpäiväisiin kromipinnoitteisiin. Myönnettäköön toki, että esimerkiksi satunnaisiin helmiin kuuluvaan Oblivioniin en ole päässyt edes tutustumaan, ja Falloutkin tuntuu olevan vihdoin saamassa jatkoa. Harvinaisuuksia ne silti ovat.

Myönnettäköön myös, että Twilight Princesskin oli pelimaailmansa suhteen tavallaan pieni pettymys. Esimerkiksi Zelda: Majora's Mask, josta en ensimmäisellä pelikerralla niin kovasti pitänyt, miekkaili lopulta tiensä allekirjoittaneen sydämeen loistavilla sidequesteillaan. Ehkä vähän lyhyehkönkin pelin sisältö tuplaantui naamareita metsästellessä. Samalla tarina sai todella paljon lisää syvyyttä, kun yksittäisten asukkien kohtaloita pääsi seuraamaan ihan vierestä. Tätä jäin todella paljon kaipaamaan Twilight Princessin kohdalla, sillä moisia sivujuonia oli paljon vähemmän, eikä niissä riittänyt hupia läheskään samalla tavalla. Arkkujen metsästys ei välillä oikein jaksanut innostaa, kun melkein saattoi arvata, että hirveän vaivan palkkiona on korkeintaan läjä suhteellisen arvottomia jalokiviä.

Niin tai näin, on huvittavaa todeta, että oman huippupelien listani kärjen tuntumaan sijoittuisi nyt kolme saman pelisarjan peliä, ja the Legend of Zelda -sarja on täyttä rautaa vielä neljäntoista pelin jälkeenkin (joista suurinta osaa en valitettavasti ole koskaan pelannut.) Tämän jälkeen Ocarina of Timen pitää nörttimaailman ultimaattisena superlatiivina enää silkka nostalgia ja sen asema pioneerina. Twilight Princessiä on kuitenkin vaikea pitää huonompanakaan - se on kauniimpi, puhdasta pelattavaa on enemmän, ja vaikka tarina jättääkin toivomisen varaa, se on ehkä aavistuksen verran syvempi. Olisi kuitenkin ollut hienoa nähdä Majora's Maskin ja Ocarinan parhaita puolia yhdisteltävän paremmin. Niin tai näin, siinä vaiheessa kun teknologia saavuttaa sen vaiheen että minä voin hypätä loppuelämäkseni johonkin virtuaalimaailmaan pelkästään virittämällä piuhoja päähäni, toivon niitä olevan suunnittelemassa Shigeru Miyamoton ja Eiji Aonuman kaltaisia neroja.

Ennen kaikki oli paremmin

sä oot lihonnut

Englantilainen muusikkolegenda ja homo, brittiläisen imperiumin komentaja sir Elton John julisti tässä päivänä eräänä, että hän ei tykkää internetistä. Sir Eltonin mielestä koko roska pitäisi sulkea, se kun kuulemma tappaa musiikin, vähän samaan tapaan kuin videokin tappoi sen surullisenkuuluisan radiotähden.

Sir Elton tietysti sinäänsä puhuu täyttä bullshittiä; jos ns. "hyvä musiikki" todella on henkitoreissaan, sen takana on taatusti ennemmin rahanahnet levyhtiöt kuin yhteenliitettyjen laskukoneiden muodostama verkko. Ajatus "internetin sulkemisesta viideksi vuodeksi" taas on tietysti täysin naurettava jo itsessään.

Sangen teknologisesti valveutuneena ja bittejä pyöritteleviin vempeleisiin aavistuksen verran keskimääräistä kaduntallaajaa enemmän perehtyneenä onkin ehkä vähän omituista, että tavallaan kuitenkin jaan Eltonin teknologiainhon. Yksi aihe, josta joidenkin pidempiaikaisten tuttujen kanssa tulee satunnaisesti puheltua, on esimerkiksi tietokonepelit, joihin eksponentiaalisesti kasvanut laskentakapasiteetti tai pullistuneet putket eivät ole tuoneet yhtään lisää hupia - kasvottomien jossain maailman toisella laidalla istuvien heppujen turpaan mättäminen ei yksinkertaisesti ole yhtä hauskaa kuin samalla tuolilla tungeksivan kanssa splitscreenillä räiskiminen. Ulko-oven kynnyskin tuntuu monilla olevan usean tuuman verran korkeampi. Vaikka on tietysti vähän vaikea sanoa, kuinka monta senttiä siitä on vain vuosien mukanaan tuomaa ihraa ja laiskuutta.

Itselleni tarkinkaan webbikamerakuva tai mikrofonirupattelu ei vain kuuna päivänä korvaa leppoisaa keskustelua teekupposen ääressä. Välillä tulee huvittuneina lueskeltua teknologiavelhojen kuolaisia kolumneja jostain uudesta hienosta härvelistä, joka mullistaa tiedonvälityksen, kolmedeegrafiikan ja varmaan parantaa siinä sivussa syövänkin - kaikenlaiset härvelit on toki hetken aikaa kivoa leluja, mutta tekevätkö ne kenenkään elelystä yhtään sen mukavampaa? Tuskin. Loppujen lopuksi moni väkkyrä hankitaan tarkoituksena pröystäillä tutuille, tai sillä pidetään yhteyttä ihmisiin. Ja siinä missä moni kehuu matkapuhelimen ja internetin lyhentäneen välimatkoja, minusta tuntuu joskus, että välimatkat voivat ehkä olla ihan hyvästä.

Mä varmaan synnyin vähän väärälle vuosikymmenelle, ehkä vuosisadallekin. 2000-luvun maailmassa tuntuu vain yksinkertaisesti olevan kaikki liian helppoa, ja silti kaikkia masentaa, kaikki stressaavat, vaikka kaikki sujuu nopeammin niin kenelläkään ei ole koskaan ollut niin hitonmoinen kiire kuin nykyään. Hehkutetaan pidentyneitä eliniänodotuksia sun muita, minä toisaalta en ikinä ole pitänyt pitkällistä hengissä pysymistä niin olennaisena kuin senkin ajan käyttämistä mielekkäästi.

Maailma alkaa niin sanotusti olla valmis, ja tuntuu välillä, että kaikki siisti on täällä oikeastaan jo tehty. Enää ei ole mantereita löydettävänä, tutkimattomia viidakoita samottavana, ja jos vuorelle kiipeämisestä haluaa oikeasti tehdä jotenkin kummallista, niin sinne pitää vääntää ilman villasukkia ja happinaamaria, muuten kun sinne on jo käpistellyt lukematon määrä läskimahaisia länsimaisia turisteja leppoisasti aamutohveleissaan, kun mukavat sherpat on kantaneet tavarat. On todella vaikeaa oikeasti tehdä jotain mainittavaa, mihin kukaan muu ei ole pystynyt tai tehdä jotain omaa juttuaan.

Ja vaikka tulevaisuus tuonee tullessaan vielä kaikenlaisia hienoja vimpaimia niin että minäkin jossain vaiheessa putoan kärryiltä, jokainen vähänkin välkympi tietää silti, että me ei ikinä lennellä avaruudessa valoa nopeammin niin kuin ne teki Star Warsissa, korkeintaan päästään asuttamaan jotain säälittävää jäistä kivimöykkyä johonkin Jupiterin kiertoradalle. Eikä silläkään ole niin kauheasti väliä kun tuo iso keltainen möllykkä tuolla taivaalla poksahtaa joskus, ja jos siitäkin selvitään niin ei se koko universumin kohtalo kauheasti sen lupaavampi ole. Alati kasvavan edistyksen lupauksetkin jäävät lopulta säälittävän rajallisiksi.

Tämä koko ajatusketju lähti käyntiin yhdestä varsin typerästä pikkuseikasta joka tuli vastaan tässä urvottaessa, enkä tarkoita sillä edes alussa mainittua sir Eltonin möläytystä. Mutta ei siitä sen enempää, kiva vain vaihteeksi katsella asiaa tältäkin kantilta - nyt voi taas palata irkkaamaan ja kuolaamaan hilavitkutin.comia.

Hikiset nörtit areenalla

arto näyttää kristukselta

Pahoitteluni jälleen pitkästä blogaamattomuudesta, mutta mulla on oikeastaan ollut tässä viimeisen kuukauden ajan välillä jopa tekemistä, eikä useamman päivän urvotuskausia ole niin kovasti päässyt kertymään. Viikonloppuna aikaa haakasi nörttien kuudestoista kokoontuminen, johon allekirjoittanut osallistui nyt neljännen kerran. Mikäli joku haluaa nipottaa järjestysluvusta niin mainittakoon, että Winter on lamereille.

Assembly on jännä tapahtuma. Vaikka nörttifestarit toki alkavat jo nykyään olla varsin mainstreamia jokaisen kynnelle kykenevän kynäriklaanin ja haltiaheimon saapuessa paikalle eikä pippalot enää ole rumien parrakkaiden setien yksinoikeus, suhtautumiseen aina liittyy yleensä pientä irvailua; "mikä vitun järki ku voi pelata kotonaki", "haha, jotain hikisiä nörttejä areenalla viistuhatta lol".

Itsehän harrastin edellämianittua tietokoneella lorvailemista Assyjen aikaan harvinaislaatuisen vähän - johtuen lähinnä siitä, että en tullut raahanneeksi tietokonemessuille ollenkaan tietokonetta mukaan. Niin järkevältä kuin se kuulostaakin, niin tekeminen ei silti juurikaan loppunut kesken, ja tämänvuotinen taidetapahtuma oli kenties paras tähän mennessä, vielä jokseenkin hauskempi kuin edellinen kerta. Minä kun näen Assyt ennen kaikkea jossain määrin sosiaalisena tapahtumana, jossa voi morjestella muualta Suomesta tulevia irssituttuja (nykyään vähemmän) sekä tutustuilla uusiin (nykyään enemmän) ja yleensäkin vain touhuta kofeiinipöhnässä kaikenlaista älytöntä.

Älyttömiin asioihin kuului useankymmenen elefantin Norsumarssi, jossa olin viime vuonna yhdeksäntenä ja tänä vuonna kymmenentenä - ja molempina vuosina vieläpä saman hepun takana. Maininnan arvoinen oli myös kaveri, jonka älynväläys oli virittää käytävän viereen ruutu, jolla pyöri Girl Panty Scanner -niminen "softa", joka "skannasi" ohikulkevien tyttöjen alusasujen värin ja ilmoitti sen. Hepun kanssa vaihtelimme Jukan kera ajatuksia enemmänkin. Friikkien ideoiden nerokkuudesta voisin joskus blogata ihan erikseenkin.

Hauska ilmiö ovat muuten myös nämä statussymboleiksi Assyille raahattavat naarasoliot, joiden pääasiallinen funktio on kai olla hiljaa ja näyttää hyvältä. En liene ikinä nähnyt niin lyhyttä hametta kuin Hartwall Areenalla torstaina. Sitä, ettäkö hommassa jotain järkeä olisi, en menisi vannomaan, mutta tietenkin jos joku haluaa tulla esiteltäväksi ja katsomaan sivusta kun rumempi puolisko hakkaa kynäriä, niin eipä se tietystikään minun asiani ole.

Ai niin, ja mulle ei varmaankaan koskaan ennen ole kättelyjen yhteydessä sanottu, että "tämä on suuri kunnia". Siistiä. Palailemme astioille, ensi kerralla toivottavasti jonkun aiheenkin kera.

Bensakanisterilla kiistat ratkeavat

mikä ihmeen lepakkoluola tuo on

"Mullehan ei mitkään vitun proletaarit kukkoile, perkele", tokaisi Turun kaupunginjohtaja istuksiessaan paikallisen rakennusyrityksen toimitusjohtajan kanssa oluttuopillisen ääressä kantapubissaan.

Eikä, perkele, kukkoilleetkaan: "kiistelty" puutalo paloi Turun keskustassa, tietää Iltalehtikin kertoa. Tässä tapauksessa "kiistelty" vaikuttaisi tarkoittavan, että talo on koettu historiallisesti arvokkaaksi ja suojelemisen arvoiseksi, eikä aikomusta raivata pytinki maan tasalle modernin betonikolossin tieltä ole nielty aivan mukisematta.

Jonkinlainen hassu taipumus "kiistellyillä" pytingeillä tuntuu yleensäkin olevan roihahtaa siinä vaiheessa, kun sikariportaan sukset on menneet ristiin ja molemmat maanneet ojan pohjalla korvat huurteessa muutaman vuoden. Onneksi sattuma auttaa usein päätöksentekijöitä viemään päätökseen suunnitelmansa, jotka eittämättä ovat kansan omaksi parhaaksi, vaikka raukat eivät ihan täysin tajuakaan miksi keskelle Helsinkiä pitäisi rakentaa reilulla sadalla miljoonalla eurolla paikka jossa voi kuunnella huonoa musiikkia. IRCQuotes muistaa vielä erään huvittavan yksityiskohdan taannoisen Siperian palamisen uutisoinnista. Senkin olivat muuten jotkut ryökäleen anarkistiraggarit vallanneet.

Hunis 1 ei tosin luonnollisestikaan ole julkaisuna mitenkään puolueellinen, vaan yksinkertaisesti toteuttaa pyhää tehtäväänsä paholaisen asianajajana, koska minun nähdäkseni virallisen totuuden pienimuotoinen kyseenalaistaminen on vain tervettä. Turun pytingin palosta on rehellisyyden nimissä sanottava, että uskoakseni häkkyrän joskus livenä nähneenä en kokenut tarpeelliseksi sitä maailmanperintölistalle ehdottamaan. Makasiinitkin paloivat loppujen lopuksi vahingossa, jos uskomme offikiaalia tiedotusta - ja miksemme uskoisi? - vaikka niiden polttajiksi tiedettiinkin jo liekkien vielä roihutessa ne sankaria leikkivät hupsuterroristit, joilta luulot vielä joskus otetaan pois.

Syvällisesti blogeista. Syvältä.

klaava, niin me lähdetään kotiin. kruuna, niin me jäädään tänne metsään, elellään täällä seuraavat viisitoista vuotta jäniksiä syöden ja palataan risupartaisina ihmisten ilmoille ja saadaan kuulla, että äiskä haudattiin viikko sitten

"Haha, repesin tolle yhdelle.." ja "ihan paska, ei naurattanut yhtään" ovat tähän saakka olleet yleisimmät kommentit, joita olen kirjoittelustani saanut. On jo pidempään tehnyt mieli tokaista, vaan en ole jaksanut: jos tätä lukiessasi jompi kumpi, ennen kaikkea jälkimmäinen, mieleesi juolahtaa, niin hae honkkarista pätkä narua ja keksi sille käyttötarkoituksia. Kyseisenlainen kommentointi kertoo lähinnä blogin pointin menneen ohi ja on omalla tavallaan oikeastaan loukkaavaakin.

Mä olen ihan liian tylsä minkään huumorin vääntämiseen. Jos joku on blogista elämäänsä iloa saanut, se on tietysti tavallaan ihan hienoa. Toisella tavalla ei, koska se kertoo aika surkeasta elämästä. Niin tai näin, mä en yleensä pyri hauskuuteen, vaan kirjoitan asioista, jotka koen mielenkiintoisiksi. Tai tärkeiksi. Tai asioista jotka jotenkin koskettaa mua. Saatan minä kirjoittaa asioista jotka koen hauskoiksikin. Lyhykäisyydessään: minä kirjoitan, koska sattuu huvittamaan.

Tällä filosofialla jo hävyttömän kauan väännössä ollut blogiprojektini lopultakin muutama päivä sitten liittyi Blogilistalle ei kenties uuden, mutta ainakin uljaan nimen voimin. Osoitteessa se on kummitellut Blogger-inkarnaation alusta alkaen, ja nyt blogi on myös virallisesti nimeltään Hunis 1. Muut vaihtoehdot, kuten viime metreillä päähäni pälkähtäneen "Viimeisen sanan" hylkäsin liian mahtipontisina. "Hunis 1" ei nimenä vingu vakavastiotettavuutta poliittisena kommentaattorina tai kiinnostavuutta tieteellisenä julkaisuna, eipä edes väitä olevansa hauska. Se viittaa yksinkertaisesti siihen rakennelmaan, josta noin puolet tästä bittisaasteesta ilmoille tuprutellaan, ja sen alla on helppo jatkossakin kirjoittaa vähän mistä sattuu.

Mua täräytettiin vähän toista viikkoa sitten kysymyksellä, joka varmaan saisi aidon kovaksikeitetyn "kansalaisjournalistin" räjähtämään ylimieliseen naurunremakkaan: "Miksei sulla ole Livejournalia?" Siksi, että mä kirjoitan tänne - ja tänne kirjoitan osittain siksikin, että mun käsitykseni mukaan Livejournaliin kirjoitellaan lähinnä kun jätkäfrendin kanssa tulee bänät kolmetoistavuotissynttäreillä ja kirjastokortin kulma punertaa jo. Totuus kuitenkin on, että kysymyksessä olivat lähtökohdat hiukan vinksallaan, ja Livejournaliin kirjoittelu on käynyt mielessäkin.

Vaikka niin varsinainen aihepiiri kuin tietty tyylilajikin ovat Hunis 1:ltä ainakin tähän asti puuttuneet, kirjoittajan elämänmenoon ei ole suuremmin kajottu. Minä tavallaan miellän nettipäiväkirjan ja blogin eri asioiksi - ainakin omalla kohdallani. Blogissa päivittäisessä elämässä vastaan tulevista asioista saatetaan puhua, jos niistä voi poimia esille joitakin yksittäisiä mainittavia asioita. Tsiksibisnekset ja viikon tapahtumien kertaus kuuluvat nettipäiväkirjan puolelle.

Blogilistalle liittyminen vähentänee kirjoittamattomasta säännöstä poikkeamisten määrää entisestään, sillä se tuo Hunis 1:lle luultavasti ainakin kourallisen (uusia) lukijoita satunnaisten klikkausten takia. Merkityksettömiä sattumuksia ja hajanaisia hajatelmia varten perustinkin jo tilin sattumalta aiemmin päivällä vastaan tulleeseen Jaikuun. Se on kuitenkin mikroblogi, eikä siis sovellu järeämmän luokan tilityksille erityisen hyvin, joten varsinaisen nettipäiväkirjankin voisin vielä jossain välissä pitää pystyyn. Alun perin ajattelin Hunis 1:n sekoitukseksi päiväkirjaa ja kanavaa ajatusten julkituonnille, mutta juoni ei selvästikään ole toteutunut.

Tuntemattomat stalkkerit eivät tosin sinäänsä pelota. Live- ja Suurimmasta jormasta sun muista tutut "Friends Only" -lätkät ovat yleensä minusta tuntuneet vähän typeriltä. Minä koen sanottavani harvoin sellaiseksi, joka pitäisi kuiskutella salaa pimeässä. Jos asia on sen luontoista, ettei sitä voi julkisesti lausua, sitä ei minusta ole järkeä kirjoittaa nettiinkään. Kuitenkin on myönnettävä, että lukijakunnan rajaamisessa on pointtinsa. Yleisemmin kylläkin kai rajataan ulos se luokan ylimielinen idiootti, kuin kaveriporukka sisäpuolelle. Nettipäiväkirjan pidossa olisinkin lähinnä kiinnostuneempi pakottamaan tietyt ihmiset lukemaan juttuja, kuin estämään väkeä lukemasta niitä - oikeastaan se olisi siis tämän blogaamisen vastakohta, nyt kun en juurikaan välitä lukijoista. Moinen taas on jo huomattavasti vaikeampaa. Odotamme jännittyneinä ongelman ratkeamista.

Niin tosiaan, savon murre on aika ihkun kuuloista. Pikajunatkin ovat ehkä sittenkin InterCityjä mukavampia. Rämiseehän ne ryökäleesti, mutta ainakin niissä on jalka- ja tavaratilaa. Ja jos Moskova-niminen bändi koskaan saavuttaa maailmanmainetta, mun välinearvoani kuvaava käyrä hyppää kaavion ulkopuolelle kun voin järkätä vesikauhuisille fanitytöille tapaamisia idoliensa kanssa. Lainasin nimittäin Pasilaa fanittavalle bändin jäsenelle kännykkää.

Think of the children!

mä olin oulussa keikalla ja siellä oli tällainen koskenkorva-niminen kaveri joka varasti kaikki tavarat

Suomessakin säädettiin noin puolisentoista vuotta sitten laki, jonka mukaan Internet-palveluntarjoajille tyrkytetään poliisin toimesta lista "lapsipornosivustoista", jotka nämä voivat sitten blokata ja estää päätymästä käyttäjiensä viattomille silmille. Tuolloin lain hieman kyseenalaisemmista käyttötavoista kirjoiteltiin blogosfäärissä ja uutissivustoilla paljonkin, ja näemmä käsittelin hyvin pikaisesti sitä itsekin tuolloisessa hajatelmapäiväkirjassani. Jokainen vähänkään aivotoimintaa omannut tajusi tietysti jo silloin, mitä jutusta seuraa. Viimeistään nyt sen pitäisi olla selviämässä hitaammillekin.

Ensimmäisen askeleen paremman Internetin rakentamisessa sekä nettikansan pelkojen toteuttamisessa tosin ehti nenämme edestä ottaa armas isoveljemme Ruotsi. Todettuaan, ettei torrent-sivusto Pirate Bayta saada kunniallisin keinoin alas - johtuen pääasiassa siitä, että sivuston kutale toimii täysin laillisesti - paikallinen miliisi vetäisi koppalakistaan lapsipornokortin. Varsin ymmärrettävistä syistä tapaus on herättänyt huomiota, varsinkin kun tapauksen taustoilta on alkanut paljastua kyseenalaisempiakin detaljeja.

Uusi uljas mahdollisuus Internetin sensurointiin (Ruotsissa lapsipornolistat tulivat käyttöön vasta pari kuukautta sitten) löysi siis saman tien väärinkäyttäjänsä. Kun maailman suurin piraattisivusto päätetään yht'äkkiä yllättäen julistaa lapsipornon levityskanavaksi ja sinne pääsy sen myötä estää, todellisia motiiveja voi kukin arvailla itsekseen.

Itse en rehellisesti sanottuna pysty käsittämään, miten nettisensuurin mahdollistava laki on kummassakaan mainituista Pohjoismaista edes voinut mennä läpi. Täydellisesti yli hilseen minulta menee itse asiassa yleensäkin se, että kukaan vähänkään järjissään oleva edes kannattaa sensuuria. Pirate Bayn ounasteltu blokkaaminen on päivänselvästi musiikki- ja leffateollisuuden sponsoroima veto, jopa poliittinen. Filtteröinnin käyttämistä poliittisiin ja henkilökohtaisiin tarkoituksiin väitetään tapahtuneen jo aikaisemminkin. Sananvapauden rajoittamisen ja sensuurin tielle lähteminen vie aina kaltevalle pinnalle, jolta on mahdoton päästä pois, jos heti alkuun ei ponnistella tarpeeksi. Harppaus piraattisaitin estämisestä oppositiopuolueen pyyhkimiseen ruuduilta on tietysti pitkä, mutta lopulta vain rajallinen määrä hiirenaskelia.

Minä en ole erityisen vankka rajoittamattoman tiedostojen kopioinnin kannattaja. Hyvin kriittinen ylhäältä tulleiden rajoitusten suhteen kylläkin. Tämä on taas yksi niistä vaiheista, joissa kansan sankempienkin massojen pitäisi ymmärtää tosiseikat, vaikka Internet, jota liki jokainen tällä maailmansuunnalla kutakuinkin päivittäin nykyään käyttää, niin jotenkin kovin etäinen ihmisille tuntuu olevankin.

Valitettavasti pyhää oikeuttaan ladata uusimmat leffat ilmaiseksi puolustavat kersat tekevät jälleen itsestään pellejä ja siinä sivussa kaikkensa kääntääkseen kansan mielipiteen itseään vastaan. Sehän heillä on tapana.

Homot on sairasta väkeä

"onko teillä jotain sellasta sarjista jossa on apinan kuva?"

Huhhahhei, ei ole tämä tahti päässyt näin kesällä päätä huimaamaan kyllä vieläkään. Kesäkuussa vain yksi blogitus, tähänastinen surkeusennätys oli se. Toivomme parempaa heinäkuuta, mutta saapas nähdä. Viimesin oli kuulemma huono. Harmi.

Oli itse asiassa tarkoitus saada tässä viikonlopun aikana jotain aikaiseksi, mutta se nyt sitten jäi, kun perjantai- ja lauantai menivät lähinnä Tuskan porteilla kärvistellessä (ja se, mikä ei, wiillellessä) ja sunnuntai, jolloin en alun perin ajatellut jaksaa mitään, sitten jossain Alppipuistossa ihmetellessä. Joten sepä siitä.

Joo mutta, vanha tuttu Suomi Jeesukselle -bussi tuli siis jälleen kerran vastaan ja sain heiltä varsin valaistavaa luettavaa homoista. Muuta en jaksa oikeastaan nytkään raapustaa, mutta tämä sarjis oli niin viehättävä, että päätin skannailla sen teitäkin varten, siltä varalta että lukijoissa sattuu vaikkapa homo-tv-ohjelmien uhreiksi joutuneita olemaan. Olkaapa oikein hyviä, Tuomittu kaupunki! Innostuessani saatan tarjota tästä teille myöhemmin paremmin skannatun version.

"- Loot, anna meille ne miehet! Me raiskaamme heidät!"
"- Veljet, tämä ei ole oikein! Ottakaa minun tyttäreni, neitsyet, heidän sijastaan!"
..täh?

Vuonna 2006 hukkuneita oli 7, tieliikenteessä kuolleita 2 ja muut onnettomuudet vaativat 5 uhria

"mulla on muuten ollut samanlainen paita yöpaitana"

Tervehdys jälleen, rakkaat lukijaihmiseni! Pitkällisen hiljaisuuden jälkeen otin jälleen itseäni niskasta kiinni ja raapustin pienen avautumisen kokoon. Sinäänsä näin kesälomalla ei ole ollut suoranaisesti pulaa sen enempää aiheista kuin ajastakaan, mutta jotenkin innostus ja energia kirjoittamistouhuun on ollut vähän kateissa, ja niinpä tässä onkin nyt sitten missattu niin koulun päättymisen hehkuttamiset kuin rokkikonsertit ja kaikki muukin mahdollinen. Ah ja voih.

Jälleen kerran on juhannuskin, keskikesän jalo juhla, jota perisuomalaiseen tapaan täytyisi juhlistaa juomalla pullo viinaa ja lähtemällä järvelle. Valitettavastihan järvet ovat enimmäkseen pohjoisemmassa, joten suurin osa joutuu tyytymään juomaan viinaa niin paljon kuin maksa jaksaa, ja kun ei enää jaksa, juomaan lisää viinaa. Allekirjoittaneella meni tosin siltä osin taas vähän hillitymmissä merkeissä - itsehän kävin Linnanmäellä hakkaamassa erän tanssipeliä ja hyörin ympäri Helsinkiä ja Tikkurilaa joidenkin ihan mielenkiintoisten heppujen kanssa. Kun kaikki muut urvelot päättivät reissata johonkin muualla Suomeen tai kokonaan naapurimaahan, niin tämäkin retki osoittautui sitten oikeastaan ihan mielenkiintoiseksi. Kuolemantapauksia en saanut todistaa, joskin muutaman väsähtäneen sankarin kohdalla täytyi pysähtyä kyselemään vointia - "ootte reiluja jätkiä" - mutta henki pihisi vielä kaikissa. Hieno juttu, sitten odottelemme innolla Jussiveikkauksen ratkeamista. Raumalla vissiin meni jo kolme tähän mennessä ja raiskattiin kaksi.

Vaikka samapa tuo sinäänsä selviääkö tästä jussista vai ei, kohta tulee noutaja kuulemma kumminkin. Eta Carinae, paikallinen ns. "helvetin iso" tähti (100-150 kertaa Auringon kokoinen massaltaan) on kuulemma lopultakin poksahtamassa - ja mikäs sen upeampaa! Auringon räjähtämistä jotkut huru-ukot povasivat jo vuodelle 2006 ja uudestaan vuodelle 2010 myös, mutta sen sortin katastrofi taitaa jäädä vain märäksi päiväuneksi, mutta Eta Carinaen suhteen on vähän toivoa. Vaikka pallero onkin aika kaukana - 7500 valovuoden päässä, eli noin galaksin mittakaavassa kylläkin lähempänä kuin naapurisi nenänkarvat arkisemmalla mittapuulla - niin passelisti sattuessa se voisi poksahtaessaan läjäyttää Maapalloa kohti gammasädepurkauksen joka repisi meikäläiset atomeiksi. Sääli, että vaikka tähtönen päättäisikin pamahtaa tässä piakkoin, niin asennoitumisestaan johtuen se luultavasti ampuu säteensä huti meistä. Se siitä, koskaan ei mikään siisti juttu osu omalle kohdalle. Niin ja, periaatteessahan tähti saattoi vaikka mäjähtääkin jo seitsemisen vuosituhatta sitten - hiiteen suhteellinen aika, se on ihan mälsä käsite eikä kukaan kuitenkaan ajattele asioista silleensä - ja tässä vain odotellaan kuulumisia. Peukut pystyyn siis.

Yksi tälle kesälle etukäteen suunnitelluista ohjelmanumeroista tuli toteutettua viime viikonloppuna - patikkaretki Helvetinjärven kansallispuistoon siis. Lähdin siis reissuun viikko sitten perjantai-iltana lähestulkoon hetimiten kun selvisin Tilusta uusia ykkösiä tutoroimasta ja sinkosin junalla Tampereelle, jossa velimies nappasi kyytiin ja huristelimme Helvetinjärvelle. Ensimmäinen yö vietettiin teltassa leiripaikalla muutaman sadan metrin päässä autolta, kun sinne saavuimme vasta yömyöhällä. Siellä oli joku mulkeroporukka grillaamassa joka piti hävytöntä meteliä kaiketi ainakin yhteen asti yöllä, ja makuupussissa jäätyi varpaat, mutta muuten jees.

Seuraavana päivänä sitten tepasteltiin rinkat selässä selkä vääränä reilut viitisen kilometriä kansallispuiston suurintä nähtävyyttä ihmettelemään. Kyseessähän on Helvetinkolu, komea luonnonmuodostelma, jonkin sortin repeämä kalliossa joka kaiketi on syvimmässä kohdassaan toistakymmentä metriä syvä, ja siitä syystä sen on varmaan joku maalaisukko aikoinaan ajatellut olevan jonkin sortin Helvetin sisäänkäynti tahi muuta vastaavaa ja nimennyt noin. Kuvien perusteella muodostelman olisi tosin voinut kuvitella olevan hieman erityyppinen ja ehkä vieläkin komiampi, mutta tällaisenaankin kyseessä oli aika vaikuttava tekele Luontoäidiltä.

Sieltä saapastelimme vielä samana päivänä muutaman kilometrin takaisin matkan varrella olleelle toiselle leiripaikalle, ja kun paikat olivat jo näinkin suht. vähäisestä - joskin melko vaativassa maastossa - kävelemisestä kokemattomilla retkeilijöillä melko väsähtäneitä, totesimme että lähdemme seuraavana aamuna siis pois. Nuotiopaikalla oli turkulainen homopariskunta, kuulemma. Aamulla pois ja takki hävisi johonkin metsään. Hyvä reissu, lähtekää metsään: yllättymistä en ehkä itse menisi takaamaan, mutta muutaman päivän rauhoittuminen intter webistä, telkkarista, ihmisistä sun muista typeryyksistä on perin rentouttavaa. Radiostakin tulee oikeasti paljon parempaa ja nokkelampaa ohjelmaa kuin telkkarista.

Kiitos ja kuulemiin, toivottavasti ei ihan toiseksi kuukaudeksi tällä kertaa.

Maailman laidalta löytyy jatko-osa

"miksi sä muuten päätit hakea tutoriksi"
"meinaako toi että mun ei ois kuulunut hakee"
"no sä et näytä sellaselta"

Heippa ihmiset, kävin lauantaina elävissä kuvissa. Pitkästä aikaa: viimeisin kerta oli kai tammikuussa ja leffana Vares 2. Tällä kertaa vuorossa oli merirosvotrilogian viimeinen (tai kaiketikin oikeammin piraattitetralogian kolmas) osa, eli Karibianmeren merirosvot: Maailman lopussa. Kuulostaa muuten heti paljon tyhmemmältä. Okei, jos kääntäisin sanan "End" oikein niin kuulostaisi jo vähän paremmalta, mutta siksi en sitä tee.

Sopii toivoa, että eräs korsossa opiskeleva tyttönen ei nyt sitten tätä lue, muussa tapauksessa allekirjoittanut illastanee pian kolmensadan spartalaisen kanssa. (Tuli muuten melkeistään tehtyä pöytävaraus jo eilissäpäivänä, mutta selvisin siitä tilanteesta sitten kuitenkin hengissä, onnekseni tai epäonneksenne.) Yhtä kaikki: mää en oikein tykännyt. Sääli sinäänsä, pidin nimittäin siitä ensimmäisestä osasta ihan oikeasti, pitkälti siksi, että merirosvot on 1) siistejä ja 2) cool, ja lisäksi koska leffa perustui erääseen Disneylandin härveliin, johon myös loistavaakin mahtavampi Monkey Island -pelisarja perustuu, joten rainalla ja pelisarjalla saattoi bongata yhtäläisyyksiäkin, mikä oli hupaisaa. Kakkososa oli jo sitten hieman mälsempi ruvetessaan menemään vähän överiksi, ja tämä kolmas.. plääh.

Tämä kolmosleffa vieläpä alkoi yhdellä vaikuttavimmista pätkistä, mitä minä muistan nähneeni. Kun hirttolavalle astunut kymmenvuotias pikkupoika alkoi laulaa ja loput sadat teloitettavaksi marssivat yhtyivät musisointiin, kohtaukseen on vaikea vääntää mitään tunnelman kevennystä, eikä sellaista onneksi edes yritetty. Valitettavasti tästä sitten mentiinkin oikeastaan alaspäin. Myöhemmin näitä kevennyksiä sitten tuli - enimmäkseen huonoja, ja noteerattakoon, että niiden katsomon takana istuvien pikkupenskojen räkätyksen kuuleminen ei muun yleisön hieman hiljaisemman naurunremakan ylitse ei tuottanut juuri ongelmia. Jälleen kerran siis yritettiin tasapainoilla komedian ja mahtipontisen, vakavahenkisen seikkailun välillä, ja paremminkin olisi voitu onnistua.

Tai siis, ei ne yksittäiset kevennykset sinäänsä häirinneet. Kyllä ne sopi ja olivat jopa jokseenkin hauskoja. Yleinen tunnelma leffassa vaan oli jotenkin epäonnistunut. Keskeisten hahmojen elämällä ja kuolemalla leikkiminen on kuitenkin yksi jämerimmistä tehokeinoista, mitä leffasta voi löytyä, joten minusta sellainen kannattaisi hoitaa asiaankuuluvalla tyylikkyydellä. Joten jos hahmojen tärkeä missio on lähteä hakemaan kaveri kotiin Spartan sankareiden illanistujaisista, niin miksi hitossa se pitää tehdä noin mahdollisimman typerällä tavalla. Ärrärr. Koko raina oli muutenkin jo niin pahasti enemmän fantasiatoilailua kuin merirosvoilua, ei olisi tarvittu enää kuin kaljupäinen piraattisetä hokemaan "Mhy prhecioussshhh..." rommipullo kourassaan. Eikä minulla mitään fantasiaa vastaan ole, mutta kun minä haluaisin nähdä merirosvoja kun ne on siistejä ja pitää ne mörrimöykyt omissa stooreissaan. Ehkä kuvaavaa oli, että kun itse jämähdin epäuskoisena töllöttämään jotain järjetöntä meren jumalattarista ölisevää voodoopimua, niin samaan aikaan vieressä istuva kaveri kiteyttää ajatukseni sanoihin "ihme shittiä". Ja siis, mikä hiton kiinalainen merirosvokapteenitar, ärrrrr.

Mutmutjoo. Ei se siis sinäänsä huono ollut, hyvin paha esimerkki vain taas siitä klassisesta tapauksesta, kun tarina voitaisiin viedä kunniakkaasti ja loistokkaasti päätökseen, mutta sitä ei tehdä. Johnny Depp oli taas ihan nasta Varpusmiehenä, eikä onneksi niin pahasti ylikäytetty kuin olisi voinut olla, ja Legolasia ei onneksi näkynyt ihan hirveästi. Pahis oli oikeasti aika vaikuttava, koska loppujen lopuksi oli huomattavasti tyylikkäämpää, että arkkipahiksena oli Cutler Beckettin tapainen sielunsa myynyt bisnesmies aiempien mörököllien sijaan. Hienoa jälkeä raina oli silmille ja korvillekin, ja vaikka juonta on kuulemma väitetty sekavaksi, niin kyllä minä mielestäni perässä pysyin. Kyllä tämä sen kolme tai neljä tähteä saisi jos voisin niitä johonkin lehteen pärstäni viereen tunkea, mutta en minä vaan älyä miksi siihen pitäisi tyytyä kun ne viisikin olisi ihan hyvin voinut ottaa.

Ja näin historiafriikin nipotuksena: mitä ihmettä Itä-Intian kauppakomppania teki Karibianmerellä? Okei, olihan se tietysti aikanaan vaikutusvallaltaan monen valtion yläpuolella ja siten noista tuon ajan puljuista varmaankin tunnetuin, mutta kun niitä Karibianmeren saaria nyt ruukataan sanoa LÄNSI-Intiaksi. Vaikkei sillä nyt mitään väliä ole, niin eikö ne faktat voisi pistää kuntoon vaikka ihan meidän kyynisten idioottien riemuksi? Noh, parempi tuuri ensi kerralla. Minä kun olin näkevinäni jatko-osan nimen siinä rainan loppupuolella.

Tusinahupia tenaville

"miks mun kynässä lukee viagra"

Ei hitto, näin jäistä päivää ei ole taas ollutkaan aikoihin. Tai no okei, viime perjantai oli kyllä kanssa aika tosi jäinen, mutta tää oli eri tavalla jäinen. Pitäisi kai ihan suosiolla aina tajuta, että jos ei tule nukuttua, niin sitten pitäisi vaan vetää sitä kofeiinia kuin pultsari tuulilasinpesunestettä, mutta niinhän sitä tuli taas tänäänkin yritettyä pärjätä yhdellä Teholla ja yhdellä sadan milligramman satsilla. Noh, hereillä pysyttiin, mutta oli kyllä taas ihan pihalla kaikesta. No ei voi mitään.

Ei mulla oikeastaan mitään asiaa ole, mutta voisin avautua silti. Kävelin nimittäin tuossa.. eilissäpäivänäköhän se nyt oli, niinniin kävelin erään tuossa lähistöllä olevan leikkipuiston läpi, joka uusittiin joskus vuosi sitten tai niihin aikoihin. Muutaman päivän sitä ennen kävelin yhden uuden pienemmän leikkialueen läpi, ja aika usein kävelen tuolla keskellä Päiväkumpua kolmannen läpi. Ja tiedättekö mitä? Ne kaikki näyttää ihan samalta, ja se on aika syvältä.

Oikeasti, jos minä olisi lapsi nykyaikana niin en hitossa minä suostuisi edes leikkimään tuollaisissa tylsissä, latteissa liukuhihnapuistoissa. Kaikissa samoista kirjavista palikoista väännettyjä tylsiä häkkyröitä. Missä ne sellaiset kekseliäät ja tunnelmalliset puistot on, jollaisia oli ennen? Siis sellaiset, jotka oikeasti tehtiin aina huolella, puisto kerrallaan, ja niihin laitettiin vähän suunnitteluakin. Niissä näkyi sentään jonkinlainen ammattitaito ja se, että homma otettiin vakavasti ja oikeasti haluttiin tehdä kersoille jotain viihdykettä. Näistä nykyisistä tulee mieleen, että ovat jotkut polvenkorkuiset taiwanilaiset ("Made for children, by the children") vääntää sarjatuotantona palikoita joista tehdään liukumäkiä McDonald'siin ja ylijääneet sekundakappaleet postitetaan Vantaalle jossa valtuuston jäsenet istuu kokouksessa, vetää kahvia, ehdottaa että vedetään lisää kahvia ja kun kahvi loppuu niin päätetään vääntää taas yksi tusinaparkki kun ei jakseta oikeasti kiinnittää huomiota mihinkään viihtyisyyteen, ja sitten päätetään vetää lisää kahvia.

Ei sillä että asialla todellisuudessa mulle mitään väliä olisi, mutta on tällanen silti aika naurettavaa pelleilyä.

Aijoo, ja miksi ihmeessä meidän koululla ei ole yhtään viherkasveja? Siellä on yksi kuivuneista risuista tehty mikälie kiedottuna kaiteen ympäri ja sidottuna siihen naruilla. "Jee."